MASENTUNEISUUTTAKO

Minulta usein kysytään; miten parannuin masennuksesta? Kyseinen diagnoosihan on aikoja sitten poistettu listoiltani, enkä koe masennuksen minua enää vaivaavan. hullujenhuone.com:issa kuitenkin oli puhetta Beckin depressiokyselystä, ja päätin tsekata miten hyvin tulokseni olisi laskenut. Ikäväkseni tulokseni oli kuitenkin samaa luokkaa kuin vuosikin sitten: 41. Enkä todellakaan koe sairastavani masennusta. Ensin pöyristyin ja lyttäsin mielessäni koko testin - ihan shaibaa, ei tuo voi pitää paikkaansa. Vakava masennus? Mutta minullahan on hyvä päiväkin kaiken lisäksi?

Tuo pisti miettimään. Kuinka paljon masennustesteihin voi luottaa? Tietenkin kyseiset nettitestit ovat vain suuntaa antavia, mutta aloin pohtimaan myös vointiani, olenko vain kieltänyt itseltäni masentuneisuuteni, vai jotain muuta?

Voin kertoa vähän tämän hetken oireista. Olen todella väsynyt. Itkeskelen pienimmästäkin, olen todella herkillä. Kuin vereslihalla. Ja olen erittäin ärtynyt, kiukustun, noh, liiankin helposti. En kuitenkaan vakavissani, en tiedä mitä tämä on. Se vain on tunteeni. Pyrin olevani aina rauhallinen, mutta ärtyneisyys vaivaa minua helposti.

Tämäkin oleellinen kysymys, tuntuuko tulevaisuus toivottomalta? No, tuntuu. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta. En tiedä kykenenkö vielä pitkään aikaan normaaliin elämään, ja itken tuotakin varmaan päivittäin. Kuinka "en ole normaali", "kaikki menee pieleen" ja "en pärjää missään".

Myös itseinho on nostanut päätään. Suhteeni ruokaan oli pitkään "enemmän normaali", mutta taas ajatuksissa pyörii laihduttaminen. Eikä se ole vain ajatuksissa, vaan teoissa. Itseinhoni siis osuu juurikin ylipainooni. Tietenkin isommasta ylipainosta olisi aina hyvä päästä eroon ihan terveydellisistä syistä, mutta en tiedä onko tämä niin tervettä. Mutta ei asiasta sen enempää, ei tee mieli puhua asiasta - haluan vain kieltää sen.

Itsetuhoisuutta ei onneksi ole ollut, eikä tule varmasti olemaankaan. En halua vahingoittaa itseäni, en halua arpia, en halua kuolla vaikkei elämä aina ruusuista olekaan. Haluan kokea, elää, nähdä.

Nukun paljon, liikaa, suurimman osan päivästä. Jos herään yöllä, on vaikea saada taas unta. Mutta tuo on aika yleistä. Olen vain niin kamalan väsynyt, kuten jo mainitsinkin.

Vaikka ikäviä oireita on, en silti koe olevani masentunut, korkeintaan hieman alakuloinen, ahdistuneisuuden kera. Ja skitsofreniaanhan kuuluu masentuneisuus, tämän pitäisi olla tyypillistä sairaudelleni.

Mukavaa päivänjatkoa kaikille! Ja psst... tulossa postausta siitä, miten pääsin masennuksesta "eroon". Pysykää siis kuulolla!

YKSIN MUTTEI YKSINÄINEN

Sopeutuminen uuteen ympäristöön, tuettuun asumiseen, on polkaissut hyvin käyntiin. Olen hieman (joskin varovaisesti) tutustunut uusiin ihmisiin. Kahvilla kävin uuden tuttavuuden luona, ja toisen kanssa kävelemässä puistossa. Muutenkin olen jaksanut olla yllättävän sosiaalinen. Tulevan viikonlopun aionkin ottaa todella rennosti ja nauttien yksinolosta. Harva nyt yksinäinen haluaa olla, mutta minä ainakin haluan olla välillä yksin. Ihana Husky-tyttö oli luonani yötä, se oli ihana extempore-reissu. Myös ystävääni A:ta olen nähnyt paljon.

Eilen oli aika poliklinikalla. On ihanaa, kun joku ymmärtää ja antaa neuvoa sekä uusia näkökulmia. Olin ihan hämmentynyt, kun sain purettua tunteitani niinkin hyvin. Enkä voi liputtaa liikaa niiden uusien näkökulmien puolesta! Ei keskitytä niihin huonoihin puoliin, pidetään kiintopiste valoisissa, onnea tuovissa asioissa; ne ovat kantavia voimavaroja. Harhoistanikin terapeutti osasi sanoa kaikkea valaisevaa, enkä todellakaan häpeä ongelmiani niin paljoa, en ole yksin. Miten noin suuri muutos tapahtui vajaassa tunnissa?

Viime postauksessa tuskastelin tarvittavien lääkkeiden käytöstä. Ensijännityksen jälkeen en ole niitäkään tarvinnut kuin maksimissaan yhden päivässä, hurraa! Paniikkikohtauksiakaan ei ole tullut juurikaan. Viikko sitten taisi viimeisin iskeä, se kuitenkin tapansa mukaan oli nopeasti ohi.

Aikoja sitten blogissani tuskastelin täysi-ikäistymiskriisin kanssa. Kuinka "kaikki muuttuu". Täytin 18 päälle kaksi viikkoa sitten, ja ainoat uudet asiat olivat paperihommat ja laskujen maksaminen. Ja koska muutin omaan asuntooni päivä syntymäpäivieni jälkeen, niin paperihommia oli varmaan kolminkertaisesti enemmän. No, nyt on sekin koettu!

VOITTAJAFIILIKSIÄ JA UUSI FOORUMI

Viikko on vierähtänyt jälleen. Fiilikset ovat vaihdelleet onnellisuutta hipovasta syvään paniikinomaiseen ahdistukseen. Pääsääntöisesti olen voinut kaikesta huolimatta hyvin. Oma kämppä alla, kutkuttava tunne. Tavarat alkavat löytämään omia paikkojaan. Muutamia huonekaluja pitäisi hommata. No, tori.fi on pelastus. Pöydällä on kauniita kukkasia, television edessä uusi kamera ja pyykkikone surraa pesutuvassa. Kaikki oikenee. Voittajafiilis.

Hieman huolestuin tänään tarvittavien lääkkeideni käytöstä. Tuli olo, että otan niitä liikaa. Pettymys iski mieleeni. Väkisin käänsin kuitenkin ajatukseni ohjaajan avustuksella. En ole luovuttaja, en ole vaivaksi, pidän vain itsestäni huolta. En halua velloa ahdistuksessa, joten teen kaikkeni ettei tarvitsisi. Joten otan ihan reilusti lääkkeen, soitan vaikka äidille ja teen mukavia asioita.

Tosiaan, ostin uuden kameran. Blogin puolella se muuttaa asioita niin, että kuvat ovat ainakin parempilaatuisia. Kännykkäkuviakin tulee, se on varma. Mutta olen ottanut joitain kuvia jo nyt kahden päivän aikana, näette niitä postauksien lomassa jatkossa!

Käykääpä myös tsekkaamassa uusi foorumi hullujenhuone.com, jos mielenterveyteen liittyvät asiat yhtään kiinnostavat. Itse löydyn tuolta nimimerkillä pirstaloitunut. Suosittelen lämpimästi kyseistä keskustelupaikkaa, itse olen saanut sieltä jo tähänkin mennessä paljon vertaistukea. Foorumia kehitetään jatkuvasti.

Mukavia syyshetkiä teille!

ILON JA ONNEN ERO ON TÄMÄ FIILIS

Päivä ennen uloskirjausta vein roskia ulos, ja tein huimaa ajatustyötä itseni kanssa. Katsoin yksikön avainta kädessäni, ja tajusin, että pian minulla ei enää ole tätä. Päässäni pyöri oma asunto, uloskirjaus ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Katsoin vielä kerran avainta, ja hymyilin leveästi. Meinasi tulla tippa linssiin - mutta ei surusta. Olin äärettömän onnellinen. Kaikki oli järjestymässä.

Uloskirjauspäivänä eli tänään olin todella vilkkaalla tuulella. Jännitti, tärisin. Halasin omahoitajaani, halasin lääkäriä. Olin varma, että olisin pillahtanut itkuun astuessani viimeisen kerran yksikön ovista ulos (tai no, varmasti tulen siellä käymään)... Itkun sijaan kuitenkin tunsin perhosia mahassani ja kirkkautta ympärilläni. Se tuntui oikealta: tuntui oikealta siirtyä eteenpäin. Eteenpäin elämässä. Puoli vuotta on kulunut itsenäistymisprosessissa ja ylihuomenna muutan virallisesti omaan asuntooni.

Osaatteko muuten määritellä itsellänne onnen ja ilon eron? Jos koko elämäni olisin ollut parhaimmillani iloinen, niin nyt olen onnellinen. Tämä on uutta, raikasta ja oikeaa. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta kaikki tuntuu oikealta, vaikkei se helppoa olisikaan. Eikä olekaan. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin höpönlöpöltä, mutta nämä ovat tunteeni.

Ja vaikka tunnenkin tavallaan onnellisuutta, on ahdistustakin. Eivät ne sulje pois toisiaan. Tänään otin pienen ahdistuksen tullessa tarvittavan turvaamaan oloa, ja se ratkesi sillä. Olisin kuvitellut, että olisin erittäin ahdistunut lähtiessäni yksiköstä, mutta nyt olen ottanut tavallaan varmuuden vuoksi vain tuon yhden Levozinin. Tuntuu siltä, että pärjään. Minä pärjään.

PÄÄKOPPA MUUTOKSEEN MUKAAN

Vanhempani veivät tänään tavaroitani omaan kämppääni. Se oikeasti tapahtuu, minä muutan. Vuokrasopimus tehty ajat sitten, asumistukihakemukset sun muut lähetetty, kaikki valmiina. Pitäisi oma pääkoppakin saada muutokseen mukaan, kaikki tuntuu jotenkin irralliselta, utopistiselta ja hämärältä. Olen aika suhtautumaan muutoksiin. Ahdistun helposti, jännitän liikaa ja ylianalysoin kaiken. Kaikesta tästä huolimatta, luotan itseeni, kykyihini ja siihen tukeen mitä saan.

Paniikkikohtaukset eivät enää tunnu hallitsevan minua. Tai no, asioita jää tekemättä kohtauksen pelossa, mutta kohtausta ei tule. Tilanne on siis plusmiinusnolla. Tähän on pakko tyytyä, sillä koen jollain tasolla hallitsevani tilanteen. Tarvittavia Levozineja on mennyt mielestäni liikaa, mutta jos lääkkeillä tilanne muuttuu hallittavammaksi niin miksipä ei.

Pari viimeisintä päivää meni hieman huonommassa hapessa. Tänäänkin aamulla heräsin alakuloisena, mutta Husky-tytön seura piristää aina. Ja sain tarvittavan lääkkeen, sekin helpotti. Yritin tsempata itseäni, onnistuinkin. Sain siivottua, ja nyt on huomattavasti parempi olo. Tunnistan hyvän oloni usein siitä, että pystyn pitämään hauskaa.

Mahtavaa päivää kaikille, tehkää asioita jotka saavat teidät onnellisiksi. Olette huippuja!

SYKSYISIÄ MUUTOKSIEN TUULIA

Hetkeen en ole päivitellyt kuulumisia, en ole kauheasti blogimaailmassa pyörinyt. Syitä on monia, kuten ahdistus ja ajan puute. Joten parin viikon kuulumiset tulevat tässä!

Eilen oli viimeinen hoitokokous kuntoutumisyksikössä. Sain asioihin selvyyksiä, paperihommat alkavat sutviutumaan ja ennen kaikkea itseluottamukseni pärjäämiseni suhteen nousi. Mahtava homma, kyllä tämä tästä.

Uloskirjaus on päivä ennen syntymäpäiviäni, 9. päivä tätä kuuta. Hieman haikea olo, tulen totisesti kaipaamaan tätä ympäristöä, nuoria, hoitajia ja kaikkea mitä nämä kuntoutumisjaksot ovat minulle antaneet. On ollut alamäkiä, mutta niistä olemme yhdessä rämpineet läpi. Luvassa on itsenäisempi elämä, uudet tuulet tuetussa asumisessa. Itse asiassa on todella haikea olo. Yksikössä kun reilusti yli kaksi vuotta on asunut, on tämä yhteisö kuin toinen perheeni.

Ja muuten, en tajunnut aluksi tätä urakkaa mikä on osittain takana ja osittain edessä: paperihommat. Henkilökortin uusiminen, postiosoitteen vaihtaminen, asumistuki- ja muut hakemukset, tulojen ja menojen selvittelyä, eläkkeen jatkamista... Noin muutama asia mainitakseni. Siihen vielä äimistys siitä, kuinka kallista kaikki on. Perinnöksi minulle jäi edesmenneen mummoni irtaimistoa, mutta esimerkiksi laadukas tietokonetuoli oli hakusessa. Hieman stressiä, täytyy vain luottaa kaiken järjestyvän parhain päin.

Harhatkin ovat helpottaneet. Joskus mainitsemani oudot vääristymät ovat luultavimmin antibioottien sivuoireita tai migreeniä. Eli ei suurta huolta niistäkään. Ahdistus on hallinnassa lääkkeillä, itsetuhoiset ajatukset ovat jälleen takana ja hymyilen enemmän. Liikuttuakin on tullut paljon, lähinnä Pokémon-jahdissa, haha.

Oikeastaan... Nyt on todella hyvä fiilis. Elämä on ihan jees. Muutenkin aina kun kirjoitan blogia, tulee todella hyvä olo. Huomaan kehityksen voinnissani. Ja juuri napsahti 100 000 katselukertaa rikki, vitsit mikä määrä. Olette ihania, halit. ♥

MT-LÄÄKKEENI KAUTTA AIKOJEN

Ensimmäinen lääkkeeni ikinä oli vuonna 2012 Seronil, mutta sen epäiltiin provosoineen ahdistusoireta. Kyseinen lääke lopetettiin kolmen kuukauden päästä, siitä ei ollut hyötyä.

Seuraavaksi kokeiltiin Sertralinia, se lopetettiin monen, monen kuukauden päästä perheeni pyynnöstä. En muista tuosta ajasta mitään.

Ketipinoria minulla meni kuukauden ajan erittäin pienellä annostuksella iltaisin ahdistukseen ja uniongelmiin, mutta se vaihdettiin Seroquel Prolongiin - liian isolla annostuksella, muutuin zombiksi. Ketiapiini ei antanut riittävää vastetta.

Vaikuttava aine ketiapiini ei auttanut, joten minulla aloitettiin Risperdal. Ongelmaksi muodostuivat kuolaaminen ja qt-ajan pidentyminen.

Tässä välissä kokeiltiin Cipralexia, mutta sekin aiheutti qt-ajan pidentymistä.

Cipralexin jälkeen minulla kokeiltiin Fluvosolia. En muista tuosta(kaan) ajasta mitään, mutta se lopetettiin 2014 kesällä.

Fluvosol muutettiin Abilifyksi, joka minulle liian isolla annoksella aiheutti ekstrapyramidaalioireita (lue tämä postaus) ja riittävää vastetta ei saatu. Aluksi abilify meni minulla annoksella 22.5mg, nykyään annoksella 5mg - eikä enää aiheuta EPI-oireita.

Kaksi vuotta sitten minulla aloitettiin Seroxat, joka menee minulla nykyäänkin, tosin suuremmalla annoksella. Olen erittäin tyytyväinen, se tasaa sopivasti mielialaa.

Zyprexaa kokeiltiin minulla tarvittavana parin viikon ajan kaksi vuotta sitten, mutta se lopetettiin. Myöhemmin Zyprexa aloitettiin uudelleen, ja on toiminut nykyisten lääkkeideni kanssa hyvin.

Jokusen kuukauden söin Temestaa, mutta muistaakseni jäin siihen "koukkuun".

2014 syksyllä osastojakson aikana aloitettiin Leponex. Koen, että kyseinen lääke pelasti minut. Valitettavasti sain elämäni rankimmat sivuoireet - valkosoluni romahtivat. Mutta  Leponex veti minut pois psykoosin uumenista, ja äitikin koki näkevänsä oikean tyttärensä eikä psykoottista ja pahasti sairasta, tuntematonta tytärtään.

Olin talvella vieläkin osastolla, ja minulla aloitettiin Serenase. Söin sitä kuukauden, ja sekin tuntui vetävän minua pois psykoosimaailmasta. Samoihin aikoihin söin Diapamia, olin niin psykoosissa etten muista siitä mitään.

Kuten mainitsinkin jo, Zyprexa aloitettiin minulla uudelleen. Se tapahtui 2014 loppuvuodesta ja toimii edelleenkin hyvin.

Nykyiset lääkkeeni näette "kirjoittajasta ja blogista"-sivulta. Levozin aloitettiin muistaakseni noin vuosi sitten, ja toimii mallikkaasti. Lääkitykseni on tilanteeni huomioiden riittävä, ja olen tyytyväinen.

Melatoniini minulla on mennyt tarvittavana nelisen vuotta. Atarax aloitettiin jokin aika sitten, mutta sen teho ei ole juuri mitään minulla.

Kuvan lähde: www.nationalelfservice.net

MINKÄLAINEN ON MARIA

Voi olla teille vaikeaa hahmottaa minkälainen olen oikeasti täällä ruudun takana. Minkälainen olen ulkoisesti, saatika sisäisesti. No, tässä postauksessa avaan hieman lisää itseäni. Vaikka itsestään kertominen onkin ihan pirun hankalaa!

Ulkoisesti olen aika "tavallinen". Mitä nyt kuitenkin sukua ympäri maailmaa, jonka seurauksena silmäni ovat hieman etniset.

Pukeudun ihmisten ilmoilla useimmiten tyttömäisesti ja suhteellisen huolitellusti. Yksikössä ja kotona aka kun en jaksa panostaa minulla on tietyt "pieruvaatteet".

Kun meikkaan, meikkaan joidenkin mielestä ehkä liikaakin. Kosmetiikka on intohimoni. Rakastan esimerkiksi hiusöljyjä, kosteusvoiteita ja tekoripsiä. Seuraan uusia trendejä - en, koska haluan olla huomaamaton, vaan koska tykkään siitä. Nautin kauneudenhoidosta.

Olen oikeastaan monesti miettinyt vaikka kosmetiikkablogin perustamista. Saisin siellä vouhottaa uudesta kynsilakanpoistoaineestani tai uutuusmeikeistä, eikä ystävieni tarvitsisi sietää turhaa hypetystäni.

Tulevaisuuden ammatikseni olen myös miettinyt kosmetologia, ainoa asia joka saa minut haaveestani luopumaan on työllistyminen. Olen aina ollut varma siitä, että "isona" haluan olla ihmisläheisessä työssä. Mietinnän alla on ollut kosmetologikoulun kanssa myös sosiaali- ja terveysala. Hassu fakta opiskeluistani on muuten se, että olen kerran hakenut merkonomikouluun. Olisin päässytkin sinne opiskelemaan, mutta päädyin ammattistarttiin (mistä ei seurannut mitään hyvää...).

Luonteeltani olen aivan liian ylihuolehtivainen. Koiralla täytyy olla vesikuppi aina täynnä, vouhotan liikaa ja jos ystävääni kosketkin pahaa tarkoittaen niin en vastaa seurauksista... Luotan myös ihmisiin liiankin helposti. Olen todella sinisilmäinen, ja olen itsekin jo huomannut sen.

Tykkään naurattaa ihmisiä. Heitän paskaa läppää, nauran omille (surkeille) vitseille ja nauramme kippurassa ystävieni kanssa jollekin turhalle jutulle. Tai no, ei se niin turhaa ole jos hyvän mielen aiheuttaa, heh.

Innostun herkästi. Jos innostun vaikka pelaamaan Simssiä, voin pelata helposti koko päivän. Jos innostun kynsiblogeista, vietän monta tuntia niiden parissa. Innostuessani höpöttelemään syvällisiä, kello on usein noin viisi aamuyöllä ennen kuin maltan painua unosille.

Herkkyys on tuntomerkkini. Eilen yrittäessäni nukahtaa aloin itkemään, sillä ikävä äitiä oli niin kamala. Pillitän todella helposti. Samaan kastiin menee ärsyyntyminen, olen herkkä ärsyyntymään - esimerkiksi rikotut lasipullot maassa suututtavat. Alan suorastaan raivoamaan ihmisten typeryydelle, sillä eläimienkin pitäisi päästä kulkemaan siellä. Huh, alan kyrpiintymään jo pelkästä ajatuksesta. Ja samalla mietin surullisena viattomia koiraparkoja, jotka täytyy kiidättää eläinlääkärille lasinsirpale tassussa.

Huh, pitkä postaus, ehkä liiankin pitkä. Mutta mitä mieltä olitte, oliko ihan tylsä vai jeejee?

SE ON HARHAA, SE EI OLE TOTTA

Hieman viimeisimmän blogipostauksen jälkeen vointini romahti. Miltei kaikki varo-oireet pukkasivat pintaan, itkin jatkuvasti itsetuhoisten ajatusten, harhojen ja ahdistuksen kanssa. Pahimpia olivat harhat. Oli vääristymiä. Esimerkiksi näin selkeästi, kun esineiden etäisyys tai koko muuttuivat. Oli mustia hahmoja, oli haukkuvia ääniä. Ja pitkästä aikaa kamalat harhat, jotka kielsivät minua kertomasta itsestään. Onneksi entinen omahoitajani kysyi asiasta - onko kieltäviä harhoja. Ja oli. Jälleen. Onneksi kyseinen hoitaja oli omahoitajanani pitkään, hän tuntee minut ja harhani.

Nuo kieltävät harhat ovat siitä kenkkuja, että kun esimerkiksi hoitaja kysyy jotain, harhat huutavat, etten saa vastata. Harhat kieltävät minua, muuten tapahtuu sitä ja tätä. Onneksi pystyn jo vastustamaan niitä, harhat eivät estä minua kertomasta niistä. Se on harhaa, se ei ole totta.

Olin myös sen verran huonossa hapessa, että tarvittavien Levozinien määrää nostettiin kahdesta viiteen. Hieman lääketokkurainen olo ilmestyi välillä, mutta lääkkeillä saimme leikattua ahdistuksen poikki. Ja onneksi saimme, en olisi jaksanut enää yhtään päivää niin kamalassa olossa.

Nyt fiilis on siedettävä, väsynyt ja hieman jännittynyt. Yletön tuskaisuus ja itkuisuus on poissa. Kyllä tämä tästä!

SELVITTY VIIKOSTA TUKIASUNNOSSA

Harjoittelujakso tuetussa asumisessa sisälsi paljon kahvia, uusia tuttavuuksia, kolme paniikkikohtausta ja uudenlaisia ruokia - noin muutama asia mainitakseni. Jäi hyvä mieli, ja pienoinen positiivinen tunne pärjäämisestäni. Selvisin niistä paniikkikohtauksista, sietää ollakin hyvä mieli.

Yksikköön palatessani oli hieman outo olo, harhoja ja ahdistusta. Pelotti, pelkäsin paniikkikohtauksia ja psykoosin puhkeamista. En tiedä miksi pelkään niin usein psykoosia, tilanteeni ei ole enää niin akuutti. Tuli huono mieli siitäkin, kun hoitaja kertoi lääkärille minun olevan tavallaan vierihoidossa. Halusin osoittaa pärjäämiseni sillä, että aloin siivoamaan ja laittamaan pyykkejä. Lääke auttoi, eikä hoitajakaan enää ollut koko ajan kyttäämässä. Selvisin siis siitäkin tilanteesta.

Teimme äsken ihanien tyttöjen kanssa näytelmää hoitajista. Oli hauskaa, paljon naurua ja insideläppiä, mutta ahdistus tuli puskista. Yritin sinnitellä. Sain onneksi  Levozinin, toivottavasti se auttaa. En tiedä mitä ajatella näistä tarvittavista lääkkeistäni. Tulee epäonnistunut olo, kun en pärjää ilman niitä. Täytyisi todellakin puhua vuorossa olevalle hoitajalle tunteistani, mutta nyt on hieman kehno olo. Ei kuitenkaan niin kehno, etten pystyisi kirjoittamaan.

Odotan nääääin suurella innolla täysi-ikäistymistäni! Lähinnä itsenäistymistä ja uuden opettelemista. Vielä näinä parina viimeisenä viikkona yksikössä tarvitsen ehdottomasti luottoa itseeni. Tiedä sitten miten sekin tapahtuu... Suuri tsemppi päälle!

Huolimatta huonommista fiiliksistä, on parempi olo nostanut enemmän päätänsä. Pystyn sivuuttamaan harhoja jonkin verran, hymyilen aidosti ja kerron fiiliksistäni rehellisesti. Nautin, elän. Käännän ajatuksiani positiivisemmiksi. Nauran ja kykenen.

KUN PANIIKKIKOHTAUS VEI VOIMAT

klo 9:30

Pääsääntöisesti vointini on hyvä, mutta välillä ahdistus tulee kuin puskista. Tarvitsisin silloin tarvittavan lääkkeen, mutta aina minulle sitä ei anneta. Rasittavaa, tuntuu kuin hoitajat vähättelisivät oloani. Äskenkin hain aamulääkkeet ja kysyin tarvittavaa Levozinia. En saanut. Aamulääkkeeni eivät vaikuta ahdistukseeni, yritin sitä kyllä sanoa, mutta ei. Nytkin on todella puristava olo, haukon henkeä. On epätodellinen ja tuskainen fiilis. En tosiaankaan tiedä mikä minulla on. Haluaisin vain helpotusta tähän.

Enkä tiedä onko se vain minä vai ymmärtääkö tämän tukiasunnon hoitajat minua ollenkaan. Todella tympeää käytöstä saan välillä niskaani. Hymyilen kaikille, teen parhaani. Itkettää hieman, haluaisin vain sen lääkkeen.

Näen tänään kummitätiäni. Toivottavasti voimani riittävät... Täytyy kai vain luottaa siihen, että ahdistus tulee ja menee. Nyt en kylläkään osaa sanoa, johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni ulkoisista asioista vai pääkoppani voinnista. Äh.

~~~

klo 10:20

Tuohon asti kerkesin kirjoittamaan, kunnes soitin yksikköön. Kerroin, että ahdisti sekä sen etten saanut lääkettä. Hoitaja lupasi, että soittaa tukiasunnon hoitajille. Odotin ehkä 10 minuuttia yksin huoneessani, paniikki alkoi nousta pintaan. Tuli harhoja ja todella tuskainen olo. Onneksi hoitaja soitti pian takaisin ja käski mennä hakemaan Levozinin. Sain paniikkikohtauksen nähdessäni hoitajan, mutta hän onneksi ainakin yritti auttaa.

Minun oli tosiaan tarkoitus nähdä kummitätiänikin tänään, mutta paniikkikohtaus vie aina voimat. Olen täysin voimaton aina kohtauksen saadessani. Soitin äidille, hän lupasi ilmoittaa kummitädilleni, etten ole tällä hetkellä hyvässä voinnissa. Hyvä näin.

Joo'o, tällä kertaa ei tullut kovin positiivista postausta. Huomenna on uusi päivä, yritän tehdä siitä paremman. Voimia kaikille. ♥

TUETUSTA ASUMISESTA

Tuetun asumisen keskus jossa asun tällä hetkellä, toimii todella helposti: tehdään vuokrasopimus, järjestetään muuttoasiat ja muutetaan. Aivan kuin "normaalistikin" siis. Minulle ainakin on tehty lähete tänne, ja minua suositeltiin tähän kyseiseen tuetun asumisen keskukseen. Tänne pääseminen saattaa olla vaikeaa, mutta minun kohdallani asiat rullasivat todella hyvin!

Tuettu asuminen on tarkoitettu henkilöille, jotka tarvitsevat

säännöllistä huolenpitoa, toimintakyvyn aktivointia ja ylläpitoa sekä kuntoutusta

asuakseen itsenäisesti omassa kodissaan.

Lähde: nuortenystavat.fi

Ikähaarukka täällä on 18-vuotiaasta reippaasti vanhempaankin, täällä vanhimmat asukkaat ovat arviolta 70-vuotiaita. Täällä on mielenterveyspotilaiden lisäksi myös päihdekuntoutujia.

Meillä kaikilla neljälläkymmenellä asukkaalla on omat kämpät. Itselläni on varsin viihtyisä pieni kaksio, joka oli itse asiassa jo kalustettu ennen kokeilujaksoani.

Täällä on tarkat rutiinit, esimerkiksi ruokailuajat ovat tiukat. Ruokailu tapahtui itsenäisemmin kuntoutumisyksikössä, vaikka olin kuvitellut asian toisinpäin. No, kaikkeen tähän "vahtaamiseenkin" tottuu!

Tukiasunnosta poismuuttaminen on tehty helpoksi, yleensä se tehdään varovasti ja portaittain. Esimerkiksi ennen täysin itsenäistä asumista voi asua omassa asunnossaan, mutta siellä käy sovittuina päivinä hoitaja vaikka jakamassa lääkkeet tai auttamassa kodinhuollossa. Kätevää, eikö?

Täällä on paljon erilaisia ryhmiä, jotka ylläpitävät tärkeitä taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä. On myös työtoimintaa, jossa harjoitellaan arjen taitoja, itsenäisyyttä ja säännönmukaisuutta. Työtoiminnasta maksetaan pientä palkkaa. Tukiasunnossa on muuten kallista asua, mutta jokaiselle potilaalle jää käteen aina tietty summa rahaa.

"KEITIN TOSSA JUURI EKAT KAHVIT OMASSA KÄMPÄSSÄNI"

Olen nyt tukiasunnossa, omassa kämpässäni. Tai no, olen täällä ensin vain viikon, ja 10.9 siirryn tänne kokonaan. Olen todella tyytyväinen, saatan aina välillä hymyillä itselleni. Hymyilin jopa peilikuvalleni, fiilis on mainio!

Laitoinkin juuri kaverilleni viestiä: "Keitin tossa juuri ekat kahvit omassa kämpässäni". Oma kämppä, oma kahvinkeitin, omat kahvit. Tunnen heiveröistä lämpöä ja pientä kutkutusta. Täällä on hyvä olla.

Pelkäsin hieman miten muut itseäni huomattavasti vanhemmat ihmiset suhtautuvat minuun. Pelko oli turha, minut otettiin ihanasti vastaan.

Huomenna näen ystävääni ja mummua. Jos tulee ongelmia, soitin sukulaismiehelleni ja hän auttaa minua - ja samalla näkisin kummipoikani. Toivottavasti huominen on yhtä hyvä päivä kuin tänään... Mutta ihan varmasti se on, olen luottavaisin mielin liikenteessä.

JO HIEMAN VARMEMPI TULEVAISUUS

Sain erittäin hyviä uutisia. Saan kokeilujakson tukiasuntoon, ja täysi-ikäistyttyäni siirryn sinne niin kauaksi aikaa kun nuorten tuetun asumisen keskus aukeaa. Hurraa! Niin hyvä fiilis, kaikki alkaa varmistua!

Jotkut saattavat olla hämillään, kun olen jonossa kahteen tukiasuntoon. Voin avata tilannetta hieman: ensin menen laajemmalle ikähaarukalle tarkoitettuun tukiasuntoon, ja ensi vuonna avautuvaan tukiasuntoon siirryn myöhemmin. Täytyy olla kärsivällinen, että pääsen nuorille tarkoitettuun tukiasuntoon. Kaiken vielä kruunaa se, että olen ensin viikon kokeilujaksolla laajemman ikähaarukan tukiasunnossa... "Hieman" sekavaa, mutta olen täysin ookoo sen kanssa. Näin on parasta.

Huonoja uutisia tuli kuitenkin koskien erästä läheistäni, isäpuoleni äitiä. Hän menehtyi jokunen päivä sitten, seuraavana yönä saadessamme tiedon hänen huonontuneesta voinnistaan. Aikaa annettiin tunteja, ehkä päiviä. Läheiseni olivat täysin shokissa, vaikka kaikki olivat valmistautuneita kyseiseen suru-uutiseen. No, tämä on elämää - ja hän oli jo 95-vuotias. Hän eli hyvän elämän ja nyt on paremmassa paikassa. Olet ajatuksissa...

Muuten minulla on mennyt oikeastaan todella hyvin. Olin kaksi yötä ystävälläni, meillä oli mukavaa - kuten aina. Uusia inside-läppiä, kokista ja hassuttelua. Olen tosiaan nyt mummullani, hieman pidempään onneksi kuin yleensä, sain siihen yksiköstä luvan. Yksikössäkin on mennyt oikein hyvin, pieniä kesäisiä aktiviteetteja päivittäin. Ja vaikka mummolassa on ollut mukavaa, odotan kovasti pääsyä takaisin yksikköön, siellä on kavereita, tuttu ympäristö ja paljon tukea.

Ja tietenkin: hyvää tulevaa viikkoa kaikille!

PESSIMISMIÄ VASTAAN TAISTELUA

Hoitaja totesi eilen minulle, että ajatukseni ovat masentuneita ja täynnä pessimismiä. Nuo sanat olivat niitä, joita en missään nimessä olisi halunnut kuulla, sillä haluan olla elämänmyönteinen, iloinen ja kohti parantumista. Ajatukseni olivat todella solmussa.

En ollut oikeastaan tajunnut, että murehdin liikaa. Huomasin kyllä, etten voinut esimerkiksi osallistua yhteisiin toimintoihin ja kaikesta huolehteleminen oli miltei mahdotonta. Olin palanut loppuun kaiken sen oikeasti todella pienen stressin kanssa. Olen niin herkillä.

Hoitaja neuvoi minua, itkin ja huusin, kerroin kaikki tunteeni hänelle ja teimme listaa hyvistä asioista stressini aiheuttajissa. Suurin stressini aiheuttaja on tällä hetkellä tuleva muutto ja äitini mielipiteet asiasta. Olen pelännyt, etten pärjäisi tukiasunnossa, sillä saan esimerkiksi paniikkikohtauksia todella pienistä asioista - tai ilman näkyvää syytä. Äitini puolestaan valaa minuun pessimismiään, mutta aion näyttää hänelle, että pystyn tähän. Aion... Ja pystyn.

Omaan kämppään muuttaminen tuo tullessaan monia mahtavia asioita, joita odotan innolla. Tuleva muutos on mahdollisuus, ei uhka. Saan itse päättää ruuasta, rahankäytöstä, siivoamisesta ja sisustamisesta. En malta odottaa sitä aikaa, kun itse teen mieleistä ruokaani, pohdin viisaasti rahankäyttöni, siivoan vain omat sotkuni ja sisustan aivan itse. Vastuu kasvattaa, niin sitä taidetaan sanoa.

SAIRAUDEN KAHLEET

Paniikkikohtaukset poislukien vointini on ollut suhteellisen hyvä. Pientä ahdistusta on tullut ja mennyt. Välillä tilanne vain äityy siihen, että huutoitken lattialla todella sekavana. Harhoja, kehostairtautumisia ja itsetuhoisia ajatuksia... Aika outoja muuten nuo kokemukset, joissa irtaudun kehostani. Tavallaan katson itseäni ulkopuolelta, leijun painottomuudessa. Ympäristö saattaa tuntua yksinäiseltä, pimeältä ja vieraalta.

Mutta niin, paljon hyvääkin on tapahtunut! Laiskottelua, hyvää ruokaa, shoppailua ja leffassakin tuli käytyä. Ja niin - olen pelannut enemmän kuin laki sallii. Tulossa on vielä mukavia kesäpäiviä. Ja muutenkin, vointini on yllättävän hyvä aika ajoin.

Tulevaisuus alkaa näyttää valoisemmalta, vaikka viimeksi eilen paniikkikohtauksen saadessani itkin hoitajalle sitä, etten koskaan tulisi pärjäämään astetta itsenäisemmässä paikassa - tukiasunnossa. Hoitaja kuitenkin valoi uskoa minuun. Kyllä minä pärjään, on tukiasunnossakin hoitajia ympäri vuorokauden.

Puhun lääkärin kanssa paniikkioireilustani parin viikon päästä, sillä tosissani haluan helpostusta kohtauksiini. On jotain niin kamalaa, kun jalat menee alta, ei saa happea hyperventiloinnin seurauksena, makaa vain lattialla hysteerisesti itkien. Pelkään psykoosikohtausta aina, jos paniikkikohtaukseen liittyy harhat, sillä silloin en hallitse itseäni. Haluan - ja tarvitsen - apua tähän. En voi loppuelämääni vältellä tiettyjä tilanteita kohtauksen pelossa. Haluaisin jo alkaa elämään täysillä, sairaus vain on kahlinnut nilkkani.

ENTISEN ELÄMÄN ADDIKTIO - VIILTELY

Viime yönä pyörin jokusen tunnin sängyssäni, päällimmäisin ajatus oli äiti. Tuli flashbackejä siitä, kun makasin sängyssä kädet verillä, todella lääkkeissä, väsyneenä ja terät vieressä. Olin nukahtanut, ja heräsin äitini tullessa huoneeseeni. Hän puhkesi itkuun. Tulee aina paha mieli, kun muistan tuon. Eikä ihme.

Äiti joskus sanoi, että hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi viiltelyni takia. Ei äitini ole epäonnistunut missään! Päinvastoin. Vaikkakin suorasanainen ja monesti olen herkkyyteni takia pahoittanut mieleni hänen laukomisien takia.

Kuvan lähde: Polyvore, muokkasin itse

Koen olevani jo kuivilla viiltelystä. Välillä on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ne ajan mittaan ovat jo vähentyneetkin. Eivät ne kuitenkaan enää minua hallitse, pystyn sivuuttamaan ne ja olemaan vahvempi. Terä ei saa enää hallita minua. Olen enemmän hallinnassa ongelmieni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ennen, mikä on mahtavaa.

Aina asiat eivät ole olleet näin kontrollissa. Viiltelin päivittäin. Viiltely oli paha, tuskainen ja kamala riippuvuus. Mutta se on entisen elämäni addiktio.

MUUTOSHERKKYYTTÄ

En tosiaan tiedä mitä edellisen postauksen jälkeen tapahtui. Paniikkikohtausta paniikkikohtauksen perään. Olo oli jokusen päivän todella tukala. Suurimmaksi osaksi makasin sängyssä itkua pidätellen, tosin en muista juurikaan enää tapahtuneista. Kaveri kysyi, että miksi huusin ja itkin käytävällä. Hataria muistikuvia minulla on tapahtuneesta, mutta en osannut vastata syytä.

No, ei huonosta olosta sen enempää, vaan ahdistuksesta eroonpääsemisestä. Olen ottanut tarvittavia, vaikka välillä tuntuikin etteivät ne auta. Hoitajien kanssa juttelin paljon, ja välillä jaksoin pelata korttia kavereiden kanssa.

Vaikka ulos lähteminen oli tuskan takana, sain käväistyä terapeutillani. Puhuimme lähinnä ahdistuksenhallintakeinoista ja syistä ahdistukseeni. Taisin itsekin tajuta ahdistukseni syyn: muutokset. Olen aina ollut herkkä muutoksille. Nyt on tapahtunut niin pieniä kuin isojakin muutoksia. Tuleva muutto ja sen valmistelu. Läheiseni saattohoito. Kesäsijaiset yksikössä. Onhan niitä.

Suurin muutos tällä hetkellä on itsenäistymisen valmisteleminen. Olen ostanut omaa kotia ajatellen tarpeellisia tavaroita lisää, kuten silityslaudan. Vanhempani ovat myös innostuneita muutostani, ja ovat ostaneet minulle esimerkiksi työkaluja. Vanhempani eivät kuitenkaan tykkää ajatuksesta, etten enää palaa kotiin, mutten jaksa stressata sillä itseäni enää. Ei ole tällä hetkellä minun asiani kääntää äidin ja isän päätä. Hoitajat kyllä hoitavat sen. Ja sitä paitsi - olen pian täysi-ikäinen, saan silloin itse päättää missä asun.

Näin muuten tänään kaupassa taas vanhoja tuttuja. En saanut kohtausta, vaikka entiset kiusaajani näkivät minut! Olen koittanut takoa päähäni, että tapahtumista on yli viisi vuotta, eivät he ole enää uhkaavia.

MENNYT JA TEHNYT

Tällä hetkellä on hyvä olla. Harvoin tätä nykyä muuten kirjoitan huonon olon vallitessa, silloin ei vain ole voimia kirjoittaa. Ja muutenkin, nyt on ollut todella paljon tekemistä! Noin viikkoon en ole avannut konetta, olen mennyt ja tehnyt. Siksi kommentteihin vastaamisessakin kesti, hups.

Eilen olimme Särkänniemessä, oli hyvää seuraa, maittavaa ruokaa ja kivaa puuhaa. Mikäpä siinä oli, kunnes tuli ahdistus. Flashbackejä, harhoja, rintaa puristi. Olin ottanut tarvittavan Levozinin ennen kuin ahdistus kunnolla alkoi, tiesin ahdistuksen tulevan ja ennakoin. Näin vältyin mahdolliselta paniikkikohtaukselta. Aika huippua, että osaan jo toimia ennen kuin tapahtuu, eikö?

Heräämiset ovat sujuneet hyvin, paitsi tänään nousin vasta puoliltapäivin. Tosin takana oli raskas päivä huvipuistossa ja olimme takaisin yksikössä vasta iltamyöhäisellä.

Olin äsken rakkaan äitini kanssa shoppailemassa, mukaan tarttui mm. pieniä lusikoita, raastin ja kaulin. Ikiomaa kämppääni varten tietenkin. Olen niin innoissani, mutta samaan aikaan todella jännittynyt syksyisestä muutosta. Hui!

Ostimme myös minulle vesiväritarvikkeet, menenkin tästä maalailemaan... Pitäkää hauska viikko, haleja. ♥

ELÄMISEN ARVOISTA ELÄMÄÄ

Olen nauranut, nauttinut, elänyt... Negatiiviset asiat kuten paniikkikohtaukset tuntuvat niin pieniltä kaiken ilon keskellä. Paniikkikohtauksista selviän helposti, koko kohtaus alkuoireineen kestää vain vajaa vartin tätä nykyä. Ennen meni monta tuntia. Olen tyytyväinen edistymiseeni, hoitajatkin ovat. Kun parantuminen kunnolla alkaa, noususuunta on yleensä nopea. Näin kävi minunkin kohdallani - päälle puolessa vuodessa elämäni on muuttunut elämisen arvoiseksi. Olin ennen vuodenvaihdetta osastolla, ja nyt kovat suunnitelmat itsenäistymisestä, omasta kämpästä ja oikeasta elämästä.

Tällä hetkellä teen paljon hommia itsenäistymisen eteen. Omahoitajani kanssa teemme pian heräämisaikataulun, minulla on liian hyvät unenlahjat. Olen nyt jokusen yön saanut pitää kännykän huoneessani ja olen itse herännyt puhelimen herätykseen. Täytyy puhua lääkärin kanssa, että tämä käytäntö saisi jatkua.

Olen alkanut ostamaan tavaroita omaan kotiin, äitikin on projektissa mukana. Järkevöitän ostoksiani koko ajan. Sain esimerkiksi rippilahjaksi hieman rahaa, ostin niillä mikron. Sain kaksi lahjakorttia, toisella ostin keittiötarvikkeita ja toisella aion ostaa sähkövatkaimen. On ihanaa ajatella uutta omaa kämppää. Se jännittää, mutta tiedän syksyyn mennessä olevani valmis kyseiseen koitokseen. Jee!

Kesä on muutenkin alkanut hyvin. Joka päivälle on aktiviteettia, ei tule jämähdettyä vain neljän seinän sisälle. Olimme mökillä yksiköstä, se oli mahtavaa. Menimme sisälle rauhoittumaan vasta puolenyön jälkeen, normaalisti kun yksikössä menemme nukkumaan arkisin kymmeneltä.

Rakastan olla yksikössä. On tukea, seuraa, ihana oma huone, keskusta kivenheiton päässä.. Ja nämä ystävät ovat niin ihania. Täällä tutustuu uusiin ihmisiin helposti. En koskaan unohda kaikkea sitä hyvää, mitä kuntoutumisyksikkö on minulle antanut.

ANNA ANTEEKSI KIUSAAJILLE

Sain erääseen postaukseeni tälläisen kommentin, jonka sisältöä niin vanhempani, ystäväni kuin hoitajatkin ovat yrittäneet takoa päähäni:

Kyseessä on siis anteeksiantaminen. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Anteeksiantamiseen kuuluu itsensä ja menneisyytensä kanssa sinuiksi tuleminen, irtipäästäminen ja hyväksyminen. Kuten anonyymi kirjoitti, täytyy olla onnellinen, ettei tarvitse enää olla tekemisissä pahemman luokan mulkkujen kanssa. Voi kuinka oloni onkaan hyvä, kun minun tuskin koskaan enää tarvitsee olla tekemisissä kiusaajieni kanssa.

Miksi ihmeessä velloisin enää vihassa? Olen varmasti vielä pitkään katkera, mutta kyllä tämä tästä. Asioilla on tapana järjestyä, ja suurimman työn olenkin jo tehnyt - hyväksynyt tapahtuman.

Tuntuu yllättävän hyvältä, kun hoitajatkin takoivat päähäni, että en ole vaarassa sen takia, että entinen kiusaajani näki kotini sijainnin. Kiusaaja siis moikkasikin minulle, ensin koin sen kettuiluna. Kuitenkin, kun asiaa tarkemmin miettii, ei hän varmastikaan osannut yhdistää minua viiden vuoden takaisiin tapahtumiin. Näki, että tuolla menee tuttu ihminen ja moikkaa! Aluksi olin varma, että vähintään koirani murhataan, perheelleni tehdään jotain ja muuta sekavaa. Vainoharhaisuus kenties oli hieman voimissaan?

Ja sekin vielä, etten minä voi olla täysin tyytyväinen, jos sisälläni velloo suurta negatiivisuutta. Täytyy antaa olla, ei asialle mitään voi. Täytyy hyväksyä. Päästää irti.

TUOMITUT MIELET -BLOGIPROJEKTI

Tarkkasilmäisimmät lukijani huomasivat varmasti, että jonkin aikaa sitten kyselin täällä blogini puolella halukkaita erääseen blogiprojektiin - tuomittuihin mieliin. Halukkaita tulvi melkein ovista ja ikkunoista, mutta yksi jäsen kerkesi jo poistuakin projektistamme.

Meillä on siis tällä hetkellä yhdentoista hengen porukka, ja suoraan asiaan mennen tarkoituksenamme on hieman oikaista ihmisten ennakkokäsityksiä ja asenteita, jakaa kokemuksiamme sekä kertoa tietoa mielenterveysongelmista.

Nyt, kun blogissamme on jo jonkin verran sisältöä, ajattelin mainostaa blogiamme teille. Postausehdotuksia otamme vastaan, omia kokemuksia saa tulla kertomaan... Meihin saa siis ottaa yhteyttä!

Syy, miksi mainostan tätä on se, että henkilökohtaisesti tämä vain tuntuu "omalta jutulta". Kun kuulin tästä projektista, innostuin välittömästi. Joskus joku asia vain tuntuu hyvältä, tiedätte varmasti mitä tarkoitan. Ja projektimme ajaa tärkeää ja monia koskettavaa asiaa. Sekä... Miksi ei?

Klikkaa tästä blogiin!

SEN LÄMMÖN NIMI ON ONNELLISUUS

Viikko, kaksi viikkoa jopa viime postauksesta? Huhhuh. En tiedä, mihin tämä aika menee.

On tapahtunut paljon hyvääkin, mutta mielessä ovat päällimmäisenä huonot muistot. Olen kotona ja saanut kahden päivän aikana kaksi paniikkikohtausta. Ja maailman turhimmista asioista: kun äiti ei löytänyt jatkojohtoa, ja kun olin öljynnyt äidin mielestä liikaa hiuksiani. Joo, ei ne hiukset kyllä kivoilta näyttäneetkään... 

Yksikössäkin luontoretkellä sain paniikkikohtauksen, ötököiden takia. Olen niin herkillä, tuntosarvet pystyssä, vereslihalla.

Ei elämäni silti ole kaaoksessa, vaikka se silti tuntuukin aina välillä. Pääsen huomenna ripille, näen ystäviäni, olen ollut tekemisissä kavereiden kanssa ja muutenkin tunnen välillä pientä lämpöä sydämessä. Lämmön nimi on onnellisuus. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, viilattua ja sliipattua, että tuntisi onnea. Täytyy vain hyväksyä asiat, ja tehdä parhaansa.

Odotan muuten kovasti syksyä. Pääsen muuttamaan tukiasuntoon, oli äiti mitä mieltä hyvänsä. Olisipa hän onnellinen siitä, että haluan muutosta. Aloitin käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla, terapeuttini oli samaa mieltä kanssani - syksyllä, kun minut heitetään yksiköstä pois, minun ei olisi järkevää palata kotiin. Äiti tosiaan haluaa minun muuttamaan takaisin kotiin, kunnes uusi tukiasuntokeskus avataan. Huh, vaikea selittää. Olen valmis itsenäistymisen toiselle portaalle.

Hyvää viikonloppua kaikille! Olette arvokkaita. ♥

LASKUSUUNTAA

Ette ymmärräkään kuinka paljon haluaisin kertoa teille, kuinka olen paremmassa voinnissa, olen iloinen ja muuta vastaavaa... Karu totuus on kuitenkin se, että vointini on parissa päivässä laskenut, aika paljonkin vielä.

Kaikki alkoi viime hoitokokouksessa. Äitini on kovasti tukiasuntoon jo syksyllä muuttamista vastaan. Olen stressannut asiaa, vaikkei minun pitäisi, sillä ongelma on vain äidin asenteessa. Tiedän, että pystyn astetta itsenäisempään asumiseen, osaan kaikki perustoiminnot, kuten ruuanlaiton, pyykinpesun, siivoamisen, kaupassa käymisen ja osaan sekä haluan pyytää apua tarvittaessa. Ainoa ongelma on aamuisin herääminen, mutta kyllä sekin sutviutuu lääkkeiden oton aikaistamisen myötä.

Kuitenkin, olin hoitokokouksen jälkeen suhteellisen hyvillä mielin. Viime maanantaina kotilomalla kuitenkin romahdin: näin kiusaajani kaupassa. Näin ensin tutut hiukset, ja kun hän kääntyi, menin paniikkiin. Onneksi kiusaajani ei nähnyt minua, sillä piilottelin hyllyjen ja jonojen takana.

Koko automatkan kotia kohti itkin ja hyperventiloin. Tuskallisen viiden minuutin ajomatkan jälkeen puhkesin suorastaan huutoitkuun pihallemme. Tuota painajaista kesti puoli tuntia, halailin vain koiraani ja pelkäsin, pelkäsin, pelkäsin.. Pelkäsin kaikkea.

Kotiloma sai siis huonon alun, eikä se siitä parantunut. Onneksi kotona täytyi olla vain yksi yö, ja päivät taisin vain nukkua, sillä olin niin ahdistunut - huono tapani on nukkua paha pois.

Eikä yksikössä ole mennyt yhtään paremmin, olen ottanut lukuisia tarvittavia, itkenyt, ajatellut kamalia asioita ja niin edespäin. Toivon, että tämä helpottaa tänään, sillä minun pitäisi kestää tuleva viikonloppu mummolassa. Taidan lukittautua bestikseni huoneeseen ja halata tuota koko viikonlopun.

Veikkaan, että tämä helpottaa kuitenkin tästä, sillä olimme äsken pelaamassa jalkapalloa, ja nautin siitä erittäin paljon. On muutenkin mukavaa tekemistä, illalla menemme kaupungille. Annan hoitajan tsempata minua tulevaan lomaan mummolassa. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä...

Hyvää tulevaa viikonloppua kaikille, muistakaa pitää itsestänne huolta!

MITEN PÄÄSIN EROON VIILTELYSTÄ

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

Otsikossa piileekin vaikea kysymys, en itsekään tiedä varmaksi miten tämä tapahtui. En ole viillellyt muistaakseni nyt puoleen vuoteen, mutta ei se aika itsestään sitä tee, siihen vaikuttaa monta asiaa:

Olen oppinut puhumaan ja saanut tukea. Olen oppinut armon antamista itselleni. Syyt, joiden takia viiltelin, ne ovat poissa. Harhat eivät käske minua, en koe olevani turha. Tunnen asioita, ei tarvitse etsiä keinoa jolla tuntea jotain. En rankaise itseäni enää mistään. En ansaitse kipua saatika lisää elinikäisiä arpia. En käännä enää asioita itseäni vastaan niin, että kokisin tarvetta viiltelyyn. Olen ihan hyvä näin.

Aina tosiaan asiat eivät ole olleet näin hyvin. Jouduin taistelemaan, koitin montaa erilaista keinoa lopettaa viiltely. Joskus koin hieman apua butterfly projectista, jossa piirretään perhonen siihen kohtaan, johon haluaisi viiltää. Piirsin kauniita perhosia kehooni, mutta jokainen niistä taisi kuolla. Sitten oli jääpalojen puristaminen, joka on mainio ahdistuksenhallintakeino noin muutenkin, mutta kohdallani se ei tehonnut haluun satuttaa itseään.

Kaikille, jotka millään tavalla haluaisivat satuttaa itseään tai tekevät niin, antaisin yhden neuvon: hae apua. Sinun oikeus on saada apua. Käy koulun terveydenhoitajalla tai kuraattorilla, hän voi ohjata sinut vaikka lääkärin juttusille. Listaa paperille kaikki asiat, joissa tarvitset apua, anna se hoitavalle taholle. On olemassa lukuisia paikkoja, joista voit saada apua: poliklinikka, erilaiset terapiat, suljettu osasto, päiväosasto, tuettu asuminen...

Tsemppiä kaikille, olette arvokkaita ja ansaitsette apua. ♥

LÄSSYNLÄÄKUULUMISET

Eilen yksikön ryhmässä oli aiheena ravitsemus ja ravitsemusterapeutti tuli kertomaan meille terveellisestä ruokavaliosta sekä teimme terveellisiä smoothieita. Olin innoissani, tykkään melkein poikkeuksetta kaikesta toiminnasta nykyään. Haluan toimintaa. Mutta siis, yksikön keittiö on todella pieni, ja sinne kaikkien nuorten ahtautuessa tuli todella tukala fiilis. Tuntui, kuin en olisi saanut happea, ja paniikin oireet pukkasivat pintaan. Lähdin pois tilanteesta, kun vasemmasta kädestäni lähti tunto. No, hoitaja tietenkin paineli perässäni huoneeseeni. Aloin hyperventiloimaan. Purskahdin itkuun, mutta arvatkaapa mitä? Sain rauhoitettua tilanteen, aivan itse. Tasasin hengityksen, kiinnitin huomioni kehoni rentouttamiseen ja katselin kattoa. Eikä tullut edes kohtausta. Olin - ja olen - todella ylpeä itsestäni. Palasin vielä keittiöönkin tapahtuman jälkeen, kunnon siedätyshoitoa.

Eilen oli muutenkin hyvä päivä, ellei tuota mainitsemaani tapahtumaa lasketa. Tai no oikeastaan tuo oli todella vahvistava kokemus, en valita.

Tänään on ollut ihan mahtava päivä, olen ollut vanhojen ystävieni kanssa, käynyt kirjastossa, ystäväni luona ja muutenkin ollut sosiaalinen. Pieniä ahdistuksia kyllä tulee ja menee, samoin vainoharhoja. Ystäväni luona olin varma, että kahvi oli myrkytettyä. Sain ajatuksen kuitenkin pois mielestäni, selviydyin hienosti.

Ihanaa kesälomaa kaikille lomailijoille! Minä ainakin aion ottaa kaiken irti tästä kesästä. Viimeinen kesä yksikössä, hui! Mutta joo, halit ja tsempit kaikille. ♥

YHTEENSATTUMIA JA TUNTEITA

Yhteensattumia. Niin paljon yhteensattumia. Näistä pienistä sattumista on tullut tämä kohta elämässäni. Tämä kohta, jossa on oppinut kai jo elämään... Uudella tavalla jopa? Kun miettii, mistä olen rämpinyt läpi, täytyy olla ylpeä itsestäni ja voimistani.

Kiitollisuutta.

Kiitollisuutta siitä, että on ylipäätään elossa. Kiitollisuutta huolenpidosta, rakkaudesta, välittämisestä, you name it. Kiitollinen voi olla mistä vain, toimivista raajoista, rahasta joka riittää seuraavaan palkkapäivään asti, lukutaidosta, uudesta julisteesta jonka kaveri osti sinulle, mistä vain. Muistele mieluummin niitä hyviä asioita, ei pahaa mieltä tuottavia.

Vihaa.

Onko ok sanoa vihaavansa kiusaajiansa? En osaa sanoa omaa kantaani. Onko ok edes olla vihaamatta ihmistä, joka haluaa sinulle vain pahaa? Miksi kukaan haluaisi sellaista tuskaa elämäänsä..?

Hyväksymistä.

Olen viime aikoina alkanut hyväksymään itseäni paremmin. Pyrin hyväksymään jokaisen arven, selluliittipahkuran, finnin, jokaisen yleisesti "huononakin" pidetyn yksityiskohdan ulkonäössäni. On myös tärkeää hyväksyä oma luonteensa. Rakasta temperamenttiäsi, ujouttasi, herkkyyttäsi... Kaikkea. Hyväksyminen helpottaa arkea. Koska olet sen arvoinen.

Sinnikkyyttä.

Jos olet koskaan edes miettinyt itsemurhaa ja olet vielä siinä, saat olla todella ylpeä itsestäsi. Kaikki ne vaikeudet, ja olet selviytynyt. Olethan tyytyväinen itseesi? Elämä saa voittaa.

KIRJE 15-VUOTIAALLE ITSELLENI

Hei kahden vuoden takainen Maria.

Olet nyt huonossa voinnissa osastolla. Ota siellä rauhassa, älä anna harhoille valtaa. Tai no, et voi niille mitään. Olet silti turvassa osastolla, turvassa itseltäsi.

Olet juuri tullut osastolle ambulanssilla, mutta ei se mitään. Et pärjännyt siinä voinnissa yksikössä, ei se mitään. Anna itsellesi mahdollisuus. Armahda itseäsi, olet kuitenkin turvassa ja sinusta pidetään huolta. Älä pelkää lepositeitä, vahingoittaisit itseäsi vain ilman niitä, oikeasti. Ja parin vuoden päästä olet täysin vapaa itsetuhoisesta käyttäytymisestä. Elämä helpottuu huimasti. Otat rauhassa. Harhatkin helpottuvat, usko minua.

Tutustut uusiin ihmisiin, saat ystäviä. Lähennyt äitisi kanssa, teillä on usein hauskaa. Teet kaikkea mukavaa, asut kahden vuoden päästä yksikössä ja odottelet tietoa omasta kämpästä. Aika huippua, eikö? Et tällä hetkellä sitä pysty käsittämään, mutta et pian enää pelkää elämää. Haluat elää. Haluat kokea.

Sinä tulet arvostamaan itseäsi, pääset pois osastokierteestä, oikea lääkitys löytyy ja yksi sana kuvaa elämääsi tulevaisuudessa: onnellisuus. Tulet olemaan kiitollinen kaikesta. Pääset pystyyn omille jaloillesi. Elämäsi tulee olemaan elämisen arvoista.

LOMAKUULUMISET JA RIPPIKOULUSTA

Kun perjantaina ennen kotiin lähtöä juttelin hoitajan kanssa, olin hieman paniikissa tulevasta lomasta. Pelkäsin paniikkikohtauksia, ahdistusta, harhoja ja oikeastaan kaikkea. Joo, mulla on ollut ahdistusta ja vähän vainoharhoja, mutta ei, en anna niiden pilata vointiani. Olen selvinnyt tästä lomasta ilman tarvittavia, ja olen itse rauhoittanut itseni. Eikö ole aika mieletöntä? Ainakin siihen verrattuna, kun vuosi tai pari takaperin, en pystynyt olemaan kotona juuri ollenkaan ilman järkyttäviä lääkemääriä. Enkä tietenkään osannut rauhoittaa itseäni. Suuria askeleita eteenpäin!

Kotona on tosiaan mennyt yllättävän hyvin. Olin varautunut käymään jopa osastolla, jos sellainen olo olisi tullut, mutta onnekseni siihen ei ole ollut tarvetta. Tälläiset onnistumiset kohottavat huomattavasti itseluottamusta! Täytyy osata luottaa siihen, että pärjää.

Sain muuten kerrottua äidillenikin paniikkioireilustani, vähän pintaa syvemmältä. Äiti otti asian todella hyvin, ja kertoi omista kokemuksistaan mielenterveyteen liittyen. Hämmästyin, kaikkea niinkin vahva ihminen kuin äitini on kokenut. Näköjään tälläiset ikävät asiat voivat vahvistaakin. Tai no, sitä aina sanotaan, että vaikeudet vahvistavat, mutta on ihanaa nähdä, kuinka jotkut ihmiset nousseet tuhkista, korjanneet itsensä pienistä paloista. Uskomatonta.

En ole muistaakseni täällä blogissa kertonut, että käyn rippikoulun näin jälkikäteen. On ollut ihan mielenkiintoinen kokemus, vaikka oma maailmankuva onkin jo muodostunut. Rippijuhla on 19.6, vajaan kuukauden päästä! Pari läheisimpää kaveria ja sukulaisia tulee kylään juhlistamaan konfirmaatiotani, odotan sitä innolla.

PANIIKKIHÄIRIÖ?

Viimeisimmän paniikkikohtauksen jälkeen hoitaja tulosti netistä minulle tietoa paniikkihäiriöstä, ja kävimme sen läpi. Kaikki oireet, jotka hoitaja mainitsi, kuulostivat tutulta. Olin hieman järkyttynyt nimestä paniikkihäiriö, mutta se aukaisi monta solmua: nyt tiedän, mitä oireeni ovat.

Paniikkihäiriöhän on siis psyykkinen oireyhtymä, jolle tyypillisiä ovat toistuvat ja voimakkaat ahdistuskohtaukset. Paniikkihäiriön oireet ovat sekä fyysisiä ja psyykkisiä, molemmat minulle tuttuja. Yleisimpiä oireitani ovat esimerkiksi:

• sydämentykytykset
• rintakivut
• vatsavaivat
• huimaus
• heikotus
• epätodellinen olo
• kylmät ja kuumat aallot
• kylmähiki
• raajojen tunnottomuutta
• pelot.

Itse paniikkikohtaus ei kestä kovin kauaa, mutta minulla huono olo saattaa kestää vaikka neljäkin tuntia, jonka jälkeen tulee usein paniikkikohtaus, jos en saa apua tai lääkettä. Aikamoista kärsimystä, pahimmillaan tosiaan monta tuntia.

Kuva: medical daily

Ensimmäisen "kunnon" paniikkikohtauksen sain yläasteella sairaalakoulussa. Olin ollut pitkään ahdistunut ja itkuinen, ja sitten räjähti. En saanut happea, haukoin henkeä, huutoitkin, tärisin ja pelkäsin. Olin tuskahikinen ja maailma vain pyöri edessäni, irrotin tavallaan itseni tästä maailmasta. Olin todella järkyttynyt, ja pakenin kuntoutumisyksikköön, koulussa en voinut olla. Sain keskusteluapua, ja tilanne meni ohi, Pahin asia oli, että paniikkikohtauksia alkoi tulla toistuvasti.

Yläasteen jälkeen en ollut kauheasti saanut kohtauksia, varmaan kahden käden sormilla ne sai laskettua. Viime aikoina on taas tullut enemmän, mutta osaan jo hallita niitä jotenkin.

KESÄTSEMPIT

Välillä on vaikeaa myöntää itselleen olevansa sairas. Olisin muuten valmis jo elämään, mutta nuo kahleet nilkassani estävät minua. Muutenkin viimeisimpinä päivinä ahdistus on ollut voimakkaampaa, samoin harhat. Tulee turhautunut olo. Haluan olla terve. En halua pelätä suihkukopissa, en halua lamaantua harhojen takia, en halua paniikkikohtauksia.

Paniikkikohtauksista puheen ollen, käyn tänään läpi hoitajan kanssa paniikkihäiriöön liittyviä papereita. Paniikkikohtaukseni ovat olleet suhteellisen voimakkaita, tiedä sitten miksi. Äsken tosin tuli paniikin oireita, mutta sain niitä itse hieman himmattua.

Yksikössä tulee olemaan niin huippu kesä. On paljon mukavaa toimintaa, virkistäviä aktiviteetteja ja hyvää seuraa. En todellakaan aio tuhlata viimeistä kesääni yksikössä panikoimassa ahdistuneena harhojen vallassa huoneessani. Täytyy ottaa kaikki ilo irti ja tosiaan keskittyä hyvään oloon. Ei parantumisprosessistani tule paskaakaan, jos vain vellon huonossa olossa.

Ja kaikille teille: nauti tulevasta kesästä. Järjestä itsellesi omaa aikaa. Rauhoitu hieman, jos elämäsi on hektistä. Voi olla kuumaa tai kylmää, ei sillä ole väliä, kunhan nautit. Arvosta sitä kaikkea, mitä sinulla on. Ihan sinulle itsestäänselviäkin asioita, muista arvostaa niitä. Käy uimassa, voita vaikka pelkosi sitä kohtaan. Osta kioskistä jätski, syö se ulkona helteellä, vaikka ahdistaisi. Ylitä itsesi. Pystyt siihen. ♥

SEKASIN

Vasta pari jaksoa katsoneena tämä Sekasin-niminen sarja on herättänyt monia ajatuksia päähäni. Kyseinen sarja kuvaa yllättävän tunteita herättävästi mielenterveysongelmaisten elämää suljetulla osastolla.

Mielestäni on ihan ok tehdä sarja tästä aiheesta, sillä se on toimiva tapa saada tietoa ja mielenkiintoa liikkumaan. Kuinka asia esitetään, se on aivan toinen asiansa.

Toivon syvästi, ettei jollekin ehkä vieras asia - mielenterveysongelmat - saa kuitenkaan provosointia aikaiseksi. Ettei vaikkapa netin kirjoituspalstoilla aleta kirjoittelemaan paskaa mt-ongelmaisista. Ei kukaan tervejärkinen kylläkään lähde siihen, mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Sekasin sai minut ajattelemaan mm. osastolle menemistä, lääkkeiden tarpeellisuutta ja niiden sivuoireita, harhoja, osastolta karkaamista ja siellä tuttujen näkemistä sekä itsemurhaa... Monia asioita.

Diagnoosit

Ovatko diagnoosit kuin polttomerkkejä? Pilaavatko ne elämän? Diagnoosejahan poistetaan ja muutellaan. Eivätkä ne välttämättä pilaa elämää, niiden kanssa vain täytyy oppia toimimaan.

Lääkkeet

Itse en pärjäisi ilman lääkkeitäni, se on saletti. En ole varmaankaan kertonut tästä kenellekään, mutta viime vuoden puolella jätin toistuvasti lääkkeitäni ottamatta. Tuloksena oli ainoastaan uusi reissu suljetulle osastolle.

Ja sivuoireet, niistä minulla on ikäviä kokemuksia. On valkosolujen katoa, kuolaamista, kohonnutta itsetuhoisuutta, kuumetta, mahaongelmia ja kyvyttömyyttä puhua selkeästi.

Itsemurha

Jotkut ovat sitä mieltä, että itsemurha on luovuttamista, jotkut taas pitävät sitä viimeisenä pakokeinoja, mielipiteitä on monia. Mutta voiko johonkin niin lopulliseen olla varsinainen mielipide?

Kuva: YLE

No mutta, minun suhteeni itsemurhaan on muuttunut rajusti. Ennen pidin itsemurhaa lohdullisena vaihtoehtona ja suorastaan ajattelin jokaisen asian kohdalla: "ei se haittaa, kuolen kuitenkin". Tiedätte varmaan tunteen, jota haen tuolla. Ikävä asia. Mutta nykyään en enää edes juurikaan mieti asiaa, paitsi kaikista huonoimpina hetkinä. Enkä enää pidä itsemurhaa ratkaisuna.

Siinä tuli pari ajatusta, joita tämä sarja pamautti päähäni. Joka tapauksessa, tykkään ihan kyseisen sarjan todentunteisuudesta ja aitoudesta. Suosittelen katsomaan, tässä linkki Areenaan, josta Sekasin:ia voitte katsella! :-)

ELÄMÄÄ ELÄKKEELLÄ

"17-vuotias ja eläkkeellä... Mitä?!"

Jep, vähän jännä juttu. Kun joku kysyy, missä käyn koulua, menen hieman vaikeaksi. Väännän kuitenkin asiasta joskus jopa vitsiäkin, olen tottunut ajatukseen, etten käy koulua. Enkä käy töissä.

Läheisenikin tuntuvat hieman painostavan minua kouluun. Mummu ei voi hyväksyä asiaa, ja sanoo yksikköä kouluksi. Äiti haluaisi minut jo tänä vuonna kouluun, mutta ei se onnistuisi. Täytyy muistaa, että elän vain itseäni varten, minun ei tarvitse suorittaa elämää pää kolmantena jalkana saatika joutua työuupumuksen takia takaisin osastolle. Ei. Tuo vain on hieman vaikeaa muistaa jokaisena hetkenä, kun vajoaa mietteisiin.

En siis käy koulua enkä töissä. Mitä teen päivisin?

Yksikössä olisi oikeastaan varmaan aina jotain tekemistä. Voimme pelata vaikka biljardia, kierrellä kaupungilla, katsoa televisiota, pitää omahoitajakeskusteluja, laittaa ruokaa tai leipoa, siivota, lenkkeillä sekä pyöräillä, somettaa, istua kahvipöydässä ja puhua syvällisyyksiä... Oikeastaan mitä vain. Varsinkin kesäisin meillä on joka päivä jotain aktiviteettia, kuten rannoilla käymistä, huvipuistoreissuja ja muuta todella mukavaa. Yksikössä on harvoin ainakin minulla tylsää. Ja täällä on kavereita, joka on aivan mahtavaa. Yksikössä on tällä hetkellä aivan mahtavia tyyppejä, erilaisia persoonia, hassuja nauruja - yksinkertaisesti ihania ystäviä olen yksiköstä saanut.

Kummallinen juttu on muuten se, että jos joku sairastuu johonkin yleiseen fyysiseen sairauteen ja joutuu eläkkeelle, niin se on hyväksyttävää. Mutta auta armias jos sairastuu psyykkisesti... Jotkut alkavat motkottaa siitä. Kuinka psyykkiset sairaudet eivät ole oikeita ja että niistä selviää helposti. Paskat.

Harmittaa, kun ystäväni alkavat lukemaan ylioppilas-kirjoituksiin, ja mitäs minä teen? En mitään, mutta se on ihan ok. Minulla on koko elämä aikaa istua koulunpenkillä, jos pari vuotta vierähtää sairastelun takia, se on ihan ok. Antakaa itsellenne aikaa. Olen tullut tähän tulokseen pari päivää miettiessäni, että minulla ei ole kiire, elämä rullaa ja panostan parantumiseen. Se on ihan ok.

VAJOAN SITEN VAIN KOHTI POHJAA

Tuntuu, kuin pääni halkeaisi juuri näistä kaikista ajatuksista, kysymyksistä ja tietämättömyydestä. Ja toisaalta tunnen häpeää, en haluaisi tuntea näin. En haluaisi tuntea ahdistusta, on kauheat paineet parantumiseen, tiedättehän.

On myös muitakin paineita. Koulu. Syksyllä mahdollisesti yksiköstä pois muuttaminen.

Tässä yhteiskunnassa ei vain olisi varaa olla tälläinen kuin olen. Ei olisi varaa viettää sairausvuosia laitoksessa tai sairaalassa. En edes muista enää minä vuonna valmistuin peruskoulusta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, on vain sumua ja kärsimystä. Peruskoulun jälkeen en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi elämässäni koulun saralla. Ammattistarttia, lukioon valmistavaa koulutusta ja pari päivää aikuislukiossa.

Ahdistaa, turhauttaa. Olenko huono tässäkin? Olen vihainen, sairaudelleni lähinnä. Tuntuu, kuinka se olisi pilannut elämäni. Tuntuu, kuin olisin epäonnistuja, yhteiskunnan loinen. Tuntuu, etten pääse missään eteenpäin. Kuin olisin juoksuhiekassa, rämmin ylöspäin, vajoan siten vain kohti pohjaa.

Ja tuo yksiköstä pois muuttaminen. Ensi kuussa on hoitokokous, siellä päätetään tulevaisuudestani, siitä, missä asun. Haluaisin olla yksikössä ensi vuoteen asti, sillä en tulisi pärjäämään siellä jo olemassaolevassa tukiasunnossa. Mitä jos saisin siellä psykoosikohtauksen, siellä on yössäkin vain yksi hoitaja ja 40 asukasta. Ei siis mahdollisuutta vierihoitoon.

Lääkäri vain on ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa pois yksiköstä syksyllä. Mihin menisin? Kotiin? En todellakaan pärjäisi.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Olla valittamatta. Minulla sentään on suhteellisen hyvin asiat. Kiitollisuus, missä olet? Afrikan lapset, nälänhätä, sodat ja koulutuksen puute, mitä näitä nyt on.

Haluan vain nukkumaan.

ELÄMÄÄ YKSIKÖSSÄ - PÄIVÄ KANSSANI

Hoitaja herätteli minua yhdeksän maissa, kesti vartti nousta. Luvassa oli pysäkki-ryhmä, menimme rannalle. Pelasimme frisbeegolfia ja nautiskelimme jätskit.

Yksikössä lämmitin eilen tekemääni ruokaa. Pari tuntia vierähti koneellakin, somen maailmassa ja blogia päivitellessä. Söimme välipalan, ja - yllätys yllätys - olin lisää koneella. Odottelin Husky-tyttöä koulusta, joten soin itselleni omaa aikaa. Ulkonakin oli kaunis sää.

Omahoitajani patisteli minua siivoamaan, ja koin tunteita ahdistuksesta ärsytykseen. Juttelin toisen hoitajan kanssa asiat selväksi, ja sain hyvillä mielin siivottua. Tuli kyllä siistiä! Tai no, siistiä ja siistiä, huoneessani on paljon tavaroita..

Husky-tyttö palasi koulusta, tein rahkaa ja pidimme yhteisökokouksen. Yhteisökokouksessa päätetään viikon keittiö- ja vaatevuorolainen, ruuan tekijät, kaupassa kävijät jne. Vaikka ulkona oli jo illalla viileää, menimme husky-tytön kanssa ulos syömään tekemäni rahka.

Yksikköön tuli uusi tyttö, ja juttelimme hänen ja husky-tytön kanssa ainakin tunnin iltapalapöydässä.

Oli todella mukava ja vallan normaali päivä yksikössä. Mitään järisyttävää ei tapahtunut, mutta tällä porukalla yksikössä on aina ihanaa.

NYT ON AIKA KUULUMISPOSTAUKSELLE

Huh, onpas taas viime postauksesta aikaa. Olisikohan sopiva väli päivitellä kuulumisia..?

Viimeisimmät päivät ovat menneet suhteellisen rauhallisesti. Ahdistuksia tulee ja menee, samoin harhoja. Olen saanut vain yhden kohtauksen, ja sekin lähti alle vartissa. Rauhoitin hengityksen tätini avustuksella, olin raikkaassa ulkoilmassa ja siirsin huomion muualle. Olen jo oppinut rauhoittamaan itseni, ainakin jotenkin. Tuota taitoa täytyy vaalia.

Kavereitakin olen nähnyt todella paljon, mutta on päiviäkin joina ei oikein jaksa olla sosiaalinen. On apaattinen ja haikea olo, saatatte tunnistaa itsessännekin tuon tunteen.. Rakas äitinikin on ollut kuvioissa. Äiti kävi täällä yksikössä eilen, vietimme äitienpäivän jälkikäteen omalla tavallamme. Kotonakin on aina välillä ihana käydä, näenpähän koirianikin.

Kevään eka jätski, koirani ja maisemia.

Tukiasuntoasiat ovat alkaneet selviämään. Muutan ensi vuoden alussa juuri aukeavaan tukiasuntoon. Minun oli tarkoitus muuttaa pois jo syyskuussa täysi-ikäistyttyäni toiseen tukiasuntoon, mutta äiti on kovasti sitä vastaan. Toivon, että saisin olla täällä kuntoutumisyksikössä ensi vuoteen saakka... No, kaikki kuitenkin järjestyy aina, tavalla tai toisella.

Ei minulla kai muuta, fiilis on suurimmaksi osaksi loistava. Nautin pienistä asioista, tulevasta kesästä, ystävistä ja.. Kaikesta. Pystyn elämään rauhassa. Haleja jokaiselle! ♥

ENKÄ PYSTY EDES ITKEMÄÄN

Painetta rinnassa. Tärisevät kädet. Ahdinko, piina.

Kysymysmerkit pyörivät päässäni, sekavaa.

Eri ulottuvuudet sekoittavat pääni uudestaan,

uudestaan ja uudestaan.

Mikä on totta?

Flashbackeja kiusaajista, osastosta ja psykoosista.

Enkä pysty edes itkemään.