ELÄMÄSSÄ ETEENPÄN

Viisi kuukautta, eikä minusta ole kuulunut mitään. Blogi ei ole vaan enää tuntunut omalta. Tämä oli pakopaikkani jossain vaiheessa, mutta ajat ovat muuttuneet. Vointikin vaihtelee, välillä valitettavan hektisesti.

Mutta palatakseni blogini kohtaloon. En koe tarpeelliseksi poistaa blogiani, jos haluan niin palaan tämän pariin. Se aika voi koittaa huomenna tai uuden viiden kuukauden päästä, en osaa sanoa. Muistan vain ikuisesti ne viestit, joissa minua kiiteltiin teksteistäni ja avustani. Kuinka blogini on auttanut. Kuinka viestini ovat auttaneet. Melkein herkistelen jälleen.

Entä mitä minulle kuuluu? No, se vaihtelee. Viime aikoina on mennyt suurimmaksi osaksi hyvin, vaikka harhat tulevat ja menevät. Paniikkikohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Olen paljon, hoitajien mielestä liikaakin ystävieni kanssa. En kuulemma rauhoitu tarpeeksi, mutta yöelämä kiinnostaa.

Sovimme omahoitajani kanssa jokunen kuukausi takaperin, että olisin menossa vain joka toinen viikonloppu, jostain syystä olen lipsunut siitä, se ei toiminut. Tämä on mennyt siihen, että olen välillä arkenakin kavereilla yöpymässä. Olen siis saanut huimasti uusia ihmisiä elämääni.

Olen alkanut itsenäistymään. Hoidan itse raha-asiani, hoidan enemmän asioitani, huolehdin itsestäni. Elämä on mennyt eteenpäin. Ja se tuntuu pirun hyvältä.

HAAVEITA, ONNISTUMISIA JA ONNEA

Aikaa on taas vierähtänyt viime postauksesta. Asiat ovat edistyneet, pari kohtaa kuntoutussuunnitelmasta on käynyt toteen. Osaan nykyään käydä itsenäisesti apteekissa ilman paniikkia. Kauppareissutkin sujuvat hyvin. En edes vuosikaan sitten tajunnut, että kauppareissut ovat hankalia - minulle se hankaluus oli jo niin normaalia. Nyt voinnin kohetessa voin jo myöntää tuonkin asian.

Paniikkikohtauksia ei ole tullut juurikaan, viimeisimmistä harhoista varmaan viikko. Tämä lääkitys, olisiko se oikea? Uskoisin niin. En ole enää niin varautunut, pystyn elämään spontaanisti. Nähdä esimerkiksi ystäviä, kuten Husky-tyttöä ja eskariajoilta tuttua ystävääni. Olen myös siitä onnekas, että asun samassa talossa kahden tärkeän toverin kanssa. Ei naurua puutu tästä talosta! ;-)

Aika jännä sekin, että saatan hymyillä. Miksikö? Koska olen onnellinen. Elämä rullaa: ystäviä ympärillä, vakaa rahatilanne, perhe tukena... Ja olen vielä parantumassa. Kuntoutus on siis lähtenyt hyvin käyntiin, haaveissa oma koti. Ei vielä, mutta vielä joskus! Kouluakin harkitsen aloittavani vuoden päästä. Kyllä minä pystyn.

Tulin äsken mökiltä, otin paljon kuvia merestä ja kukkasista. Rakastan luontoa. Ja nyt on kuvia tänne blogiinkin, kuten huomaatte, täällä ei paljoa ole näkynyt itseotettuja kuvia.

Pitäkääpä ihmiset (toivottavasti) aurinkoinen viikonloppu. Minä menen huomenna katsomaan kissakummityttöäni, adiós!

OMAN MIELEN PELKÄÄMINEN, HISTORIAAKO?

On ilo todeta, että harhat ovat vähentyneet reilusti! Nopeasti arvioituna niitä on vieläkin joka toinen päivä, mutta händlään kyllä tämän. Lääkitystä hiottiin, sillä on ollut suuri vaikutus. Väsymys lisääntyi ja ruokahalu kasvoi, mutta nekin hallinnassa.

Olen niin kyllästynyt harhoihin ja ainaiseen oman mielen pelkäämiseen. Olisiko se jo historiaa? No, ei ihan vielä, täytyy antaa aikaa. Paniikkikohtaukset nyt ainakin ovat vähentyneet, viikon sisällä niitä on ollut muistaakseni vain kaksi. Voiton puolella!

Viime postauksen tein muuten täysin tunnehuuruissa, nyt on jo paljon parempi fiilis tukiasunnostakin. Johtaja oli mukana lääkärintapaamisessani, ja lupasi hioa epäkohtia. Olen itsekin tehnyt suurta työtä, että uskaltaisin olla rehellinen. Olen siihen pystynytkin, ja tunnen tulevani toimeen kaikkien kanssa. Ei sydänystäviä voi kaikkien kanssa olla, mutta palavasti haluan ja aion tulla toimeen jokaisen työntekijän ja nuoren kanssa.

Yksi väärinymmärryskin on sattunut. Sain hoitajalta noottia, että puhun liikaa äitini kanssa puhelimessa. Ymmärin hänen puheistaan, että äitini on kertonut minun rasittavan häntä, en saa kertoa ahdistuksestani siis äidille. Itkin koko illan, olin myös typerä ja raavin käteni vereslihalle. No, mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voitte kuvitella mikä tuska sisälläni jylläsi, kun vuoden viiltelemättömyyden jälkeen palasin vanhoihin tapoihin.

Mutta kuitenkin meni kaksi viikkoa, kun en juurikaan soittanut äidille enkä kertonut kuin todella pintapuolisesti asioista. Äiti haistoi palaneen käryn - ei varmasti mene kahta viikkoa ilman ahdistuksia. Tavatessamme hän näki raapaleisen käteni ja purskahdin itsekin itkuun, äiti kertoi, että ei todellakaan pidä paikkaansa ettemmekö saisi jutella rehellisesti.

Tulipas tekstiä taas! Ei muuta kuin näkemisiin! :-)

TURHAUTUNEISUUS KULISSIEN TAKANA

Olen niin turhautunut. Niin turhautunut, kaikkeen. On niin turvaton olo täällä tukiasunnossa. En koe saavani apua täältä tällä hetkellä. Olen täällä välitetty vain ystäväni toimesta. Olen niin turhautunut pitämään kulisseja yllä. Olenko edes rehellinen voinnistani? Kulissit sitä kulissit tätä.

Tänään on ollut muutenkin huono päivä. Nukahdin ahdistuneena, heräsin ahdistuneena. Aamulla hoitajien painostuksen alla lyhistyin vessan lattialle, eikä hoitajia kiinnostanut muu kuin se yksi salaatti joka minun piti tehdä. Onneksi ystäväni kannusti minua. Yksi hoitaja jatkoi piikittelyä vielä ruokailun jälkeenkin. Hän haluaisi jonkinlaisia rangaistuksia siitä, jos joku ei hoida hommiaan. Onneksi paikan johtaja oli sentään minun "puolellani".

On turhauttavaa olla kotonaan hirveässä paineessa, kuin mikään ei riittäisi. Tuo piikittelevä hoitaja ahdistaa minua aina, kun hän on paikalla. Hän painostaa tekemään sitä ja tota, huokailee tuskastuneena eikä selvästikään pysty auttamaan minua - pahentaa vain aina tilannetta.

Ihan super heikko olo. Kun en kestä mitään palautetta tai hoputtamista. En vain pysty pysyä vahvana, olen pahoillani. Aina paniikkikohtauksen tullessa tulee itsetuhoiset ajatukset - teotkin.

Olin viime viikonlopun kotikotona. Oli ihanaa vain olla ja nukkua paljon, skypettää aamuyöhön saakka kavereiden kanssa ja tehdä pihahommia. Nyt olen kämpilläni, ja on niin tyhjä olo, vaikka lääkitystäkin lisättiin. Zyprexaa menee nyt 20mg illassa. Harhat ovat vähentyneet, huomaan sen.

Oli pakko saada purettua ajatuksia jonnekin, vaikkei mikään voittajafiilis olekaan. Ei elämä aina ole kaunista ja hattaraa.