MASENTUNEISUUTTAKO

Minulta usein kysytään; miten parannuin masennuksesta? Kyseinen diagnoosihan on aikoja sitten poistettu listoiltani, enkä koe masennuksen minua enää vaivaavan. hullujenhuone.com:issa kuitenkin oli puhetta Beckin depressiokyselystä, ja päätin tsekata miten hyvin tulokseni olisi laskenut. Ikäväkseni tulokseni oli kuitenkin samaa luokkaa kuin vuosikin sitten: 41. Enkä todellakaan koe sairastavani masennusta. Ensin pöyristyin ja lyttäsin mielessäni koko testin - ihan shaibaa, ei tuo voi pitää paikkaansa. Vakava masennus? Mutta minullahan on hyvä päiväkin kaiken lisäksi?

Tuo pisti miettimään. Kuinka paljon masennustesteihin voi luottaa? Tietenkin kyseiset nettitestit ovat vain suuntaa antavia, mutta aloin pohtimaan myös vointiani, olenko vain kieltänyt itseltäni masentuneisuuteni, vai jotain muuta?

Voin kertoa vähän tämän hetken oireista. Olen todella väsynyt. Itkeskelen pienimmästäkin, olen todella herkillä. Kuin vereslihalla. Ja olen erittäin ärtynyt, kiukustun, noh, liiankin helposti. En kuitenkaan vakavissani, en tiedä mitä tämä on. Se vain on tunteeni. Pyrin olevani aina rauhallinen, mutta ärtyneisyys vaivaa minua helposti.

Tämäkin oleellinen kysymys, tuntuuko tulevaisuus toivottomalta? No, tuntuu. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta. En tiedä kykenenkö vielä pitkään aikaan normaaliin elämään, ja itken tuotakin varmaan päivittäin. Kuinka "en ole normaali", "kaikki menee pieleen" ja "en pärjää missään".

Myös itseinho on nostanut päätään. Suhteeni ruokaan oli pitkään "enemmän normaali", mutta taas ajatuksissa pyörii laihduttaminen. Eikä se ole vain ajatuksissa, vaan teoissa. Itseinhoni siis osuu juurikin ylipainooni. Tietenkin isommasta ylipainosta olisi aina hyvä päästä eroon ihan terveydellisistä syistä, mutta en tiedä onko tämä niin tervettä. Mutta ei asiasta sen enempää, ei tee mieli puhua asiasta - haluan vain kieltää sen.

Itsetuhoisuutta ei onneksi ole ollut, eikä tule varmasti olemaankaan. En halua vahingoittaa itseäni, en halua arpia, en halua kuolla vaikkei elämä aina ruusuista olekaan. Haluan kokea, elää, nähdä.

Nukun paljon, liikaa, suurimman osan päivästä. Jos herään yöllä, on vaikea saada taas unta. Mutta tuo on aika yleistä. Olen vain niin kamalan väsynyt, kuten jo mainitsinkin.

Vaikka ikäviä oireita on, en silti koe olevani masentunut, korkeintaan hieman alakuloinen, ahdistuneisuuden kera. Ja skitsofreniaanhan kuuluu masentuneisuus, tämän pitäisi olla tyypillistä sairaudelleni.

Mukavaa päivänjatkoa kaikille! Ja psst... tulossa postausta siitä, miten pääsin masennuksesta "eroon". Pysykää siis kuulolla!

SEKASIN

Vasta pari jaksoa katsoneena tämä Sekasin-niminen sarja on herättänyt monia ajatuksia päähäni. Kyseinen sarja kuvaa yllättävän tunteita herättävästi mielenterveysongelmaisten elämää suljetulla osastolla.

Mielestäni on ihan ok tehdä sarja tästä aiheesta, sillä se on toimiva tapa saada tietoa ja mielenkiintoa liikkumaan. Kuinka asia esitetään, se on aivan toinen asiansa.

Toivon syvästi, ettei jollekin ehkä vieras asia - mielenterveysongelmat - saa kuitenkaan provosointia aikaiseksi. Ettei vaikkapa netin kirjoituspalstoilla aleta kirjoittelemaan paskaa mt-ongelmaisista. Ei kukaan tervejärkinen kylläkään lähde siihen, mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Sekasin sai minut ajattelemaan mm. osastolle menemistä, lääkkeiden tarpeellisuutta ja niiden sivuoireita, harhoja, osastolta karkaamista ja siellä tuttujen näkemistä sekä itsemurhaa... Monia asioita.

Diagnoosit

Ovatko diagnoosit kuin polttomerkkejä? Pilaavatko ne elämän? Diagnoosejahan poistetaan ja muutellaan. Eivätkä ne välttämättä pilaa elämää, niiden kanssa vain täytyy oppia toimimaan.

Lääkkeet

Itse en pärjäisi ilman lääkkeitäni, se on saletti. En ole varmaankaan kertonut tästä kenellekään, mutta viime vuoden puolella jätin toistuvasti lääkkeitäni ottamatta. Tuloksena oli ainoastaan uusi reissu suljetulle osastolle.

Ja sivuoireet, niistä minulla on ikäviä kokemuksia. On valkosolujen katoa, kuolaamista, kohonnutta itsetuhoisuutta, kuumetta, mahaongelmia ja kyvyttömyyttä puhua selkeästi.

Itsemurha

Jotkut ovat sitä mieltä, että itsemurha on luovuttamista, jotkut taas pitävät sitä viimeisenä pakokeinoja, mielipiteitä on monia. Mutta voiko johonkin niin lopulliseen olla varsinainen mielipide?

Kuva: YLE

No mutta, minun suhteeni itsemurhaan on muuttunut rajusti. Ennen pidin itsemurhaa lohdullisena vaihtoehtona ja suorastaan ajattelin jokaisen asian kohdalla: "ei se haittaa, kuolen kuitenkin". Tiedätte varmaan tunteen, jota haen tuolla. Ikävä asia. Mutta nykyään en enää edes juurikaan mieti asiaa, paitsi kaikista huonoimpina hetkinä. Enkä enää pidä itsemurhaa ratkaisuna.

Siinä tuli pari ajatusta, joita tämä sarja pamautti päähäni. Joka tapauksessa, tykkään ihan kyseisen sarjan todentunteisuudesta ja aitoudesta. Suosittelen katsomaan, tässä linkki Areenaan, josta Sekasin:ia voitte katsella! :-)

ANNA ITSELLESI LUPA OLLA ONNELLINEN

Nauran ystävän kanssa. Kaikki on hyvin, mutta silti takaraivossa silti jyskyttää ajatus: "tämä on väärin". Sitä se on, kun on pitkään masentunut - ei antaisi itselleen lupaa olla onnellinen. Masennus-diagnoosini on jo poistettu ja selätetty, mutta silti pieni hiven siitä on jäljellä. Ahdistus. Masentuneisuus. Ne ovat olemassa vieläkin, vaikkakin minä hallitsen niitä eivätkä ne minua.

Enkä juurikaan enää kirjoita pahasta olosta blogiini, en halua velloa siinä vaan siirtyä eteenpäin ja jatkaa elämistä. Tai no, ei se noin helppoa ole, se vaatii paljon tahdonvoimaa ja sellaista sisua jota on vaikea kerätä itselleen varsinkin jos on ollut pitkään masentunut.

Mutta muistakaa, kaikki on mahdollista, pystytte selättämään pahan olon! Pusut ja halit, pysykää vahvana. ♥

DIAGNOOSEISTA - MITÄS IHMETTÄ?! + LÄÄKKEET JA KOULU

Minulla ei näköjään olekaan ollut kuukausiin vakavaa masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kiva kuulla nyt. Olenkin miettinyt, miksi ihmeessä näinkin sosiaalisella ihmisellä on sosiaalisten tilanteiden pelko. Eikä masennustakaan enää ole. Huonot jaksoni kuuluvat kuulemma skitsofreniaani.

Huhtikuussa diagnoosejani on muutettu. Tulee höynäytetty olo. Ja miksi minulle ei voitu ilmoittaa? Ihmettelen kuitenkin itseäni - miksi diagnoosini ovat minulle niin "tärkeitä"? Eivät ne kuitenkaan määrittele minua. Diagnoosien perusteella kuitenkin tietääkseni lääkitystä muutetaan, ja toimiva lääkitys on minulle todella tärkeä. Tuki ja toimiva lääkitys ovat paranemiseni vaatimukset.

Ja nyt kun selittämisen makuun pääsin, niin minulla aloitetaan nykyisten lääkkeitteni kylkeen uudestaan Abilify. Minulla oli kyseinen lääke vuosi pari takaisin, ja sain siitä inhottavia sivuoireita. Ellen nyt väärin muista, en pystynyt kunnolla puhumaan ja sain pakkoliikkeitä: kasvoni lihakset nykivät. Mutta ei siitä sen enempää, toivoisin vain, että tämä lääkitys on sitten Se Oikea. :-D

Koulusta vielä sen verran, että olen nyt sairaslomalla. Helpottunut fiilis - koulu kuitenkin antoi minulle aivan liikaa stressiä.

Tästä on suunta vain ylöspäin! :-)

SYNTTÄRIT, MITKÄ FIILIKSET

Koulu ei taida onnistua. En ole vähään aikaan käynyt siellä ja kaikki varomerkit täyttyvät - luultavasti koulustressin takia. Juttelen lääkärin kanssa ensi viikon tiistaina. Juttelemme diagnooseistanikin, minulla ei ole mielestäni enää sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Näin unta suljetusta osastosta. Jouduin unessani sinne viiltelyn takia. Pelottaa. En missään nimessä enää ikinä halua sinne! Puhuimme muuten hoitajani kanssa psykoosikohtauksistani, ja hän kertoi, että olen joutunut kaksi kertaa ambulanssilla suljetulle. Ai, missä välissä, en ole ollut tietoinen tästä. Yhden kerran muistan, mutta en toista... Hän myös kertoi, mistä johtuu ettei muista psykoosikohtauksia. Silkkaa aivokemiaa. Ja aivot vain suojelevat meitä. Selvensi asioita. Kriippaa vähän. Mitä jos joudun vielä joskus suljetulle?

Viime syntymäpäiväni vietin suljetulla osastolla. Nyt on vuosi kulunut, ja olen kuntoutumassa. Fiilis on mitä paskin: en tykkää vuorossa olevasta hoitajasta eikä ole ketään kenelle puhua. En vain luota häneen ja hän on mielestäni... ärsyttävä? En tiedä. Haluaisin vain äidin luo. Itkettää.

Vuodessa on kuitenkin tapahtunut paljon: en ole hoidossa, vaan kuntoutuksessa. Olen saanut uusia ystäviä ja kehittynyt henkisesti. Olen aloittanut kirjoittamaan blogia, josta on tullut minun henkireikä. Olen oppinut hyväksymään itseäni paremmin ja muuta vastaavaa. Hyvää syntymäpäivää, Maria. ♥

KAKSISUUNTAINEN MIELIALAHÄIRIÖ? MINULLAKO?

Kerroin sykleittäin vaihtuvasta mielialastani hoitajalle. Hän nosti esille kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ei kai taas uusia diagnooseja?! Hoitaja sanoi myös, että lääkitystäkin voidaan joutua muuttamaan. Pidän nyt jonkin aikaa tunnepäiväkirjaa, ja katsomme myöhemmin asiaa. Tuleeko masennuskausia? Pysyykö yliaktiivinen mieliala? Se selviää vain ajan kuluessa.

Hoitajat eivät ole ajatelleet ennen bipolaarihäiriötä, mutta ovat huomanneet vaihtelevan mielialani. He ovat kuitanneet energisen olemukseni hyväntuulisuudella ja masennuskaudet masennus-diagnoosillani. Itse olen kuitenkin huomannut, että tämä mielialanvaihtelu ei ole normaalia. Onko edes normaalia tiedostaa itse asiat? Ken tietää, barbi ei.

Kirjoitin eilen tunnepäiväkirjaani. Kirjoitin, kuinka välillä on mieli maassa harhojen ja itsetuhoisuuden kera. Välillä taas rahaa palaa, ideoita lentää, painan menemään pää kolmantena jalkana. Tämä ei ole normaalia. Mieliala vaihtelee kaikilla, mutta tälläinen ei ole mielestäni normaalia eikä todellakaan mukavaa. En halua, että läheiseni joutuvat sietämään masentunutta ja välillä ärtynyttä sekä yliampuvan energistä minua.

Pappavainaallani oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, joten tämä kulkee suvussa. Biologisen isäni puolelta oli muistaakseni psykoosisairauksia ja äidilläni on ainakin ollut masennus.

Kuva täältä.

Huh, onneksi minulla on blogini, saan purkaa tunteita.

MENNEISYYS ARPIEN MUODOSSA

Katson käsivarttani. Siitä voi lukea menneisyyttäni arpien muodossa. Mikä meni pieleen?

Voisin olla vaikka missä. Lukio, harrastuksia, ystäviä, oma asunto kenties. Mutta minä, Maria, junnaan paikoillani. Peruskoulun jälkeen olen käynyt kaksi päivää ammattistarttia ja yhden lukioon valmentavan kurssin. Ja olen vuosimallia 1998... Kaverit ovat menestyneet. Mutta minä vain junnaan. Kiitos tästä, skitsofrenia ja masennus. Sosiaalisten tilanteiden pelkokin rajoitti elämääni ennen paljon. En uskaltanut vastata vieraiden kysymyksiin, pakenin paikalta. En tehnyt aloitetta sosiaalisissa suhteissa. En voinut kulkea bussilla, pelkäsin muita ihmisiä. Siitä sentään olen parantunut, vaikka se diagnooseissani vielä onkin.

Tälläinen sekametelisoppa tällä kertaa. Ajatus ei kulje selkeästi. No, ainakin on suklaata.

ITSETUNNOSTA JA SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELOSTA

Eilen tapahtui jotain outoa. Omahoitajani sanoi, että minulla on parempi itsetunto kuin muilla yksikön nuorilla. Hän sanoi itsekin, että tuo saattaa kuulostaa oudolta. Onko minulla ei hyvä - mutta ihan ok itsetunto? Voi olla.

Olen räpistellyt irti vanhoista kahleista. Yritän tosissani saada hyvän itsetunnon.

Olen jättänyt pahat ihmiset taakseni. Hengaan mukavien ihmisten kansa - sellaisten, joiden kanssa voin olla oma itseni. Olen opetellut pitämään itsestäni. Yrittänyt ainakin... Olen ollut aika negatiivinen kaiken suhteen. Yritän ajatella nyt toisinpäin: osaan kyllä, pystyn siihen, saatan onnistuakin, minulle tulee siitä hyvä mieli ja muita positiivisia ajatuksia.

Tajusin tuossa joku päivä, että oikeasti - ei minulla ole mitään "varaelämää", on vain tämä yksi elämä. Yolo, elät vain kerran. Paras elää tämä elämä hyvin ja siitä nauttien, ei tule toisia mahdollisuuksia. Näin minä uskon, eri näkemyksiä on olemassa.

Vuosia tuhlasin elämästäni siihen, että ajattelin olevani ruma, ällöttävä ja vastenmielinen. Mutta, minähän olen ihan hyvännäköinen! Kyllä, minulla on finnejä. Ja ylipainoa. Olen silti aika komea nuori naisenalku!

jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä

rakasta itseäsi sua ei pysty särkeä

Minulta varmaankin poistetaan diagnooseista sosiaalisten tilanteiden pelko. En pelkää enää puhua isommassa porukassa. En pelkää kysyä apua myyjältä. Välillä ei haluaisi olla vaivaksi, mutta se on sitä suomalaisuutta... Koulussa hoidan luentevasti paritehtävät ja kysyn opettajalta apua. En pelkää mokaavani jatkuvasti. Ja jos mokaan, niin mitä väliä? Jokainen mokaa joskus, ei sille voi mitään.

Olen myöskin opetellut kulkemaan ilman meikkiä julkisilla paikoilla. Enää ei pelota, jes!