YHTEENSATTUMIA JA TUNTEITA

Yhteensattumia. Niin paljon yhteensattumia. Näistä pienistä sattumista on tullut tämä kohta elämässäni. Tämä kohta, jossa on oppinut kai jo elämään... Uudella tavalla jopa? Kun miettii, mistä olen rämpinyt läpi, täytyy olla ylpeä itsestäni ja voimistani.

Kiitollisuutta.

Kiitollisuutta siitä, että on ylipäätään elossa. Kiitollisuutta huolenpidosta, rakkaudesta, välittämisestä, you name it. Kiitollinen voi olla mistä vain, toimivista raajoista, rahasta joka riittää seuraavaan palkkapäivään asti, lukutaidosta, uudesta julisteesta jonka kaveri osti sinulle, mistä vain. Muistele mieluummin niitä hyviä asioita, ei pahaa mieltä tuottavia.

Vihaa.

Onko ok sanoa vihaavansa kiusaajiansa? En osaa sanoa omaa kantaani. Onko ok edes olla vihaamatta ihmistä, joka haluaa sinulle vain pahaa? Miksi kukaan haluaisi sellaista tuskaa elämäänsä..?

Hyväksymistä.

Olen viime aikoina alkanut hyväksymään itseäni paremmin. Pyrin hyväksymään jokaisen arven, selluliittipahkuran, finnin, jokaisen yleisesti "huononakin" pidetyn yksityiskohdan ulkonäössäni. On myös tärkeää hyväksyä oma luonteensa. Rakasta temperamenttiäsi, ujouttasi, herkkyyttäsi... Kaikkea. Hyväksyminen helpottaa arkea. Koska olet sen arvoinen.

Sinnikkyyttä.

Jos olet koskaan edes miettinyt itsemurhaa ja olet vielä siinä, saat olla todella ylpeä itsestäsi. Kaikki ne vaikeudet, ja olet selviytynyt. Olethan tyytyväinen itseesi? Elämä saa voittaa.

SEKASIN

Vasta pari jaksoa katsoneena tämä Sekasin-niminen sarja on herättänyt monia ajatuksia päähäni. Kyseinen sarja kuvaa yllättävän tunteita herättävästi mielenterveysongelmaisten elämää suljetulla osastolla.

Mielestäni on ihan ok tehdä sarja tästä aiheesta, sillä se on toimiva tapa saada tietoa ja mielenkiintoa liikkumaan. Kuinka asia esitetään, se on aivan toinen asiansa.

Toivon syvästi, ettei jollekin ehkä vieras asia - mielenterveysongelmat - saa kuitenkaan provosointia aikaiseksi. Ettei vaikkapa netin kirjoituspalstoilla aleta kirjoittelemaan paskaa mt-ongelmaisista. Ei kukaan tervejärkinen kylläkään lähde siihen, mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Sekasin sai minut ajattelemaan mm. osastolle menemistä, lääkkeiden tarpeellisuutta ja niiden sivuoireita, harhoja, osastolta karkaamista ja siellä tuttujen näkemistä sekä itsemurhaa... Monia asioita.

Diagnoosit

Ovatko diagnoosit kuin polttomerkkejä? Pilaavatko ne elämän? Diagnoosejahan poistetaan ja muutellaan. Eivätkä ne välttämättä pilaa elämää, niiden kanssa vain täytyy oppia toimimaan.

Lääkkeet

Itse en pärjäisi ilman lääkkeitäni, se on saletti. En ole varmaankaan kertonut tästä kenellekään, mutta viime vuoden puolella jätin toistuvasti lääkkeitäni ottamatta. Tuloksena oli ainoastaan uusi reissu suljetulle osastolle.

Ja sivuoireet, niistä minulla on ikäviä kokemuksia. On valkosolujen katoa, kuolaamista, kohonnutta itsetuhoisuutta, kuumetta, mahaongelmia ja kyvyttömyyttä puhua selkeästi.

Itsemurha

Jotkut ovat sitä mieltä, että itsemurha on luovuttamista, jotkut taas pitävät sitä viimeisenä pakokeinoja, mielipiteitä on monia. Mutta voiko johonkin niin lopulliseen olla varsinainen mielipide?

Kuva: YLE

No mutta, minun suhteeni itsemurhaan on muuttunut rajusti. Ennen pidin itsemurhaa lohdullisena vaihtoehtona ja suorastaan ajattelin jokaisen asian kohdalla: "ei se haittaa, kuolen kuitenkin". Tiedätte varmaan tunteen, jota haen tuolla. Ikävä asia. Mutta nykyään en enää edes juurikaan mieti asiaa, paitsi kaikista huonoimpina hetkinä. Enkä enää pidä itsemurhaa ratkaisuna.

Siinä tuli pari ajatusta, joita tämä sarja pamautti päähäni. Joka tapauksessa, tykkään ihan kyseisen sarjan todentunteisuudesta ja aitoudesta. Suosittelen katsomaan, tässä linkki Areenaan, josta Sekasin:ia voitte katsella! :-)

KUN ELÄMÄSSÄ ALKAA TUNTEMAAN KAUNEUDEN

Ennen katsoin lempparikukkiani - ruusuja, ja ajattelin niiden olevan kauniita, mutta ei enempää. Nykyään tunnen niiden kauneuden, haistan kukkaisen tuoksun, kosketan sileää terälehteä ja nautin ruususta täysin siemauksin. Noin esimerkkinä.

Pystyn nauttimaan. Pystyn kokemaan kauneuden. Pystyn elämään, tuntemaan. Jännä, miten siitä kolmen vuoden takaisesta Mariasta on kasvanut jo melkein nainen - joka pystyy nauttimaan elämästä. Olen selättänyt pahimmat ajat kiitettävästi ja uskon, että jonain päivänä olen täysin parantunut. Tuntuu niin hyvältä.

Antakaa itsellenne mahdollisuus. Ottakaa se harppaus lähemmäs valoa, vaikka se tuntuu vieraalta, utuiselta ja uudelta. Se harppaus oli elämäni paras päätös.

Sitä sanotaan, että oikeasti kukaan ei halua kuolla, halutaan vain alkaa elämään. Jokaisella on varmasti oma näkemys asiasta, mutta minun kohdallani se on osoittautunut todeksi.

Uskon teihin.

ÄIDIN PIENI TYTTÖ HALUSI KUOLLA

!!Saattaa olla triggeroiva teksti!!

Minulla oli todella itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja vielä vuosi pari taaksepäin. Viiltelin miltei päivittäin, minulla oli tarkat itsemurhasuunnitelmat ja olin todella varomaton henkeni kanssa - kyllä, sekin on itsetuhoisuutta. Keräsin lääkkeitä ajatuksena tappaa niillä itseni. Äitini kuitenkin löysi myöhemmin kätköni.

Äiti on minulle todella rakas. Jos jotakuta tässä maailmassa rakastan yli kaiken, se on äiti. Hän on pysynyt tukenani vaikeina aikoina ja rakastaa minua kaikkine virheineni.

Olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka musertavaa olisi itsemmurhani ollut äidilleni. En osaa sitä sanoin kuvailla, mutta olen äidilleni kaikki. Kirjaimellisesti, kaikki. Hän kertoo joka päivä rakastavansa minua. Minäkin rakastan häntä.

Rakastan sinua, äiti. ♥

SEKAVUUTTA, EI KANNATA EDES LUKEA

Olo on niin sekava. Haluan kirjoittaa, mutta en tiedä mistä. Pitäisi ottaa kuvia pariin postaukseen, mutta en jaksa. En tiedä, en jaksa, haluaisin, ahdistusta...

Olo oli jokusen kuukauden todella hyvä, mutta viimeiset päivät ovat menneet päin mäntyä. Itsetuhoisia ajatuksia, ahdistusta.

Olen myös nukkunut ihan liikaa. Viime yönä nukuin 16 tuntia. Sitä edellisenä myös saman verran. Yli puolet vuorokaudesta. Mutta olen tottunutkin nukkumaan paljon, ainakin 10 tuntia joka yö.

Ja ne harhat. Mustia hahmoja sängyn alla, katossa, seinillä. Mustia hahmoja vilahtelee kaikkialla. Pelottavaa.

Masennus on pahentunut. Kuinka kauan enää kestän..? EI EI EI nyt joku roti. En ole tappamassa itseäni. En todellakaan. Mutta en kestä tätä ahdistusta yksin. Menen heti juttelemaan hoitajalle.

Varmaan mun huonoin postaus koskaan, mutta joo, elossa ollaan... :-D

VALO LÖYTYI VIIME HETKELLÄ

Olin varma, että tulen tappamaan itseni. "En tule päättämään tätä peliä luonnollisesti", taisin kirjoittaa silloiseen päiväkirjaani.  Keräsin lääkkeitä. En ottanut kaikki ketipinoreja iltaisin, vaan laitoin jokusen jemmaan. Laitoin jemmaan myös särkylääkkeet, joskus tarvittavia ja unilääkkeitä. En kovin aktiivisesti kuitenkaan tätä "jemmaa" täyttänyt, en olisi saanut tapettua itseäni pelkästään niillä.

Kamalin tapahtui parisen kuukautta sitten; jemmani oli tyhjennetty. Ei pillerin pilleriä.

kuka ne on löytänyt, miksei mulle olla sanottu mitään, miten mä nyt tapan itseni, ei tästä tule mitään, kuka ne on löytänyt, ei ei ei

Sain myöhemmin tietää, että äitini oli löytänyt kätköni. En tiedä, miten äiti reagoi tähän, ei olla puhuttu asiasta. Hirvittää vieläkin.

Olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen, ettei minulla ole enää lääkekätköä. En vain pystyisi tappamaan itseäni, en tiedä miksi. Liikaa läheisiä ihmisiä, poismenoni satuttaisi heitä liikaa. Varsinkin äitini ja mummuni varmaan sekoaisivat. En voi jättää heitä. Ja rakkaat koirani. Miten kukaan voisi selittää koirilleni, ettei Mariaa enää ole? Itsemurha on kuitenkin niin itsekäs teko. Jotenkin haluan nähdä, mitä elämällä on tarjottavanaan. Onhan tässä jo hyvät syyt jatkaa elämistä, eikö vain?

Parempi niin, etten tee mitään harkitsematonta. Tai no, olenhan mä itsemurhaa suunnitellut varmaan vitosluokasta lähtien, mutta en ole sitä tehnyt. Jokin tässä maailmassa on pitänyt minut hengissä. Ja hyvä niin. Haluaisin uskoa, että jokaisella ihmisellä on tarkoituksensa ja paikkansa maailmassa. Jopa minulla.