ELÄMÄSSÄ ETEENPÄN

Viisi kuukautta, eikä minusta ole kuulunut mitään. Blogi ei ole vaan enää tuntunut omalta. Tämä oli pakopaikkani jossain vaiheessa, mutta ajat ovat muuttuneet. Vointikin vaihtelee, välillä valitettavan hektisesti.

Mutta palatakseni blogini kohtaloon. En koe tarpeelliseksi poistaa blogiani, jos haluan niin palaan tämän pariin. Se aika voi koittaa huomenna tai uuden viiden kuukauden päästä, en osaa sanoa. Muistan vain ikuisesti ne viestit, joissa minua kiiteltiin teksteistäni ja avustani. Kuinka blogini on auttanut. Kuinka viestini ovat auttaneet. Melkein herkistelen jälleen.

Entä mitä minulle kuuluu? No, se vaihtelee. Viime aikoina on mennyt suurimmaksi osaksi hyvin, vaikka harhat tulevat ja menevät. Paniikkikohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Olen paljon, hoitajien mielestä liikaakin ystävieni kanssa. En kuulemma rauhoitu tarpeeksi, mutta yöelämä kiinnostaa.

Sovimme omahoitajani kanssa jokunen kuukausi takaperin, että olisin menossa vain joka toinen viikonloppu, jostain syystä olen lipsunut siitä, se ei toiminut. Tämä on mennyt siihen, että olen välillä arkenakin kavereilla yöpymässä. Olen siis saanut huimasti uusia ihmisiä elämääni.

Olen alkanut itsenäistymään. Hoidan itse raha-asiani, hoidan enemmän asioitani, huolehdin itsestäni. Elämä on mennyt eteenpäin. Ja se tuntuu pirun hyvältä.

HAAVEITA, ONNISTUMISIA JA ONNEA

Aikaa on taas vierähtänyt viime postauksesta. Asiat ovat edistyneet, pari kohtaa kuntoutussuunnitelmasta on käynyt toteen. Osaan nykyään käydä itsenäisesti apteekissa ilman paniikkia. Kauppareissutkin sujuvat hyvin. En edes vuosikaan sitten tajunnut, että kauppareissut ovat hankalia - minulle se hankaluus oli jo niin normaalia. Nyt voinnin kohetessa voin jo myöntää tuonkin asian.

Paniikkikohtauksia ei ole tullut juurikaan, viimeisimmistä harhoista varmaan viikko. Tämä lääkitys, olisiko se oikea? Uskoisin niin. En ole enää niin varautunut, pystyn elämään spontaanisti. Nähdä esimerkiksi ystäviä, kuten Husky-tyttöä ja eskariajoilta tuttua ystävääni. Olen myös siitä onnekas, että asun samassa talossa kahden tärkeän toverin kanssa. Ei naurua puutu tästä talosta! ;-)

Aika jännä sekin, että saatan hymyillä. Miksikö? Koska olen onnellinen. Elämä rullaa: ystäviä ympärillä, vakaa rahatilanne, perhe tukena... Ja olen vielä parantumassa. Kuntoutus on siis lähtenyt hyvin käyntiin, haaveissa oma koti. Ei vielä, mutta vielä joskus! Kouluakin harkitsen aloittavani vuoden päästä. Kyllä minä pystyn.

Tulin äsken mökiltä, otin paljon kuvia merestä ja kukkasista. Rakastan luontoa. Ja nyt on kuvia tänne blogiinkin, kuten huomaatte, täällä ei paljoa ole näkynyt itseotettuja kuvia.

Pitäkääpä ihmiset (toivottavasti) aurinkoinen viikonloppu. Minä menen huomenna katsomaan kissakummityttöäni, adiós!

OMAN MIELEN PELKÄÄMINEN, HISTORIAAKO?

On ilo todeta, että harhat ovat vähentyneet reilusti! Nopeasti arvioituna niitä on vieläkin joka toinen päivä, mutta händlään kyllä tämän. Lääkitystä hiottiin, sillä on ollut suuri vaikutus. Väsymys lisääntyi ja ruokahalu kasvoi, mutta nekin hallinnassa.

Olen niin kyllästynyt harhoihin ja ainaiseen oman mielen pelkäämiseen. Olisiko se jo historiaa? No, ei ihan vielä, täytyy antaa aikaa. Paniikkikohtaukset nyt ainakin ovat vähentyneet, viikon sisällä niitä on ollut muistaakseni vain kaksi. Voiton puolella!

Viime postauksen tein muuten täysin tunnehuuruissa, nyt on jo paljon parempi fiilis tukiasunnostakin. Johtaja oli mukana lääkärintapaamisessani, ja lupasi hioa epäkohtia. Olen itsekin tehnyt suurta työtä, että uskaltaisin olla rehellinen. Olen siihen pystynytkin, ja tunnen tulevani toimeen kaikkien kanssa. Ei sydänystäviä voi kaikkien kanssa olla, mutta palavasti haluan ja aion tulla toimeen jokaisen työntekijän ja nuoren kanssa.

Yksi väärinymmärryskin on sattunut. Sain hoitajalta noottia, että puhun liikaa äitini kanssa puhelimessa. Ymmärin hänen puheistaan, että äitini on kertonut minun rasittavan häntä, en saa kertoa ahdistuksestani siis äidille. Itkin koko illan, olin myös typerä ja raavin käteni vereslihalle. No, mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voitte kuvitella mikä tuska sisälläni jylläsi, kun vuoden viiltelemättömyyden jälkeen palasin vanhoihin tapoihin.

Mutta kuitenkin meni kaksi viikkoa, kun en juurikaan soittanut äidille enkä kertonut kuin todella pintapuolisesti asioista. Äiti haistoi palaneen käryn - ei varmasti mene kahta viikkoa ilman ahdistuksia. Tavatessamme hän näki raapaleisen käteni ja purskahdin itsekin itkuun, äiti kertoi, että ei todellakaan pidä paikkaansa ettemmekö saisi jutella rehellisesti.

Tulipas tekstiä taas! Ei muuta kuin näkemisiin! :-)

AHDISTUS HELLITTÄÄ

Kotiloma on mennyt yllättävän hyvin. Ahdistus on hellittänyt huimasti. Ihana koirani pyörii jatkuvasti luonani, ja tuo karvapallero huomaa hyvin helposti tunteeni. Koirani tuntuu opettavan minulle jos jonkinlaista itsestäni ja elämästä. En esimerkiksi edes aina huomaa olevani kiihdyksissäni, mutta huomaan sen viimeistään siinä vaiheessa kun koirani alistuu kovasti ja koittaa lohduttaa tökkimällä minua käsivarteen. Ihana pieni, kuonosta jo harmaantunut söpöläinen.

Koirani lisäksi äiti on ollut paljon kanssani. Kävimme kävelemässä kauniilla rannalla ja olemme syöneet hyvin. Isänikin on hyväksymässä veganismini. Hän jopa teki minulle pavuista ja soijarouheesta ruokaa, aivan oma-aloitteisesti. Olin hämmästynyt. Täytynee kiittää vanhempiani tästä ihanasta kotilomasta. ♥

Kuten mainitsin, ahdistus on hellittänyt. Silti välillä on harhoja ja tukalia olotiloja. En vain saa antaa niille valtaa. Se on aina virhe.

Parin tunnin sisällä lähdenkin takaisin kämpille tukiasuntoon. Ajattelin vain tulla kertomaan, että hyvin menee. Ihanan seesteinen olo nytkin. Toivottavasti ahdistus ei palaa tukiasunnolla. Vaikka palaisikin, en saa antaa sille valtaa. Nyt on kova motivaatio päästä koko ahdistuskeissistä eroon. Aina ei ole, välillä sitä luovuttaa ja märehtii pahassa olossa.

Hyvää maanantaita kaikille, viettäkää ilontäyteinen viikko. Halit. ♥

VEGAANIELÄMÄNI ENSIASKELEET

Nyt on luvassa postausta, joka ei varsinaisesti blogini aihepiiriin kuulu, mutta tästä kyseltiin, niin antaa mennä. Jos ei kasvissyönti kiinnosta, skippaa tämä postaus! :-)

En ole aina ymmärtänyt, miten suuresti maapallomme varoja kuluttaa eläinteollisuus. Havahduin siihen vasta päälle puoli vuotta sitten, kun aloin etsimään faktaa veganismista. Minulla on aina ollut kasvissyöjä- ja vegaaniystäviä, mutta en ollut tutkinut asiaa.

Kiinnostuin veganismista silloin, kun kuntoutumisyksikköön tuli vegaaninuori. Asia tuli esille nopeasti, sillä hänellä oli erilainen ruokavalio ja elämäntyyli kuin muilla. Hän teki herkullisia vegaaniruokia, hän oli Särkänniemen delfinaariota vastaan ja kaikki muukin jotenkin sävähdytti. Itse ajattelin, etten itse pystyisi elämään ilman mitään eläinperäisiä tuotteita. Ja olin muuten niin väärässä.

Muutin pois yksiköstä, ja vieläkin päivittäin etsin tietoa kaikista kasvissyönnin muodoista, imin kaiken informaation, kokeilin kasvisruokia ja katsoin dokumentteja. Isänpäivän alla sain tarpeekseni. Halusin muutosta, halusin elää ekologisemmin. Halusin syödä kasvipohjaisesti. Halusin olla satuttamatta eläimiä, arvostan jokaista elämää. Halusin uuden elämäntyylin, joka on koko ajan työn alla.

Aloin vähentämään punaista lihaa alunperin terveydellisistä syistä, sitten jäi pois muutkin lihatuotteet, nopeasti kaikki muutkin eläinperäiset tuotteet. Tuntui hyvältä - miksi en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka tämä antaa voimaa?

Kuvan lähde (klik!)

Päätökseni tapahtui lomalla vanhempieni luona, ja kävin vanhempieni kanssa suurta sanaharkkaa uudesta ruokavaliostani. He eivät voineet ymmärtää, eivät ymmärrä vieläkään. Mutta tämä on minun elämäni, päätökseni ja hyvinvointini.

Kun palasin kotiin silloiseen tukiasuntooni, ilmoitin haluavani vegaaniruokaa. Ja se onnistui pienten mutkien jälkeen. Olin helpottunut. Sain paljon vinkkejä tutuiltani päästäkseni alkuun veganismissa.

Tämä on lähtenyt hyvin käyntiin, vaikken vielä täysin vegaani olekaan - minulla on nahkakengät, eläintestattua kosmetiikkaa ja villasukkia. Mutta käytän ne loppuun, mitään en heitä pois, se vasta olisikin arvojeni vastaista. Niin ja minun pitäisi hankkia esimerkiksi hedelmäkestokasseja, opetella kierrättämään kunnolla ja ottaa selvää joistakin asioista, kuten E-koodeista. Mutta noin muuten, vegaanielämäntyylini on ottamassa tuulta purjeisiin! Mahtavaa, tämä on se johon haluan panostaa, tämä antaa minulle energiaa ja hyvää fiilistä.

Lyhyesti sanottuna motivaattorina veganismiini ovat terveydelliset ja ympäristölliset syyt sekä eläinten olot. Mitkä ovat sinun motivaattorisi, vegaanitoverini?

PELKO LAMAUTTAA

Voinnin vaihtelu on elämää, mutta on raskasta kun fiilis vaihtelee näin paljon. Esimerkiksi pari päivää sitten kävin aika pohjalla. Hävettää myöntää, mutta harhat ottivat vallan... Tänään on vointi ollut ihanteellinen. Heräsin ajoissa, leivoin suklaakeksejä, tein ruokaa, siivoilin, lakkasin kynnet... Kohta äitini tulee hakemaan minut kotikotiin. Toivottavasti vointi ei siellä laske dramaattisesti. En haluaisi saada kohtausta aikaan kotona. Teen kaikkeni, se riittää... Riittäähän?

Eilen kävin terapiassa. Pyysin, että lääkitystäni nostettaisiin, sillä harhat ovat voimistuneet ja minun vointini heikentynyt. Pelkään joka päivä psykoosia. Haluan elää ja tehdä, mutta tuntuu tämän kaiken vieneen hieman elämänhalustani. Sinnittelen, yritän tehdä mukavia asioita. Jos tämä noususuhdanne pysyisi, olisin mielissäni. Elämäni rullaa ehkä jopa ihan hyvin, miksi välillä on niin vaikeaa? Mitä teen väärin? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Pakko vielä mainita siitä, etten juurikaan pysty olemaan yksin. Lenkille yksin lähteminen on ehdoton ei, pelkään paniikkia ja yllyttäviä harhoja. En saisi antaa niille niin paljoa valtaa. Silti annan... Koska pelkään. Pelko tuntuu kylmältä ja väreilevältä, nousee varpaista päälaelle. Pelko lamauttaa.

Ettei menisi täysin suremiseksi, niin on myös hyviä asioita. Paino tippuu, opin uusia asioita ja olen ystävieni kanssa. Minulla on ihania sukulaisia, minusta välitetään. Koen tosiaan olevani välitetty. Ihana tunne, välittäminen ei ole itsestäänselvyys. Hyllyssäni komeilee myös monta kaunista kaktusta.

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.

Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!

VOITTAJAFIILIKSIÄ JA UUSI FOORUMI

Viikko on vierähtänyt jälleen. Fiilikset ovat vaihdelleet onnellisuutta hipovasta syvään paniikinomaiseen ahdistukseen. Pääsääntöisesti olen voinut kaikesta huolimatta hyvin. Oma kämppä alla, kutkuttava tunne. Tavarat alkavat löytämään omia paikkojaan. Muutamia huonekaluja pitäisi hommata. No, tori.fi on pelastus. Pöydällä on kauniita kukkasia, television edessä uusi kamera ja pyykkikone surraa pesutuvassa. Kaikki oikenee. Voittajafiilis.

Hieman huolestuin tänään tarvittavien lääkkeideni käytöstä. Tuli olo, että otan niitä liikaa. Pettymys iski mieleeni. Väkisin käänsin kuitenkin ajatukseni ohjaajan avustuksella. En ole luovuttaja, en ole vaivaksi, pidän vain itsestäni huolta. En halua velloa ahdistuksessa, joten teen kaikkeni ettei tarvitsisi. Joten otan ihan reilusti lääkkeen, soitan vaikka äidille ja teen mukavia asioita.

Tosiaan, ostin uuden kameran. Blogin puolella se muuttaa asioita niin, että kuvat ovat ainakin parempilaatuisia. Kännykkäkuviakin tulee, se on varma. Mutta olen ottanut joitain kuvia jo nyt kahden päivän aikana, näette niitä postauksien lomassa jatkossa!

Käykääpä myös tsekkaamassa uusi foorumi hullujenhuone.com, jos mielenterveyteen liittyvät asiat yhtään kiinnostavat. Itse löydyn tuolta nimimerkillä pirstaloitunut. Suosittelen lämpimästi kyseistä keskustelupaikkaa, itse olen saanut sieltä jo tähänkin mennessä paljon vertaistukea. Foorumia kehitetään jatkuvasti.

Mukavia syyshetkiä teille!

ILON JA ONNEN ERO ON TÄMÄ FIILIS

Päivä ennen uloskirjausta vein roskia ulos, ja tein huimaa ajatustyötä itseni kanssa. Katsoin yksikön avainta kädessäni, ja tajusin, että pian minulla ei enää ole tätä. Päässäni pyöri oma asunto, uloskirjaus ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Katsoin vielä kerran avainta, ja hymyilin leveästi. Meinasi tulla tippa linssiin - mutta ei surusta. Olin äärettömän onnellinen. Kaikki oli järjestymässä.

Uloskirjauspäivänä eli tänään olin todella vilkkaalla tuulella. Jännitti, tärisin. Halasin omahoitajaani, halasin lääkäriä. Olin varma, että olisin pillahtanut itkuun astuessani viimeisen kerran yksikön ovista ulos (tai no, varmasti tulen siellä käymään)... Itkun sijaan kuitenkin tunsin perhosia mahassani ja kirkkautta ympärilläni. Se tuntui oikealta: tuntui oikealta siirtyä eteenpäin. Eteenpäin elämässä. Puoli vuotta on kulunut itsenäistymisprosessissa ja ylihuomenna muutan virallisesti omaan asuntooni.

Osaatteko muuten määritellä itsellänne onnen ja ilon eron? Jos koko elämäni olisin ollut parhaimmillani iloinen, niin nyt olen onnellinen. Tämä on uutta, raikasta ja oikeaa. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta kaikki tuntuu oikealta, vaikkei se helppoa olisikaan. Eikä olekaan. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin höpönlöpöltä, mutta nämä ovat tunteeni.

Ja vaikka tunnenkin tavallaan onnellisuutta, on ahdistustakin. Eivät ne sulje pois toisiaan. Tänään otin pienen ahdistuksen tullessa tarvittavan turvaamaan oloa, ja se ratkesi sillä. Olisin kuvitellut, että olisin erittäin ahdistunut lähtiessäni yksiköstä, mutta nyt olen ottanut tavallaan varmuuden vuoksi vain tuon yhden Levozinin. Tuntuu siltä, että pärjään. Minä pärjään.

PÄÄKOPPA MUUTOKSEEN MUKAAN

Vanhempani veivät tänään tavaroitani omaan kämppääni. Se oikeasti tapahtuu, minä muutan. Vuokrasopimus tehty ajat sitten, asumistukihakemukset sun muut lähetetty, kaikki valmiina. Pitäisi oma pääkoppakin saada muutokseen mukaan, kaikki tuntuu jotenkin irralliselta, utopistiselta ja hämärältä. Olen aika suhtautumaan muutoksiin. Ahdistun helposti, jännitän liikaa ja ylianalysoin kaiken. Kaikesta tästä huolimatta, luotan itseeni, kykyihini ja siihen tukeen mitä saan.

Paniikkikohtaukset eivät enää tunnu hallitsevan minua. Tai no, asioita jää tekemättä kohtauksen pelossa, mutta kohtausta ei tule. Tilanne on siis plusmiinusnolla. Tähän on pakko tyytyä, sillä koen jollain tasolla hallitsevani tilanteen. Tarvittavia Levozineja on mennyt mielestäni liikaa, mutta jos lääkkeillä tilanne muuttuu hallittavammaksi niin miksipä ei.

Pari viimeisintä päivää meni hieman huonommassa hapessa. Tänäänkin aamulla heräsin alakuloisena, mutta Husky-tytön seura piristää aina. Ja sain tarvittavan lääkkeen, sekin helpotti. Yritin tsempata itseäni, onnistuinkin. Sain siivottua, ja nyt on huomattavasti parempi olo. Tunnistan hyvän oloni usein siitä, että pystyn pitämään hauskaa.

Mahtavaa päivää kaikille, tehkää asioita jotka saavat teidät onnellisiksi. Olette huippuja!

SYKSYISIÄ MUUTOKSIEN TUULIA

Hetkeen en ole päivitellyt kuulumisia, en ole kauheasti blogimaailmassa pyörinyt. Syitä on monia, kuten ahdistus ja ajan puute. Joten parin viikon kuulumiset tulevat tässä!

Eilen oli viimeinen hoitokokous kuntoutumisyksikössä. Sain asioihin selvyyksiä, paperihommat alkavat sutviutumaan ja ennen kaikkea itseluottamukseni pärjäämiseni suhteen nousi. Mahtava homma, kyllä tämä tästä.

Uloskirjaus on päivä ennen syntymäpäiviäni, 9. päivä tätä kuuta. Hieman haikea olo, tulen totisesti kaipaamaan tätä ympäristöä, nuoria, hoitajia ja kaikkea mitä nämä kuntoutumisjaksot ovat minulle antaneet. On ollut alamäkiä, mutta niistä olemme yhdessä rämpineet läpi. Luvassa on itsenäisempi elämä, uudet tuulet tuetussa asumisessa. Itse asiassa on todella haikea olo. Yksikössä kun reilusti yli kaksi vuotta on asunut, on tämä yhteisö kuin toinen perheeni.

Ja muuten, en tajunnut aluksi tätä urakkaa mikä on osittain takana ja osittain edessä: paperihommat. Henkilökortin uusiminen, postiosoitteen vaihtaminen, asumistuki- ja muut hakemukset, tulojen ja menojen selvittelyä, eläkkeen jatkamista... Noin muutama asia mainitakseni. Siihen vielä äimistys siitä, kuinka kallista kaikki on. Perinnöksi minulle jäi edesmenneen mummoni irtaimistoa, mutta esimerkiksi laadukas tietokonetuoli oli hakusessa. Hieman stressiä, täytyy vain luottaa kaiken järjestyvän parhain päin.

Harhatkin ovat helpottaneet. Joskus mainitsemani oudot vääristymät ovat luultavimmin antibioottien sivuoireita tai migreeniä. Eli ei suurta huolta niistäkään. Ahdistus on hallinnassa lääkkeillä, itsetuhoiset ajatukset ovat jälleen takana ja hymyilen enemmän. Liikuttuakin on tullut paljon, lähinnä Pokémon-jahdissa, haha.

Oikeastaan... Nyt on todella hyvä fiilis. Elämä on ihan jees. Muutenkin aina kun kirjoitan blogia, tulee todella hyvä olo. Huomaan kehityksen voinnissani. Ja juuri napsahti 100 000 katselukertaa rikki, vitsit mikä määrä. Olette ihania, halit. ♥

SE ON HARHAA, SE EI OLE TOTTA

Hieman viimeisimmän blogipostauksen jälkeen vointini romahti. Miltei kaikki varo-oireet pukkasivat pintaan, itkin jatkuvasti itsetuhoisten ajatusten, harhojen ja ahdistuksen kanssa. Pahimpia olivat harhat. Oli vääristymiä. Esimerkiksi näin selkeästi, kun esineiden etäisyys tai koko muuttuivat. Oli mustia hahmoja, oli haukkuvia ääniä. Ja pitkästä aikaa kamalat harhat, jotka kielsivät minua kertomasta itsestään. Onneksi entinen omahoitajani kysyi asiasta - onko kieltäviä harhoja. Ja oli. Jälleen. Onneksi kyseinen hoitaja oli omahoitajanani pitkään, hän tuntee minut ja harhani.

Nuo kieltävät harhat ovat siitä kenkkuja, että kun esimerkiksi hoitaja kysyy jotain, harhat huutavat, etten saa vastata. Harhat kieltävät minua, muuten tapahtuu sitä ja tätä. Onneksi pystyn jo vastustamaan niitä, harhat eivät estä minua kertomasta niistä. Se on harhaa, se ei ole totta.

Olin myös sen verran huonossa hapessa, että tarvittavien Levozinien määrää nostettiin kahdesta viiteen. Hieman lääketokkurainen olo ilmestyi välillä, mutta lääkkeillä saimme leikattua ahdistuksen poikki. Ja onneksi saimme, en olisi jaksanut enää yhtään päivää niin kamalassa olossa.

Nyt fiilis on siedettävä, väsynyt ja hieman jännittynyt. Yletön tuskaisuus ja itkuisuus on poissa. Kyllä tämä tästä!

SELVITTY VIIKOSTA TUKIASUNNOSSA

Harjoittelujakso tuetussa asumisessa sisälsi paljon kahvia, uusia tuttavuuksia, kolme paniikkikohtausta ja uudenlaisia ruokia - noin muutama asia mainitakseni. Jäi hyvä mieli, ja pienoinen positiivinen tunne pärjäämisestäni. Selvisin niistä paniikkikohtauksista, sietää ollakin hyvä mieli.

Yksikköön palatessani oli hieman outo olo, harhoja ja ahdistusta. Pelotti, pelkäsin paniikkikohtauksia ja psykoosin puhkeamista. En tiedä miksi pelkään niin usein psykoosia, tilanteeni ei ole enää niin akuutti. Tuli huono mieli siitäkin, kun hoitaja kertoi lääkärille minun olevan tavallaan vierihoidossa. Halusin osoittaa pärjäämiseni sillä, että aloin siivoamaan ja laittamaan pyykkejä. Lääke auttoi, eikä hoitajakaan enää ollut koko ajan kyttäämässä. Selvisin siis siitäkin tilanteesta.

Teimme äsken ihanien tyttöjen kanssa näytelmää hoitajista. Oli hauskaa, paljon naurua ja insideläppiä, mutta ahdistus tuli puskista. Yritin sinnitellä. Sain onneksi  Levozinin, toivottavasti se auttaa. En tiedä mitä ajatella näistä tarvittavista lääkkeistäni. Tulee epäonnistunut olo, kun en pärjää ilman niitä. Täytyisi todellakin puhua vuorossa olevalle hoitajalle tunteistani, mutta nyt on hieman kehno olo. Ei kuitenkaan niin kehno, etten pystyisi kirjoittamaan.

Odotan nääääin suurella innolla täysi-ikäistymistäni! Lähinnä itsenäistymistä ja uuden opettelemista. Vielä näinä parina viimeisenä viikkona yksikössä tarvitsen ehdottomasti luottoa itseeni. Tiedä sitten miten sekin tapahtuu... Suuri tsemppi päälle!

Huolimatta huonommista fiiliksistä, on parempi olo nostanut enemmän päätänsä. Pystyn sivuuttamaan harhoja jonkin verran, hymyilen aidosti ja kerron fiiliksistäni rehellisesti. Nautin, elän. Käännän ajatuksiani positiivisemmiksi. Nauran ja kykenen.

"KEITIN TOSSA JUURI EKAT KAHVIT OMASSA KÄMPÄSSÄNI"

Olen nyt tukiasunnossa, omassa kämpässäni. Tai no, olen täällä ensin vain viikon, ja 10.9 siirryn tänne kokonaan. Olen todella tyytyväinen, saatan aina välillä hymyillä itselleni. Hymyilin jopa peilikuvalleni, fiilis on mainio!

Laitoinkin juuri kaverilleni viestiä: "Keitin tossa juuri ekat kahvit omassa kämpässäni". Oma kämppä, oma kahvinkeitin, omat kahvit. Tunnen heiveröistä lämpöä ja pientä kutkutusta. Täällä on hyvä olla.

Pelkäsin hieman miten muut itseäni huomattavasti vanhemmat ihmiset suhtautuvat minuun. Pelko oli turha, minut otettiin ihanasti vastaan.

Huomenna näen ystävääni ja mummua. Jos tulee ongelmia, soitin sukulaismiehelleni ja hän auttaa minua - ja samalla näkisin kummipoikani. Toivottavasti huominen on yhtä hyvä päivä kuin tänään... Mutta ihan varmasti se on, olen luottavaisin mielin liikenteessä.

JO HIEMAN VARMEMPI TULEVAISUUS

Sain erittäin hyviä uutisia. Saan kokeilujakson tukiasuntoon, ja täysi-ikäistyttyäni siirryn sinne niin kauaksi aikaa kun nuorten tuetun asumisen keskus aukeaa. Hurraa! Niin hyvä fiilis, kaikki alkaa varmistua!

Jotkut saattavat olla hämillään, kun olen jonossa kahteen tukiasuntoon. Voin avata tilannetta hieman: ensin menen laajemmalle ikähaarukalle tarkoitettuun tukiasuntoon, ja ensi vuonna avautuvaan tukiasuntoon siirryn myöhemmin. Täytyy olla kärsivällinen, että pääsen nuorille tarkoitettuun tukiasuntoon. Kaiken vielä kruunaa se, että olen ensin viikon kokeilujaksolla laajemman ikähaarukan tukiasunnossa... "Hieman" sekavaa, mutta olen täysin ookoo sen kanssa. Näin on parasta.

Huonoja uutisia tuli kuitenkin koskien erästä läheistäni, isäpuoleni äitiä. Hän menehtyi jokunen päivä sitten, seuraavana yönä saadessamme tiedon hänen huonontuneesta voinnistaan. Aikaa annettiin tunteja, ehkä päiviä. Läheiseni olivat täysin shokissa, vaikka kaikki olivat valmistautuneita kyseiseen suru-uutiseen. No, tämä on elämää - ja hän oli jo 95-vuotias. Hän eli hyvän elämän ja nyt on paremmassa paikassa. Olet ajatuksissa...

Muuten minulla on mennyt oikeastaan todella hyvin. Olin kaksi yötä ystävälläni, meillä oli mukavaa - kuten aina. Uusia inside-läppiä, kokista ja hassuttelua. Olen tosiaan nyt mummullani, hieman pidempään onneksi kuin yleensä, sain siihen yksiköstä luvan. Yksikössäkin on mennyt oikein hyvin, pieniä kesäisiä aktiviteetteja päivittäin. Ja vaikka mummolassa on ollut mukavaa, odotan kovasti pääsyä takaisin yksikköön, siellä on kavereita, tuttu ympäristö ja paljon tukea.

Ja tietenkin: hyvää tulevaa viikkoa kaikille!

PESSIMISMIÄ VASTAAN TAISTELUA

Hoitaja totesi eilen minulle, että ajatukseni ovat masentuneita ja täynnä pessimismiä. Nuo sanat olivat niitä, joita en missään nimessä olisi halunnut kuulla, sillä haluan olla elämänmyönteinen, iloinen ja kohti parantumista. Ajatukseni olivat todella solmussa.

En ollut oikeastaan tajunnut, että murehdin liikaa. Huomasin kyllä, etten voinut esimerkiksi osallistua yhteisiin toimintoihin ja kaikesta huolehteleminen oli miltei mahdotonta. Olin palanut loppuun kaiken sen oikeasti todella pienen stressin kanssa. Olen niin herkillä.

Hoitaja neuvoi minua, itkin ja huusin, kerroin kaikki tunteeni hänelle ja teimme listaa hyvistä asioista stressini aiheuttajissa. Suurin stressini aiheuttaja on tällä hetkellä tuleva muutto ja äitini mielipiteet asiasta. Olen pelännyt, etten pärjäisi tukiasunnossa, sillä saan esimerkiksi paniikkikohtauksia todella pienistä asioista - tai ilman näkyvää syytä. Äitini puolestaan valaa minuun pessimismiään, mutta aion näyttää hänelle, että pystyn tähän. Aion... Ja pystyn.

Omaan kämppään muuttaminen tuo tullessaan monia mahtavia asioita, joita odotan innolla. Tuleva muutos on mahdollisuus, ei uhka. Saan itse päättää ruuasta, rahankäytöstä, siivoamisesta ja sisustamisesta. En malta odottaa sitä aikaa, kun itse teen mieleistä ruokaani, pohdin viisaasti rahankäyttöni, siivoan vain omat sotkuni ja sisustan aivan itse. Vastuu kasvattaa, niin sitä taidetaan sanoa.

SAIRAUDEN KAHLEET

Paniikkikohtaukset poislukien vointini on ollut suhteellisen hyvä. Pientä ahdistusta on tullut ja mennyt. Välillä tilanne vain äityy siihen, että huutoitken lattialla todella sekavana. Harhoja, kehostairtautumisia ja itsetuhoisia ajatuksia... Aika outoja muuten nuo kokemukset, joissa irtaudun kehostani. Tavallaan katson itseäni ulkopuolelta, leijun painottomuudessa. Ympäristö saattaa tuntua yksinäiseltä, pimeältä ja vieraalta.

Mutta niin, paljon hyvääkin on tapahtunut! Laiskottelua, hyvää ruokaa, shoppailua ja leffassakin tuli käytyä. Ja niin - olen pelannut enemmän kuin laki sallii. Tulossa on vielä mukavia kesäpäiviä. Ja muutenkin, vointini on yllättävän hyvä aika ajoin.

Tulevaisuus alkaa näyttää valoisemmalta, vaikka viimeksi eilen paniikkikohtauksen saadessani itkin hoitajalle sitä, etten koskaan tulisi pärjäämään astetta itsenäisemmässä paikassa - tukiasunnossa. Hoitaja kuitenkin valoi uskoa minuun. Kyllä minä pärjään, on tukiasunnossakin hoitajia ympäri vuorokauden.

Puhun lääkärin kanssa paniikkioireilustani parin viikon päästä, sillä tosissani haluan helpostusta kohtauksiini. On jotain niin kamalaa, kun jalat menee alta, ei saa happea hyperventiloinnin seurauksena, makaa vain lattialla hysteerisesti itkien. Pelkään psykoosikohtausta aina, jos paniikkikohtaukseen liittyy harhat, sillä silloin en hallitse itseäni. Haluan - ja tarvitsen - apua tähän. En voi loppuelämääni vältellä tiettyjä tilanteita kohtauksen pelossa. Haluaisin jo alkaa elämään täysillä, sairaus vain on kahlinnut nilkkani.

MENNYT JA TEHNYT

Tällä hetkellä on hyvä olla. Harvoin tätä nykyä muuten kirjoitan huonon olon vallitessa, silloin ei vain ole voimia kirjoittaa. Ja muutenkin, nyt on ollut todella paljon tekemistä! Noin viikkoon en ole avannut konetta, olen mennyt ja tehnyt. Siksi kommentteihin vastaamisessakin kesti, hups.

Eilen olimme Särkänniemessä, oli hyvää seuraa, maittavaa ruokaa ja kivaa puuhaa. Mikäpä siinä oli, kunnes tuli ahdistus. Flashbackejä, harhoja, rintaa puristi. Olin ottanut tarvittavan Levozinin ennen kuin ahdistus kunnolla alkoi, tiesin ahdistuksen tulevan ja ennakoin. Näin vältyin mahdolliselta paniikkikohtaukselta. Aika huippua, että osaan jo toimia ennen kuin tapahtuu, eikö?

Heräämiset ovat sujuneet hyvin, paitsi tänään nousin vasta puoliltapäivin. Tosin takana oli raskas päivä huvipuistossa ja olimme takaisin yksikössä vasta iltamyöhäisellä.

Olin äsken rakkaan äitini kanssa shoppailemassa, mukaan tarttui mm. pieniä lusikoita, raastin ja kaulin. Ikiomaa kämppääni varten tietenkin. Olen niin innoissani, mutta samaan aikaan todella jännittynyt syksyisestä muutosta. Hui!

Ostimme myös minulle vesiväritarvikkeet, menenkin tästä maalailemaan... Pitäkää hauska viikko, haleja. ♥

ELÄMISEN ARVOISTA ELÄMÄÄ

Olen nauranut, nauttinut, elänyt... Negatiiviset asiat kuten paniikkikohtaukset tuntuvat niin pieniltä kaiken ilon keskellä. Paniikkikohtauksista selviän helposti, koko kohtaus alkuoireineen kestää vain vajaa vartin tätä nykyä. Ennen meni monta tuntia. Olen tyytyväinen edistymiseeni, hoitajatkin ovat. Kun parantuminen kunnolla alkaa, noususuunta on yleensä nopea. Näin kävi minunkin kohdallani - päälle puolessa vuodessa elämäni on muuttunut elämisen arvoiseksi. Olin ennen vuodenvaihdetta osastolla, ja nyt kovat suunnitelmat itsenäistymisestä, omasta kämpästä ja oikeasta elämästä.

Tällä hetkellä teen paljon hommia itsenäistymisen eteen. Omahoitajani kanssa teemme pian heräämisaikataulun, minulla on liian hyvät unenlahjat. Olen nyt jokusen yön saanut pitää kännykän huoneessani ja olen itse herännyt puhelimen herätykseen. Täytyy puhua lääkärin kanssa, että tämä käytäntö saisi jatkua.

Olen alkanut ostamaan tavaroita omaan kotiin, äitikin on projektissa mukana. Järkevöitän ostoksiani koko ajan. Sain esimerkiksi rippilahjaksi hieman rahaa, ostin niillä mikron. Sain kaksi lahjakorttia, toisella ostin keittiötarvikkeita ja toisella aion ostaa sähkövatkaimen. On ihanaa ajatella uutta omaa kämppää. Se jännittää, mutta tiedän syksyyn mennessä olevani valmis kyseiseen koitokseen. Jee!

Kesä on muutenkin alkanut hyvin. Joka päivälle on aktiviteettia, ei tule jämähdettyä vain neljän seinän sisälle. Olimme mökillä yksiköstä, se oli mahtavaa. Menimme sisälle rauhoittumaan vasta puolenyön jälkeen, normaalisti kun yksikössä menemme nukkumaan arkisin kymmeneltä.

Rakastan olla yksikössä. On tukea, seuraa, ihana oma huone, keskusta kivenheiton päässä.. Ja nämä ystävät ovat niin ihania. Täällä tutustuu uusiin ihmisiin helposti. En koskaan unohda kaikkea sitä hyvää, mitä kuntoutumisyksikkö on minulle antanut.

SEN LÄMMÖN NIMI ON ONNELLISUUS

Viikko, kaksi viikkoa jopa viime postauksesta? Huhhuh. En tiedä, mihin tämä aika menee.

On tapahtunut paljon hyvääkin, mutta mielessä ovat päällimmäisenä huonot muistot. Olen kotona ja saanut kahden päivän aikana kaksi paniikkikohtausta. Ja maailman turhimmista asioista: kun äiti ei löytänyt jatkojohtoa, ja kun olin öljynnyt äidin mielestä liikaa hiuksiani. Joo, ei ne hiukset kyllä kivoilta näyttäneetkään... 

Yksikössäkin luontoretkellä sain paniikkikohtauksen, ötököiden takia. Olen niin herkillä, tuntosarvet pystyssä, vereslihalla.

Ei elämäni silti ole kaaoksessa, vaikka se silti tuntuukin aina välillä. Pääsen huomenna ripille, näen ystäviäni, olen ollut tekemisissä kavereiden kanssa ja muutenkin tunnen välillä pientä lämpöä sydämessä. Lämmön nimi on onnellisuus. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, viilattua ja sliipattua, että tuntisi onnea. Täytyy vain hyväksyä asiat, ja tehdä parhaansa.

Odotan muuten kovasti syksyä. Pääsen muuttamaan tukiasuntoon, oli äiti mitä mieltä hyvänsä. Olisipa hän onnellinen siitä, että haluan muutosta. Aloitin käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla, terapeuttini oli samaa mieltä kanssani - syksyllä, kun minut heitetään yksiköstä pois, minun ei olisi järkevää palata kotiin. Äiti tosiaan haluaa minun muuttamaan takaisin kotiin, kunnes uusi tukiasuntokeskus avataan. Huh, vaikea selittää. Olen valmis itsenäistymisen toiselle portaalle.

Hyvää viikonloppua kaikille! Olette arvokkaita. ♥