15. toukokuuta 2016

VAJOAN SITEN VAIN KOHTI POHJAA

Tuntuu, kuin pääni halkeaisi juuri näistä kaikista ajatuksista, kysymyksistä ja tietämättömyydestä. Ja toisaalta tunnen häpeää, en haluaisi tuntea näin. En haluaisi tuntea ahdistusta, on kauheat paineet parantumiseen, tiedättehän.

On myös muitakin paineita. Koulu. Syksyllä mahdollisesti yksiköstä pois muuttaminen.

Tässä yhteiskunnassa ei vain olisi varaa olla tälläinen kuin olen. Ei olisi varaa viettää sairausvuosia laitoksessa tai sairaalassa. En edes muista enää minä vuonna valmistuin peruskoulusta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, on vain sumua ja kärsimystä. Peruskoulun jälkeen en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi elämässäni koulun saralla. Ammattistarttia, lukioon valmistavaa koulutusta ja pari päivää aikuislukiossa.

Ahdistaa, turhauttaa. Olenko huono tässäkin? Olen vihainen, sairaudelleni lähinnä. Tuntuu, kuinka se olisi pilannut elämäni. Tuntuu, kuin olisin epäonnistuja, yhteiskunnan loinen. Tuntuu, etten pääse missään eteenpäin. Kuin olisin juoksuhiekassa, rämmin ylöspäin, vajoan siten vain kohti pohjaa.

Ja tuo yksiköstä pois muuttaminen. Ensi kuussa on hoitokokous, siellä päätetään tulevaisuudestani, siitä, missä asun. Haluaisin olla yksikössä ensi vuoteen asti, sillä en tulisi pärjäämään siellä jo olemassaolevassa tukiasunnossa. Mitä jos saisin siellä psykoosikohtauksen, siellä on yössäkin vain yksi hoitaja ja 40 asukasta. Ei siis mahdollisuutta vierihoitoon.

Lääkäri vain on ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa pois yksiköstä syksyllä. Mihin menisin? Kotiin? En todellakaan pärjäisi.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Olla valittamatta. Minulla sentään on suhteellisen hyvin asiat. Kiitollisuus, missä olet? Afrikan lapset, nälänhätä, sodat ja koulutuksen puute, mitä näitä nyt on.

Haluan vain nukkumaan.

13 kommenttia:

  1. Hurjan paljon voimia ❤

    "En pyydä voimaa koko matkalle. Pyydän vain tukea siihen, että pysyisin pystyssä seuraavan askeleen."
    - Hanna Ekola

    Aino

    VastaaPoista
  2. Voimia sulle! Sulla on muuten ihanan näköinen blogi!

    VastaaPoista
  3. Mä olen joskus itse taistellut masennuksen kanssa ja voin niin samaistua noihin fiiliksiin! Mun tila ei tosin ikinä ollut noin vakava kuin sulla, mutta muistan miten oli ahdistavaa ja turhauttavaa kun tuntui että olisi pitänyt parantua nopeammin. Jotenkin ympäristö sai mut potemaan huonoa omaatuntoa sairastumisestani. Mä en tiedä yhtään sen tarkemmin sun tilanteesta, mutta mulla lopulta auttoi se kun hyväksyin itseni ja tilanteeni ja en yrittänyt ns väkisin parantua vaan annoin itselleni kaiken tarvitsemani ajan ilman mitään stressiä tulevaisuudesta. Tosin se ei ole aina mahdollista. Mut tsemppiä kovasti, kyl paremmat ajat on tulossa sullekin. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on niin sama juttu, ympäristö saa tavallaan pyytämään multa anteeksi, että sairastuin. Inhottava tilanne. Voisin muuten kokeilla sitä, etten väkisin koittaisi parantua. Katsoa mihin se johtaa. Olisinkohan levollisempi?

      Ja kiitos vielä kommentistasi Heidi! ♥ Tsemppiä sullekin. :-)

      Poista
  4. Voi että, kiitos kommentistasi! Nuo ajatukset ovat itsellänikin pyörineet päässä. Kiitos tsempeistä! :-)

    VastaaPoista
  5. Vaikka asiat menisivätkin hyvin saa silti valittaa... Tooosi paljon tsemppiä tulevaan ja haleja! Oot ihana ♥

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä sakke! Älä yritä parantua väkisin, siihe menee oma aikansa. Kouluun ehtii myöhemminkin sit ku tuntuu että voit paremmin :) ♥

    VastaaPoista

Arvostan jokaista ystävällistä kommenttia! :-)