MIKÄÄN EI OLE ITSESTÄÄNSELVYYS

Tuntuu, kuin en sopisi yhteiskunnan muottiin. Ei peruskoulun jälkeistä koulutusta, ei töitä, ei mitään. Papereissa lukee vain kansaneläke. En vain sovi minnekään. Tuntuu, kuin olisin vain taakka. "Ei minusta ole mihinkään", "ei minusta tule mitään". Olen taakka, sillä olen yhteiskunnan elätettävänä. Haluaisin tehdä jotain muiden hyväksi. Tuntuu, kuin en ansaitsisi apua. Voisinpa jokin päivä olla tavallaan hyödyksi. En tiedä miksi ajattelen näin, mutta rehellisesti nuo asiat pyörivät juuri nyt päässäni.

Haluaisin vain käydä koulua. Ärsyttää, kun jotkut valittavat koulusta, kuinka se on tylsää ja kuinka ei huvittaisi (vaikka pystyisi). Ihmiset, arvostakaa koulunkäyntikykyänne, jos teillä sellaista on. Se ei ole itsestäänselvyys.

Mikään ei ole itsestäänselvyys. Ystävälläni on tuskallista valoyliherkkyyttä, ja häntä täytyy taluttaa ulkona, sillä yksinkertaisesti: hän ei näe. Häntä taluttaessani tulee arvostus omaa fyysistä toimintakykyäni kohtaan.

Mummultani murtui lonkka- ja kylkiluut. Hän ei päässyt kävelemään. Hänen vointia seuratessani tuli jälleen kerran arvostus omaa kävelykykyäni kohtaan. Sillä - anteeksi toistaminen - mikään ei ole itsestäänselvyys.

HARHOJA, LIIKAA HARHOJA

Harmikseni en välttynyt eilenkään harhoilta. Ne tulevat ja yllättävät. Miksi näin usein? Parin viikon päästä on aikaistettu erikoislääkärin tapaaminen, tällä kertaa vuodatukseni kontrollia ottavista harhoista otettiin enemmän tosissaan. Eilen tanssin liikaa niiden pillin mukaan.

Hyvin harvoin uskallan puhua harhoistani, olen alkanut häpeämään niitä. Niistä on paljon helpompi kirjoittaa, en koe olevani uhattu jos "vain" kirjoitan niistä.

Menin eilen hakemaan lääkkeitä. Katsoin lasiovesta ulos, ja aidan takana oli jokin piikikäs ja harmaa olento. Näytti ihan pokémonilta. Yhtäkkiä se syöksyi lasioveen, ja lopulta näin sen jokaisesta kiiltävästä pinnasta. Pelkään kiiltäviä pintoja, niistä voi näkyä vaikka ja mitä.

Otin lääkkeet ja menin huoneeseeni. Seinät vääristyivät, ja tuntui kuin seinän läpi olisi tullut paljon käsiä. Kädet hapuilivat minua kohden. Yksi käsi sai minusta otteen, ja alkoi kuristamaan. Tunsin selvästi ne kädet kurkullani. Pakokauhun vallassa ja vapisten kävelin yleisiin tiloihin. Kuulin sen miehen äänen, se käski minua, mutta pistin vastaan parhaani mukaan. Itkin, itkin vuolaasti.

Ei tämä voi jatkua näin. En ole koulukuntoinen vielä vuosiin, jos tämä jatkuu. Se surettaa. Miksi en voisi olla normaali? Antaisin mitä vain, että olisin terve, koulukuntoinen ja enemmän tasapainossa. Surettaa niin paljon. Haluaisin kouluun, on suunnitelmia ja rohkeutta, mutta ei voimia.

Huh, tulipahan vuodatettua. Harhat ovat ikäviä, mutta lääkkeillä ne pysyvät helpommin kontrollissa. Tälläistä tällä kertaa, palaillaan! :-)

AHDISTUS HELLITTÄÄ

Kotiloma on mennyt yllättävän hyvin. Ahdistus on hellittänyt huimasti. Ihana koirani pyörii jatkuvasti luonani, ja tuo karvapallero huomaa hyvin helposti tunteeni. Koirani tuntuu opettavan minulle jos jonkinlaista itsestäni ja elämästä. En esimerkiksi edes aina huomaa olevani kiihdyksissäni, mutta huomaan sen viimeistään siinä vaiheessa kun koirani alistuu kovasti ja koittaa lohduttaa tökkimällä minua käsivarteen. Ihana pieni, kuonosta jo harmaantunut söpöläinen.

Koirani lisäksi äiti on ollut paljon kanssani. Kävimme kävelemässä kauniilla rannalla ja olemme syöneet hyvin. Isänikin on hyväksymässä veganismini. Hän jopa teki minulle pavuista ja soijarouheesta ruokaa, aivan oma-aloitteisesti. Olin hämmästynyt. Täytynee kiittää vanhempiani tästä ihanasta kotilomasta. ♥

Kuten mainitsin, ahdistus on hellittänyt. Silti välillä on harhoja ja tukalia olotiloja. En vain saa antaa niille valtaa. Se on aina virhe.

Parin tunnin sisällä lähdenkin takaisin kämpille tukiasuntoon. Ajattelin vain tulla kertomaan, että hyvin menee. Ihanan seesteinen olo nytkin. Toivottavasti ahdistus ei palaa tukiasunnolla. Vaikka palaisikin, en saa antaa sille valtaa. Nyt on kova motivaatio päästä koko ahdistuskeissistä eroon. Aina ei ole, välillä sitä luovuttaa ja märehtii pahassa olossa.

Hyvää maanantaita kaikille, viettäkää ilontäyteinen viikko. Halit. ♥

VEGAANIELÄMÄNI ENSIASKELEET

Nyt on luvassa postausta, joka ei varsinaisesti blogini aihepiiriin kuulu, mutta tästä kyseltiin, niin antaa mennä. Jos ei kasvissyönti kiinnosta, skippaa tämä postaus! :-)

En ole aina ymmärtänyt, miten suuresti maapallomme varoja kuluttaa eläinteollisuus. Havahduin siihen vasta päälle puoli vuotta sitten, kun aloin etsimään faktaa veganismista. Minulla on aina ollut kasvissyöjä- ja vegaaniystäviä, mutta en ollut tutkinut asiaa.

Kiinnostuin veganismista silloin, kun kuntoutumisyksikköön tuli vegaaninuori. Asia tuli esille nopeasti, sillä hänellä oli erilainen ruokavalio ja elämäntyyli kuin muilla. Hän teki herkullisia vegaaniruokia, hän oli Särkänniemen delfinaariota vastaan ja kaikki muukin jotenkin sävähdytti. Itse ajattelin, etten itse pystyisi elämään ilman mitään eläinperäisiä tuotteita. Ja olin muuten niin väärässä.

Muutin pois yksiköstä, ja vieläkin päivittäin etsin tietoa kaikista kasvissyönnin muodoista, imin kaiken informaation, kokeilin kasvisruokia ja katsoin dokumentteja. Isänpäivän alla sain tarpeekseni. Halusin muutosta, halusin elää ekologisemmin. Halusin syödä kasvipohjaisesti. Halusin olla satuttamatta eläimiä, arvostan jokaista elämää. Halusin uuden elämäntyylin, joka on koko ajan työn alla.

Aloin vähentämään punaista lihaa alunperin terveydellisistä syistä, sitten jäi pois muutkin lihatuotteet, nopeasti kaikki muutkin eläinperäiset tuotteet. Tuntui hyvältä - miksi en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka tämä antaa voimaa?

Kuvan lähde (klik!)

Päätökseni tapahtui lomalla vanhempieni luona, ja kävin vanhempieni kanssa suurta sanaharkkaa uudesta ruokavaliostani. He eivät voineet ymmärtää, eivät ymmärrä vieläkään. Mutta tämä on minun elämäni, päätökseni ja hyvinvointini.

Kun palasin kotiin silloiseen tukiasuntooni, ilmoitin haluavani vegaaniruokaa. Ja se onnistui pienten mutkien jälkeen. Olin helpottunut. Sain paljon vinkkejä tutuiltani päästäkseni alkuun veganismissa.

Tämä on lähtenyt hyvin käyntiin, vaikken vielä täysin vegaani olekaan - minulla on nahkakengät, eläintestattua kosmetiikkaa ja villasukkia. Mutta käytän ne loppuun, mitään en heitä pois, se vasta olisikin arvojeni vastaista. Niin ja minun pitäisi hankkia esimerkiksi hedelmäkestokasseja, opetella kierrättämään kunnolla ja ottaa selvää joistakin asioista, kuten E-koodeista. Mutta noin muuten, vegaanielämäntyylini on ottamassa tuulta purjeisiin! Mahtavaa, tämä on se johon haluan panostaa, tämä antaa minulle energiaa ja hyvää fiilistä.

Lyhyesti sanottuna motivaattorina veganismiini ovat terveydelliset ja ympäristölliset syyt sekä eläinten olot. Mitkä ovat sinun motivaattorisi, vegaanitoverini?

PELKO LAMAUTTAA

Voinnin vaihtelu on elämää, mutta on raskasta kun fiilis vaihtelee näin paljon. Esimerkiksi pari päivää sitten kävin aika pohjalla. Hävettää myöntää, mutta harhat ottivat vallan... Tänään on vointi ollut ihanteellinen. Heräsin ajoissa, leivoin suklaakeksejä, tein ruokaa, siivoilin, lakkasin kynnet... Kohta äitini tulee hakemaan minut kotikotiin. Toivottavasti vointi ei siellä laske dramaattisesti. En haluaisi saada kohtausta aikaan kotona. Teen kaikkeni, se riittää... Riittäähän?

Eilen kävin terapiassa. Pyysin, että lääkitystäni nostettaisiin, sillä harhat ovat voimistuneet ja minun vointini heikentynyt. Pelkään joka päivä psykoosia. Haluan elää ja tehdä, mutta tuntuu tämän kaiken vieneen hieman elämänhalustani. Sinnittelen, yritän tehdä mukavia asioita. Jos tämä noususuhdanne pysyisi, olisin mielissäni. Elämäni rullaa ehkä jopa ihan hyvin, miksi välillä on niin vaikeaa? Mitä teen väärin? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Pakko vielä mainita siitä, etten juurikaan pysty olemaan yksin. Lenkille yksin lähteminen on ehdoton ei, pelkään paniikkia ja yllyttäviä harhoja. En saisi antaa niille niin paljoa valtaa. Silti annan... Koska pelkään. Pelko tuntuu kylmältä ja väreilevältä, nousee varpaista päälaelle. Pelko lamauttaa.

Ettei menisi täysin suremiseksi, niin on myös hyviä asioita. Paino tippuu, opin uusia asioita ja olen ystävieni kanssa. Minulla on ihania sukulaisia, minusta välitetään. Koen tosiaan olevani välitetty. Ihana tunne, välittäminen ei ole itsestäänselvyys. Hyllyssäni komeilee myös monta kaunista kaktusta.

TARKEMMIN PSYKOOSI- JA PAKKO-OIREISTANI

Viime postauksessa mainitsinkin, että kärsin uudenlaisista vääristymisharhoista. Niitä on ollut jokunen vuosi sitten osastolla, mutta nyt ne ovat tauon jälkeen takaisin. Enkä olisi kaivannut niitä.

Vääristymisharhoissa tuntuu, kuin jalat menisivät läpi lattian. Lattiakin harhailee kauhean kaukana, kaukana jalkojeni juuressa. Seinät saattavat kaatua, hyllyt vääristyvät ja aaltoilevat.

Tulee epätodellinen olo. Yksikin päivä menin itkien hoitajan luo - en ollut tunnistanut itseäni peilistä ja koin olevani unenomaisessa maailmassa, toisessa ulottovuudessa. Hyvin karmivaa, en ollut tavallaan olemassa. Jalat puutuivat, kyyneleet valuivat. Onneksi hoitaja tajusi tilanteen vakavuuden ja tuli viereeni lattialle hieromaan jännittyneitä jalkojani.

Kuvan lähde (klik!)

Mutta sitten on tämä, josta en ole teille koskaan maininnut. Puhehäiriöt. Olen alkanut tavallaan keksimään omia sanoja, yhdistelen sanojen tavuja, eikä minusta niin helpolla saakaan enää selvää. Ja vaikka kuinka yrittäisin sanoa lauseeni selvästi, tulee asiani ihan aivopieruna ulos. En käsitä. No, en minä koskaan erityisen lahjakas ole ollut verbaalisesti, mutta on tämä rasittavaa.

Ja ne "pakko-oireet". En tiedä miksi kutsua niitä, mutta tiettyä asiaa on ajateltava tietyllä tavalla, tai minä tai läheiseni kuolevat. En ole edes kyseenalaistanut tämän olevan "epänormaalia", oikeasti luulin, että joku voi kuolla. Vähän aikaa sitten vain luin, että hänellä on tämäntyyppistä oireilua, ja aloin kyseenalaistamaan toimintani. En vain osaa rajoittaa itseäni, asiaa on pakko ajatella tietyn monta kertaa ja toistaa tiettyä toimintaa tietyn monta kertaa. Raivostuttavaa.

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.

Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!