HIIHTOLOMAN KUULUMISET

Monta kertaa olen aloittanut kirjoittamaan, mutta pää vain lyö tyhjää eikä ruudulle ilmesty mitään julkaisukelpoista settiä. Kirjoitin ajatusjuoksua päämääristäni ja muista, mutta ei vaan onnistunut. Sain itseni kuulostamaan eksistentiaalisesta kriisistä kärsivältä, mutta taidan sitä kyllä olla, "hehe".

Minulle tuli kommentti tänään, jossa kyseltiin, että onko kaikki hyvin kun en ole postaillut. Jos jotakuta kiinnostaa, niin asiat ovat menneet paremmin kuin hyvin! Pieniä ahdistuksia on tullut ja mennyt, mutta itkut on nyt itketty ja niistä on päästy yli. Tänäänkään ei esimerkiksi ole ahdistanut kertaakaan!

Jännä, ettei harhoja ole ollut aikoihin. Välillä väsyneenä sitä luulee näkevänsä kohti tulevia varjoja, mutta pistän sen väsymyksen piikkiin. Kotona välillä ollut vainoharhoja, mutta saan ne itse selätettyä ja pystyn järkeilemään asiat. Se on mahdollista. Vaikeaa, mutta mahdollista.

Kävimme tänään pulkkailemassa Hiittenharjulla, oli muuten hauskaa heittäytyä lapseksi taas kerran. Suosittelen. Kirppikselläkin kävimme, mukaan ei kyllä tarttunut mitään.

On muuten ihan mahtavaa kun on hiihtoloma, vaikken olekaan koululainen. Kavereilla on loma, ja saamme tehtyä lystikkäitä asioita yksikön väen kanssa. Olemme urheilleet, pitäneet hauskaa ja Tampereellakin tuli käytyä shoppailemassa.

Menen muuten ystäväni kanssa Tampereelle 17.3 katsomaan Hollywood Undeadia! Heinäkuun alussa suunnittelimme toisen kaverini kanssa menevämme Provinssiin ihastelemaan BMTH:ta, ihan huippuja kokemuksia tulossa!

Mutta pitäkääs aivan mahtava ilta, halit kaikille!

MIETINTÄAIKAA JA VOIMAVAROJA

Jonkin aikaa edellisen postauksen jälkeen menin juttelemaan hoitajalle tuosta alakulosta. Hoitaja oli ihana ja ymmärsi, sekä osasi kääntää asian voitoksi. Kiitokset hänelle, vaikkei hän tätä luekaan.

Tosiaan, hoitaja sanoi, että masentuneisuuteni on tavallaan mietintäaikaa. Se on totta. Onneksi puhuin hänelle, toisen ihmisen näkemyksiä on hyvä kuulla. Eri näkökohtia asioihin on vaikea nähdä, jos mieli on maassa.

Kokosimme paperille ylös myös pari voimavaraani, joita on paljon. Ystävät, sukulaiset, koirani, positiivisuus, hyvä hoito ja tuki jota saan, onhan niitä. Suosittelen kaikkia tekemään listan omista voimavaroistaan ja kehittää niitä!

Nyt fiilis on mahtava. Heräsin hyvissä ajoin ja söin uunituoretta leipää. Oli myös ihanaa herätä siistiin huoneeseen, kun tavarat olivat paikoillaan. Huomenna on perjantai ja pääsen kotiinkin välillä! Ihan huippua. Hymyilyttää, nyt elämä saa voittaa.

Vaikeuksien kautta voittoon! Täytyy myös käydä pohjalla, että huipulla näyttää kirkkaammalta.

PIENTÄ ALAMÄKEÄ

Päivät ovat menneet jälleen sumussa. On ollut tekemistä, paljonkin, ja se on tavallaan uuvuttavaa. Minulla ei juurikaan ole tällä hetkellä voimia. Kun joku kysyy kuulumisia, minä hymyilen ja kerron mitä kivaa olen tehnyt. Mutta jossain on se pieni toivottomuuden, uupumuksen ja alakuloisuuden vire, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä asialle.

Olin jo jonkin aikaa varma, että minulla menee todella hyvin ja olen kuin uusi ihminen, mutta sitten omahoitajani lykkäsi käteeni täytettäviä papereita, joissa oli myös masennustesti. Täytin sen ja pelästyin vastauksiani. En ollut tajunnut, että yleinen vointini on... Laskenut? Siinä heräsin ja tajusin, että vastaukseni ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Hävettää jotenkin myöntää asia, haluaisin olla jo terve, koululainen, yhteiskunnan normaali jäsen. Pidän myös tätä parantumis-blogia, ja haluaisin olla jonkinlainen esimerkki kaikille.

Tässä sitä huomaa, että parantumiseen tietenkin kuuluu myös alamäet. Täytyisi vain muistaa, ettei ihminen ole huonon olonsa takia huonompi ihminen.

Nyt täytyy tsempata ja paljon ja pyytää apua hoitajilta lisää, vaikka he sitä tuputtavatkin aika paljon. En halua vaipua siihen alakuloon enää ikinä. Ja kyllä, otan tämän asian vakavasti, kyse on terveydestäni, tulevaisuudestani, ihmissuhteistani ja oikeastaan kaikesta. En halua, että masentuneisuus ottaa vallan minusta. Ei enää ikinä. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen selättänyt masennuksen, nämä ovat vain mielialan heittelyjä.

KOLME VUOTTA SITTEN

8.2.2013 alkoi osastokierre. Siitä on kolme vuotta. Aika tuntuu todella pitkältä, sehän on paljon minun ikäiselleni. Viisi jaksoa suljetulla osastolla, jakso päiväosastolla ja jokunen jakso kuntoutumisyksikössä, jossa asun vieläkin.

Melkein tasan kolme vuotta. Nämä vuodet ovat kasvattaneet minua niin paljon, etten osaa sitä sanoiksi pukea. Pelkäsin lähes jokaista sosiaalista tilannetta, elin masennuksen kourissa ja kärsin psykoosin alkuoireista (tai jo varsinaisista oireista, ei ole muistikuvaa). Kavereita ei juuri ollut, eikä kyllä haluakaan. Sen se masennukseni teki: ei ollut jaksamista edes sosiaalisille suhteille. En myöskään kestänyt olla kotona, pelkäsin siellä ja minulla oli vainoharhoja perheenjäseniäni kohtaan.

Nykyään pystyn itse hoitamaan paljon asioita ja uskallan asioita jotka eivät ennen olleet edes samassa lauseessa nimeni kanssa. Uskallan, pystyn, kykenen ja haluan. Minulla on enemmän itseluottamusta ja tietoa sairaudestani. Minulla on halua elää ja nähdä maailmaa.

Eli siis oikeasti, katsokaa minua nyt! Tämän takia kutsun minua (ja blogiani) parantumistarinaksi, sitä tämä todella on.

MAHDOLLISUUS PAREMPAAN

Tulevaisuus pelottaa, jännittää ja hieman surettaa. Murehdin ehkä turhaan kaikesta, ei elämä kovin radikaalisti muutu päivässä kun on täyttänyt 18. Olen siis syyskuussa 18-vuotias, ja sitä jännitän. Raha-asiat, uudenlainen vastuu, uusi koti, kaikki. Stressaan jo nyt. Tällä hetkellä esimerkiksi raha ei ole ongelma, mutta tuleva pelottaa. Olen ollut jopa hieman holtiton rahan kanssa, sen on pakko muuttua.

Muuten, saamme nyt hoitotukeakin sairauteni takia. Sekavat tunteet. Olen loinen. Olen katkera. Katkera sairaudelleni. Pitäisi olla kiitollinen saamastani avusta. Täytyy nyt vain kerätä itseni ja hymyillä elämälle.

"Miksi juuri minä?"

Onko tällä jokin tarkoitus? Tulenko joskus olemaan täysin voimissani?

Vielä siitä katkeruudesta: puhuimme äitini kanssa koulusta. Vaikka omahoitajani sanoi, ettei koulusta todellakaan puhuta tässä tilanteessa, niin silti äiti puhuu koulusta. Hän kysyi haaveistani tällä hetkellä. Puhuin lähihoitajakoulusta. Ei kuulemma tule kuuloonkaan. Väänsin jonkin aikaa itkua, kunnes tajusin, ettei tämä kestä ikuisuutta. Minulla on mahdollisuus. Mahdollisuus saavuttaa jotain, mitä unelmiksi kutsutaan. Lähihoitajakoulu olisi unelma. Saan toistaiseksi tyytyä iltalukioon, mutta siellä jossain, joskus, ehkä... Siellä on jotain parempaa.