HAAVEITA, ONNISTUMISIA JA ONNEA

Aikaa on taas vierähtänyt viime postauksesta. Asiat ovat edistyneet, pari kohtaa kuntoutussuunnitelmasta on käynyt toteen. Osaan nykyään käydä itsenäisesti apteekissa ilman paniikkia. Kauppareissutkin sujuvat hyvin. En edes vuosikaan sitten tajunnut, että kauppareissut ovat hankalia - minulle se hankaluus oli jo niin normaalia. Nyt voinnin kohetessa voin jo myöntää tuonkin asian.

Paniikkikohtauksia ei ole tullut juurikaan, viimeisimmistä harhoista varmaan viikko. Tämä lääkitys, olisiko se oikea? Uskoisin niin. En ole enää niin varautunut, pystyn elämään spontaanisti. Nähdä esimerkiksi ystäviä, kuten Husky-tyttöä ja eskariajoilta tuttua ystävääni. Olen myös siitä onnekas, että asun samassa talossa kahden tärkeän toverin kanssa. Ei naurua puutu tästä talosta! ;-)

Aika jännä sekin, että saatan hymyillä. Miksikö? Koska olen onnellinen. Elämä rullaa: ystäviä ympärillä, vakaa rahatilanne, perhe tukena... Ja olen vielä parantumassa. Kuntoutus on siis lähtenyt hyvin käyntiin, haaveissa oma koti. Ei vielä, mutta vielä joskus! Kouluakin harkitsen aloittavani vuoden päästä. Kyllä minä pystyn.

Tulin äsken mökiltä, otin paljon kuvia merestä ja kukkasista. Rakastan luontoa. Ja nyt on kuvia tänne blogiinkin, kuten huomaatte, täällä ei paljoa ole näkynyt itseotettuja kuvia.

Pitäkääpä ihmiset (toivottavasti) aurinkoinen viikonloppu. Minä menen huomenna katsomaan kissakummityttöäni, adiós!

MIKÄÄN EI OLE ITSESTÄÄNSELVYYS

Tuntuu, kuin en sopisi yhteiskunnan muottiin. Ei peruskoulun jälkeistä koulutusta, ei töitä, ei mitään. Papereissa lukee vain kansaneläke. En vain sovi minnekään. Tuntuu, kuin olisin vain taakka. "Ei minusta ole mihinkään", "ei minusta tule mitään". Olen taakka, sillä olen yhteiskunnan elätettävänä. Haluaisin tehdä jotain muiden hyväksi. Tuntuu, kuin en ansaitsisi apua. Voisinpa jokin päivä olla tavallaan hyödyksi. En tiedä miksi ajattelen näin, mutta rehellisesti nuo asiat pyörivät juuri nyt päässäni.

Haluaisin vain käydä koulua. Ärsyttää, kun jotkut valittavat koulusta, kuinka se on tylsää ja kuinka ei huvittaisi (vaikka pystyisi). Ihmiset, arvostakaa koulunkäyntikykyänne, jos teillä sellaista on. Se ei ole itsestäänselvyys.

Mikään ei ole itsestäänselvyys. Ystävälläni on tuskallista valoyliherkkyyttä, ja häntä täytyy taluttaa ulkona, sillä yksinkertaisesti: hän ei näe. Häntä taluttaessani tulee arvostus omaa fyysistä toimintakykyäni kohtaan.

Mummultani murtui lonkka- ja kylkiluut. Hän ei päässyt kävelemään. Hänen vointia seuratessani tuli jälleen kerran arvostus omaa kävelykykyäni kohtaan. Sillä - anteeksi toistaminen - mikään ei ole itsestäänselvyys.

HARHOJA, LIIKAA HARHOJA

Harmikseni en välttynyt eilenkään harhoilta. Ne tulevat ja yllättävät. Miksi näin usein? Parin viikon päästä on aikaistettu erikoislääkärin tapaaminen, tällä kertaa vuodatukseni kontrollia ottavista harhoista otettiin enemmän tosissaan. Eilen tanssin liikaa niiden pillin mukaan.

Hyvin harvoin uskallan puhua harhoistani, olen alkanut häpeämään niitä. Niistä on paljon helpompi kirjoittaa, en koe olevani uhattu jos "vain" kirjoitan niistä.

Menin eilen hakemaan lääkkeitä. Katsoin lasiovesta ulos, ja aidan takana oli jokin piikikäs ja harmaa olento. Näytti ihan pokémonilta. Yhtäkkiä se syöksyi lasioveen, ja lopulta näin sen jokaisesta kiiltävästä pinnasta. Pelkään kiiltäviä pintoja, niistä voi näkyä vaikka ja mitä.

Otin lääkkeet ja menin huoneeseeni. Seinät vääristyivät, ja tuntui kuin seinän läpi olisi tullut paljon käsiä. Kädet hapuilivat minua kohden. Yksi käsi sai minusta otteen, ja alkoi kuristamaan. Tunsin selvästi ne kädet kurkullani. Pakokauhun vallassa ja vapisten kävelin yleisiin tiloihin. Kuulin sen miehen äänen, se käski minua, mutta pistin vastaan parhaani mukaan. Itkin, itkin vuolaasti.

Ei tämä voi jatkua näin. En ole koulukuntoinen vielä vuosiin, jos tämä jatkuu. Se surettaa. Miksi en voisi olla normaali? Antaisin mitä vain, että olisin terve, koulukuntoinen ja enemmän tasapainossa. Surettaa niin paljon. Haluaisin kouluun, on suunnitelmia ja rohkeutta, mutta ei voimia.

Huh, tulipahan vuodatettua. Harhat ovat ikäviä, mutta lääkkeillä ne pysyvät helpommin kontrollissa. Tälläistä tällä kertaa, palaillaan! :-)

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.

Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!

MINKÄLAINEN ON MARIA

Voi olla teille vaikeaa hahmottaa minkälainen olen oikeasti täällä ruudun takana. Minkälainen olen ulkoisesti, saatika sisäisesti. No, tässä postauksessa avaan hieman lisää itseäni. Vaikka itsestään kertominen onkin ihan pirun hankalaa!

Ulkoisesti olen aika "tavallinen". Mitä nyt kuitenkin sukua ympäri maailmaa, jonka seurauksena silmäni ovat hieman etniset.

Pukeudun ihmisten ilmoilla useimmiten tyttömäisesti ja suhteellisen huolitellusti. Yksikössä ja kotona aka kun en jaksa panostaa minulla on tietyt "pieruvaatteet".

Kun meikkaan, meikkaan joidenkin mielestä ehkä liikaakin. Kosmetiikka on intohimoni. Rakastan esimerkiksi hiusöljyjä, kosteusvoiteita ja tekoripsiä. Seuraan uusia trendejä - en, koska haluan olla huomaamaton, vaan koska tykkään siitä. Nautin kauneudenhoidosta.

Olen oikeastaan monesti miettinyt vaikka kosmetiikkablogin perustamista. Saisin siellä vouhottaa uudesta kynsilakanpoistoaineestani tai uutuusmeikeistä, eikä ystävieni tarvitsisi sietää turhaa hypetystäni.

Tulevaisuuden ammatikseni olen myös miettinyt kosmetologia, ainoa asia joka saa minut haaveestani luopumaan on työllistyminen. Olen aina ollut varma siitä, että "isona" haluan olla ihmisläheisessä työssä. Mietinnän alla on ollut kosmetologikoulun kanssa myös sosiaali- ja terveysala. Hassu fakta opiskeluistani on muuten se, että olen kerran hakenut merkonomikouluun. Olisin päässytkin sinne opiskelemaan, mutta päädyin ammattistarttiin (mistä ei seurannut mitään hyvää...).

Luonteeltani olen aivan liian ylihuolehtivainen. Koiralla täytyy olla vesikuppi aina täynnä, vouhotan liikaa ja jos ystävääni kosketkin pahaa tarkoittaen niin en vastaa seurauksista... Luotan myös ihmisiin liiankin helposti. Olen todella sinisilmäinen, ja olen itsekin jo huomannut sen.

Tykkään naurattaa ihmisiä. Heitän paskaa läppää, nauran omille (surkeille) vitseille ja nauramme kippurassa ystävieni kanssa jollekin turhalle jutulle. Tai no, ei se niin turhaa ole jos hyvän mielen aiheuttaa, heh.

Innostun herkästi. Jos innostun vaikka pelaamaan Simssiä, voin pelata helposti koko päivän. Jos innostun kynsiblogeista, vietän monta tuntia niiden parissa. Innostuessani höpöttelemään syvällisiä, kello on usein noin viisi aamuyöllä ennen kuin maltan painua unosille.

Herkkyys on tuntomerkkini. Eilen yrittäessäni nukahtaa aloin itkemään, sillä ikävä äitiä oli niin kamala. Pillitän todella helposti. Samaan kastiin menee ärsyyntyminen, olen herkkä ärsyyntymään - esimerkiksi rikotut lasipullot maassa suututtavat. Alan suorastaan raivoamaan ihmisten typeryydelle, sillä eläimienkin pitäisi päästä kulkemaan siellä. Huh, alan kyrpiintymään jo pelkästä ajatuksesta. Ja samalla mietin surullisena viattomia koiraparkoja, jotka täytyy kiidättää eläinlääkärille lasinsirpale tassussa.

Huh, pitkä postaus, ehkä liiankin pitkä. Mutta mitä mieltä olitte, oliko ihan tylsä vai jeejee?

ELÄMÄÄ ELÄKKEELLÄ

"17-vuotias ja eläkkeellä... Mitä?!"

Jep, vähän jännä juttu. Kun joku kysyy, missä käyn koulua, menen hieman vaikeaksi. Väännän kuitenkin asiasta joskus jopa vitsiäkin, olen tottunut ajatukseen, etten käy koulua. Enkä käy töissä.

Läheisenikin tuntuvat hieman painostavan minua kouluun. Mummu ei voi hyväksyä asiaa, ja sanoo yksikköä kouluksi. Äiti haluaisi minut jo tänä vuonna kouluun, mutta ei se onnistuisi. Täytyy muistaa, että elän vain itseäni varten, minun ei tarvitse suorittaa elämää pää kolmantena jalkana saatika joutua työuupumuksen takia takaisin osastolle. Ei. Tuo vain on hieman vaikeaa muistaa jokaisena hetkenä, kun vajoaa mietteisiin.

En siis käy koulua enkä töissä. Mitä teen päivisin?

Yksikössä olisi oikeastaan varmaan aina jotain tekemistä. Voimme pelata vaikka biljardia, kierrellä kaupungilla, katsoa televisiota, pitää omahoitajakeskusteluja, laittaa ruokaa tai leipoa, siivota, lenkkeillä sekä pyöräillä, somettaa, istua kahvipöydässä ja puhua syvällisyyksiä... Oikeastaan mitä vain. Varsinkin kesäisin meillä on joka päivä jotain aktiviteettia, kuten rannoilla käymistä, huvipuistoreissuja ja muuta todella mukavaa. Yksikössä on harvoin ainakin minulla tylsää. Ja täällä on kavereita, joka on aivan mahtavaa. Yksikössä on tällä hetkellä aivan mahtavia tyyppejä, erilaisia persoonia, hassuja nauruja - yksinkertaisesti ihania ystäviä olen yksiköstä saanut.

Kummallinen juttu on muuten se, että jos joku sairastuu johonkin yleiseen fyysiseen sairauteen ja joutuu eläkkeelle, niin se on hyväksyttävää. Mutta auta armias jos sairastuu psyykkisesti... Jotkut alkavat motkottaa siitä. Kuinka psyykkiset sairaudet eivät ole oikeita ja että niistä selviää helposti. Paskat.

Harmittaa, kun ystäväni alkavat lukemaan ylioppilas-kirjoituksiin, ja mitäs minä teen? En mitään, mutta se on ihan ok. Minulla on koko elämä aikaa istua koulunpenkillä, jos pari vuotta vierähtää sairastelun takia, se on ihan ok. Antakaa itsellenne aikaa. Olen tullut tähän tulokseen pari päivää miettiessäni, että minulla ei ole kiire, elämä rullaa ja panostan parantumiseen. Se on ihan ok.

VAJOAN SITEN VAIN KOHTI POHJAA

Tuntuu, kuin pääni halkeaisi juuri näistä kaikista ajatuksista, kysymyksistä ja tietämättömyydestä. Ja toisaalta tunnen häpeää, en haluaisi tuntea näin. En haluaisi tuntea ahdistusta, on kauheat paineet parantumiseen, tiedättehän.

On myös muitakin paineita. Koulu. Syksyllä mahdollisesti yksiköstä pois muuttaminen.

Tässä yhteiskunnassa ei vain olisi varaa olla tälläinen kuin olen. Ei olisi varaa viettää sairausvuosia laitoksessa tai sairaalassa. En edes muista enää minä vuonna valmistuin peruskoulusta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, on vain sumua ja kärsimystä. Peruskoulun jälkeen en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi elämässäni koulun saralla. Ammattistarttia, lukioon valmistavaa koulutusta ja pari päivää aikuislukiossa.

Ahdistaa, turhauttaa. Olenko huono tässäkin? Olen vihainen, sairaudelleni lähinnä. Tuntuu, kuinka se olisi pilannut elämäni. Tuntuu, kuin olisin epäonnistuja, yhteiskunnan loinen. Tuntuu, etten pääse missään eteenpäin. Kuin olisin juoksuhiekassa, rämmin ylöspäin, vajoan siten vain kohti pohjaa.

Ja tuo yksiköstä pois muuttaminen. Ensi kuussa on hoitokokous, siellä päätetään tulevaisuudestani, siitä, missä asun. Haluaisin olla yksikössä ensi vuoteen asti, sillä en tulisi pärjäämään siellä jo olemassaolevassa tukiasunnossa. Mitä jos saisin siellä psykoosikohtauksen, siellä on yössäkin vain yksi hoitaja ja 40 asukasta. Ei siis mahdollisuutta vierihoitoon.

Lääkäri vain on ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa pois yksiköstä syksyllä. Mihin menisin? Kotiin? En todellakaan pärjäisi.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Olla valittamatta. Minulla sentään on suhteellisen hyvin asiat. Kiitollisuus, missä olet? Afrikan lapset, nälänhätä, sodat ja koulutuksen puute, mitä näitä nyt on.

Haluan vain nukkumaan.

SAIRAALAKOULUSTA PARI SANAA

Oletteko koskaan miettineet, että miten esimerkiksi osastolla olevat nuoret käyvät koulua, tai muuta vastaavaa? Tässä postauksessa kerron omista kokemuksistani suljetun osaston sairaalakoulusta ja toisestakin sairaalakoulusta, jossa kävin peruskouluni viimeisen vuoden.

Aloitetaan vaikka siitä ajasta, kun ensimmäisen kerran suljetulla osastolla peruskoulun aikana. Kävin osaston sairaalakoulua. Olin yhteydessä opettajiini, ja he antoivat minulle tehtävät joko sähköpostilla tai kirjeitse. Tein ne aina säntillisesti sairaalakoulun opettajan avustuksella. Kyseisessä sairaalakoulussa oli myös todella mukava avustaja. Oli oikein mukava opiskella turvallisessa ympäristössä, eikä opiskelu, saatika kiusaajat, tuottaneet enää ahdistusta.

Pääsin päiväosastolle, josta käsin kävin läheisen koulun alakerrassa sairaalakoulussa. Se oli ihan huippua, tykkäsin opettajista ja koulu sujui mainiosti.

Päiväosastolta siirryin kuntoutumisyksikköön. Yksiköstä kävin vointini mukaan siinä samaisessa sairaalakoulussa, ja opiskelumotivaatio oli huipussaan. Tein kaiken koulussa rauhalliseen tahtiin, ja sain kuin sainkin koulun käytyä, vaikka osastoreissuja tuli jokunen. Pääsin peruskoulusta noin yhdeksän keskiarvolla.

Kaiken kaikkiaan sairaalakoulusta ei jäänyt suinkaan tunkkainen maku suuhun, vaan todella hyvä. Eniten tykkäsin olla päiväosastolta ja yksiköstä käsin sairaalakoulusta, se oli hieman vapaampaa, mutta toisaalta tuetumpaa. Siellä jokaiseen oppilaaseen käytettiin aikaa, kun taas suljetun osaston sairaalakoulussa potilaat tulivat ja menivät, niin keheenkään ei oikein paneuduttu. Tälläinen olo minulle tuli ainakin.

Kuva täältä.

Jos jäi jotain kysyttävää, niin sana on vapaa! Omiakin kertomuksia saa kertoa. Kiitos vielä anonyymille postausideasta! Ja mitä mainiointa viikonloppua, ottakaa lungisti! ;-)

LINTSAAMINEN - MITÄ, MIKSI JA MILLOIN?

Ensimmäisen kerran lintsasin yläasteella, seitsemännellä luokalla. Olin vakavasti koulukiusattu, tai no, näin olen kuullut - en muista siitä ajasta juuri mitään. Tein tunnollisesti kaikki läksyni, mutta kouluun en kyennyt mennä. Kiusaajien ja itseni takia.

Olin todella ahdistunut aina kun koulu oli puheessa. Koulu oli helvetillinen paikka, tunsin, kuinka kaikki vihasivat minua. Liikuin kuitenkin aina isossa porukassa, mutta se porukka oli täynnä feikkikavereita. Olin heille kuin ilmaa. Olin, oikeasti, se ei sentään ollut harhaa. Olen kirjoittanut tämän erittäin, krhm, katkeran postauksen aikoja sitten, jossa kerroin "varakaveruudestani" yhdessä tyttöporukassa.

Lintsasin koulusta vajaa puolisen vuotta melkein putkeen. Milloin sairastelin oksennustaudissa, milloin kuumeessa ja ripulitaudissa. Myös migreeni oli yleinen tekosyy. Jos ja kun menin kouluun, en kyennyt olemaan tunnilla, vaan itkin terveydenhoitajan tai kuraattorin luona.

Miten pääsin eroon lintsaamisesta? Se tapahtui yhtäkkiä ja eeppisellä tavalla:

No, jouduin ensimmäisen kerran osastolle. "Ripulia" oli kestänyt jokusen kuukauden, ja kun astuin osaston ovista sisään, minulle ilmoitettiin, että huomenna on paksusuolen tähystys ripulin takia! Menin aivan paniikkiin, "sairastelun" oli pakko loppua. No, niin se loppuikin. Ja niin loppui lintsaaminenkin. En enää koskaan lintsannut, tosin en käynyt juurikaan enää normaalissa koulussa, vaan sairaalakoulussa.

KEIKASTA JA VIIMEAIKOJEN VOINTIA

Mainitsinkin päälle kuukausi sitten, että olin menossa 17. päivä Hollywood Undeadin keikalle. Keikka oli upea, mitä muuta voisinkaan toivoa kuin mahtavaa meininkiä, hyvää musiikkia ja yhteishenkeä. Olin aivan täpinöissäni päästessäni tunnin jonottamisen jälkeen lämpimään Pakkahuoneeseen. Lämppärinä oli Attila, jonka musiikkiin ihastuin aivan täysin.

Kuitenkin, kun olimme jonottaneet, odottaneet ja myös fiilistelleet musiikin tahdissa, tuli ahdistus. Harhoja, syyllinen olo, vainoharhoja ja sitä perinteistä - ahdistusta. Lähdimme A:n kanssa ulos ja soitin äidilleni joka osasi rauhoittaa.

Vaikka ahdistus tuli, selvisin siitä. Ja yksi upea muisto lisää!

Ostin ihanan paidan!

Olen hieman epätietoinen siitä, että milloin muutan kuntoutumisyksiköstä pois. Äiti haluaa, että muutan vasta ensi vuonna, mutta veri vetäisi maailmalle jo aikaisemmin. En ole vain kovin varma voinnistani, pelkään romahdusta.

Entä miten koulu? Eri hoitajilta tulee erilaista mielipidettä koulunkäynnistäni. Yksi sanoi, että voin alkaa katsomaan aikuislukion kursseja nyt, ja jotkut sanovat asioiden sujuvan paremmin vasta vaikka ensi vuonna. Plääh, haluaisin jotain muutosta. Voisin laittaa opolle viestiä.

Vointikin on pysynyt suhteellisen tasaisena, mihin olen erittäin tyytyväinen. Oma motivaatio on tärkeimmässä asemassa, ja ilman sitä on parantuminen pidemmän päälle mahdotonta, ei kukaan voi parantaa sinua väkisin.

Niin paljon hyvää ruokaa.

Tsemppihalit kaikille tähän viikkoon! ♥

MAHDOLLISUUS PAREMPAAN

Tulevaisuus pelottaa, jännittää ja hieman surettaa. Murehdin ehkä turhaan kaikesta, ei elämä kovin radikaalisti muutu päivässä kun on täyttänyt 18. Olen siis syyskuussa 18-vuotias, ja sitä jännitän. Raha-asiat, uudenlainen vastuu, uusi koti, kaikki. Stressaan jo nyt. Tällä hetkellä esimerkiksi raha ei ole ongelma, mutta tuleva pelottaa. Olen ollut jopa hieman holtiton rahan kanssa, sen on pakko muuttua.

Muuten, saamme nyt hoitotukeakin sairauteni takia. Sekavat tunteet. Olen loinen. Olen katkera. Katkera sairaudelleni. Pitäisi olla kiitollinen saamastani avusta. Täytyy nyt vain kerätä itseni ja hymyillä elämälle.

"Miksi juuri minä?"

Onko tällä jokin tarkoitus? Tulenko joskus olemaan täysin voimissani?

Vielä siitä katkeruudesta: puhuimme äitini kanssa koulusta. Vaikka omahoitajani sanoi, ettei koulusta todellakaan puhuta tässä tilanteessa, niin silti äiti puhuu koulusta. Hän kysyi haaveistani tällä hetkellä. Puhuin lähihoitajakoulusta. Ei kuulemma tule kuuloonkaan. Väänsin jonkin aikaa itkua, kunnes tajusin, ettei tämä kestä ikuisuutta. Minulla on mahdollisuus. Mahdollisuus saavuttaa jotain, mitä unelmiksi kutsutaan. Lähihoitajakoulu olisi unelma. Saan toistaiseksi tyytyä iltalukioon, mutta siellä jossain, joskus, ehkä... Siellä on jotain parempaa.

KOULUSTA

Peruskoulun kävin erittäin hyvin arvosanoin. Aloitin sen jälkeen ammattistartin, joka oli aivan liian raskas ja stressin aiheuttaman psykoosin takia jouduin osastolle. No, pääsin osastolta pois.

En muista jouduinko vielä uudestaan osastolle tässä välissä, kaikki on harmaata mössöä enkä osaa eritellä siitä yksityiskohtia.

Osaston jälkeen aloitin muistaakseni lukioon valmentavan englannin kurssin, jonka sain suoritettua loppuun.

Nyt sama pohdinta, jouduinko tässä välissä suljetulle? En muista kyllä ollenkaan, kiitos tästä, psykoosi.

No, tuntui hyvältä aloittaa "oikeat" lukion kurssit ja otin filosofian, opon ja historian. Jokusen viikon sinnittelin, mutta yllätys yllätys psykoosi nosti päätään. Kärsin päivittäin harhoista ja kaikki päivät menivät itkiessä sängyn pohjalla. Eipä aikaakaan kun lääkäri sanoi, että nyt on aika mennä suljetulle, koulusta ei tule mitään. Koulu oli aivan liian iso stressitekijä minulle. Onneksi tottelin lääkäriä ja menin ajoissa hoitoon.

Osastokuviot tuli ja meni, mites sitten tästä eteenpäin? En tiedä, en tosiaan tiedä. Iltalukio houkuttelisi, mutta jos kuuntelen sydäntäni, haluaisin ammattikouluun sote-alalle. Ihmisten auttaminen on kuitenkin aina ollut se juttu. Olen halunnut milloin opettajaksi ja milloin lääkäriksi. Kunnianhimoa siis löytyy.

Kuva täältä.

Hoitaja sanoi tänään, että olen sitkeä ja ihailee sisuani. Harmi, että en pysty uskomaan sitä, sillä enhän minä kouluakaan pysty käymään...

MITÄ OLEN DUUNAILLUT

Päivät ovat menneet hyvin. Torstaina näin blogiystävääni ja meillä oli oikein mukavaa - kävimme kahvilla ja shoppailemassa.

Eilen tulin tänne mummun luokse. Tuli pieni ongelma - tänne oli tulossa serkkuni ja hänen ystävänsä enkä näin olisi voinut olla rauhassa saatika nukkua yksin. Oma tila ja rauha on minulle erittäin tärkeää! Tihrustin itkua ja panikoin.

Asioihin kuitenkin saatiin selvyys kun pääsinkin A:lle yöksi. Meillä oli oikein hauskaa! Teimme sitä mitä yleensä, eli juttelimme skypessä kavereille, olimme chatrouletissa,  teimme ruokaa, juttelimme syvällisiä ja rapsuttelimme A:n koiraa Kaapoa, joka esiintyy kuvassa alla.

Äsken mummu alkoi painostamaan minua koulusta. "Kyllä sinun jokin todistus pitäisi saada, eikö sinulla tule tylsää yksikössä sairaslomalla?" En minä tätä sairautta ja sairaslomaa valinnut! Totta kai tulee tylsää ja haluaisin kovasti saada koulut käytyä, mutta ei.

Vammaistukeakin pitäisi hakea taas... Äh, niin paljon asioita. Laitoin tuohon sivupalkkiin kyselyn, käykääpä äänestämässä!

DIAGNOOSEISTA - MITÄS IHMETTÄ?! + LÄÄKKEET JA KOULU

Minulla ei näköjään olekaan ollut kuukausiin vakavaa masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kiva kuulla nyt. Olenkin miettinyt, miksi ihmeessä näinkin sosiaalisella ihmisellä on sosiaalisten tilanteiden pelko. Eikä masennustakaan enää ole. Huonot jaksoni kuuluvat kuulemma skitsofreniaani.

Huhtikuussa diagnoosejani on muutettu. Tulee höynäytetty olo. Ja miksi minulle ei voitu ilmoittaa? Ihmettelen kuitenkin itseäni - miksi diagnoosini ovat minulle niin "tärkeitä"? Eivät ne kuitenkaan määrittele minua. Diagnoosien perusteella kuitenkin tietääkseni lääkitystä muutetaan, ja toimiva lääkitys on minulle todella tärkeä. Tuki ja toimiva lääkitys ovat paranemiseni vaatimukset.

Ja nyt kun selittämisen makuun pääsin, niin minulla aloitetaan nykyisten lääkkeitteni kylkeen uudestaan Abilify. Minulla oli kyseinen lääke vuosi pari takaisin, ja sain siitä inhottavia sivuoireita. Ellen nyt väärin muista, en pystynyt kunnolla puhumaan ja sain pakkoliikkeitä: kasvoni lihakset nykivät. Mutta ei siitä sen enempää, toivoisin vain, että tämä lääkitys on sitten Se Oikea. :-D

Koulusta vielä sen verran, että olen nyt sairaslomalla. Helpottunut fiilis - koulu kuitenkin antoi minulle aivan liikaa stressiä.

Tästä on suunta vain ylöspäin! :-)

SYNTTÄRIT, MITKÄ FIILIKSET

Koulu ei taida onnistua. En ole vähään aikaan käynyt siellä ja kaikki varomerkit täyttyvät - luultavasti koulustressin takia. Juttelen lääkärin kanssa ensi viikon tiistaina. Juttelemme diagnooseistanikin, minulla ei ole mielestäni enää sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Näin unta suljetusta osastosta. Jouduin unessani sinne viiltelyn takia. Pelottaa. En missään nimessä enää ikinä halua sinne! Puhuimme muuten hoitajani kanssa psykoosikohtauksistani, ja hän kertoi, että olen joutunut kaksi kertaa ambulanssilla suljetulle. Ai, missä välissä, en ole ollut tietoinen tästä. Yhden kerran muistan, mutta en toista... Hän myös kertoi, mistä johtuu ettei muista psykoosikohtauksia. Silkkaa aivokemiaa. Ja aivot vain suojelevat meitä. Selvensi asioita. Kriippaa vähän. Mitä jos joudun vielä joskus suljetulle?

Viime syntymäpäiväni vietin suljetulla osastolla. Nyt on vuosi kulunut, ja olen kuntoutumassa. Fiilis on mitä paskin: en tykkää vuorossa olevasta hoitajasta eikä ole ketään kenelle puhua. En vain luota häneen ja hän on mielestäni... ärsyttävä? En tiedä. Haluaisin vain äidin luo. Itkettää.

Vuodessa on kuitenkin tapahtunut paljon: en ole hoidossa, vaan kuntoutuksessa. Olen saanut uusia ystäviä ja kehittynyt henkisesti. Olen aloittanut kirjoittamaan blogia, josta on tullut minun henkireikä. Olen oppinut hyväksymään itseäni paremmin ja muuta vastaavaa. Hyvää syntymäpäivää, Maria. ♥

KOULUSTA JA MUUTA SHAISSEA

Huomaatte varmaan kuinka mestari olen keksimään otsikoita...

Lääkäri oli antanut käskyn miettiä koulua. Onko liian raskasta, stressaako, tuleeko psykoosioireita. On raskasta, stressaa ja on psykoosioireita. Tulimme hoitajan kanssa siihen tulokseen, että lopetan filosofian opiskelun. Opiskelen vielä silti historiaa ja opoa. Tuo opo oli hieman extempore-idea, mutta todella hyödyllinen aine. Historiaa opiskelen, sillä biologian opiskelu ei sopinutkaan kuvioihin.

Olen monia kertoja kertonut oksentelusta hoitajille, mutta nyt se on otettu tarkasteluun. Söin tänään kaksi ruisleipää ja korvapuustin, teki mieli oksentaa, mutta pysyin lujana! Menimme kauppaan entisen ihanan omahoitajani kanssa ja ahdistus hellitti. Ahdistus todellakin voi hellittää oksentamatta. Ravitsemusterapia-aika on luultavasti lähiaikoina, raportoin siitä teille sitten myöhemmin... :-D

Kuva löytyi googlettamalla, täältä.

Olin pitkän aikaa viiltelemättä, kaduttaa kun menin viiltämään uudestaan. No, nyt täytyy yrittää rikkoa ennätyksiä! Kaikki järjestyy. :-)

KOKEMUKSENI AMMATTISTARTISTA

Kävin kaksi päivää ammattistarttia, jonka jälkeen tuli romahdus ja minut kiidätettiin psykoosissa ambulanssilla sairaalaan. Tästä voitte päätellä, että ammattistartti oli liikaa hieman liikaa minun herkälle mielelleni. En henkilökohtaisesti suosittele ammattistarttia mielenterveyskuntoutujalle. Jollekin kyseinen opiskelumuoto voi sopia, sitä en kiellä!

Ammattistartin ensimmäisenä päivänä tehtiin selväksi, että se on hyvin itsenäinen paikka. Työssäoppimiset ynnä muut piti itse hankkia. Piti itse selvittää kaikki. Olen henkilökohtaisesti hyvin apua tarvitseva vieläkin, joten menin koulussa paniikkiin, "miten minä selviän tästä yksin"?

Aineet, joita kävimme ammattistartissa läpi, olivat ainakin minulle helppoja. Päivät vain olivat pitkiä.

Minut siirrettiin kuntouttavaan ammattistarttiin suljetulla osastolla hoidossa ollessani. Se oli enemmän nimensä mukaisesti kuntouttavaa! Minulle lähetettiin osastolle tehtäviä, joita sairaalakoulussa väsäilin.

Tulossa postausta sairaalakoulusta ja lukioon valmentavasta kurssista, joten pysykäähän kuulolla! Entä onko sinulla kokemusta ammattistartista? Jaa kokemuksesi kommenttiboksiin! :-)

ELÄVIEN KIRJOISSA OLLAAN

Viime päivinä on ollut menoa ja meininkiä. Olemme olleet kaupunkijunassa, Flowparkissa ja shoppailemassa Turussa, uimassa ja muuta vastaavaa. Minulla on ollut kaiken kaikkiaan oikein mukava kesäloma!

Entä mitä kuuluu psyykkiselle voinnille? No, oikein hyvää. Hieman vaihtelee, on ollut ahdistusta, harhoja ja itsetuhoisuutta mutta mielestäni vointini on mennyt rutkasti parempaan suuntaan. Lääkkeiden määrää on nostettu, muutan uudet määrät tuonne sivupalkkiin! :-)

Koulu alkaa tässä elokuun lopussa. Otan varmaankin lukion kaksi kurssia: filosofia ja biologia. Jännittää. Onneksi monesti mainittu Husky-tyttökin tulee ehkä filosofiaan iltalukioon, jes! Huomenna menen tapaamaan opoa.

Aika turha postaus, mutta minkäs teet. Elävien kirjoissa ollaan!

EN HALUA HYPÄTÄ PARVEKKEELTA

Olin viime viikonlopun mummullani. A ja M olivat yhden yön kanssani mummolassa. Meillä oli oikein mukavaa, kuten aina. Kokista kului (toiset kuluttavat kossua, me kokista), chatroulettea, naurua, insideläppiä... Mutta myös ahdistusta. Mummu asuu neljännessä kerroksessa, ja hänellä on parveke. Tykkään katsella maisemia parvekkeelta, mutta samalla jokin pieni pirulainen pääni nurkassa huutaa: "Hyppää, et ole minkään arvoinen! Katso nyt, hyppää täältä ja kaikki on paremmin!". Tämä on hyvin ahdistavaa. En halua hypätä. En halua kuolla. Ja jos hyppäisin, niin kuolisinko edes? Ehkä, ehkä en. Minun tuurillani viettäisin vain loppuelämäni neliraajahalvautuneena...

Kuva täältä.

Eilen kävimme pyörälenkillä. Jo sitä suunnitellessa minua ahdisti. En tiedä mikä ahdisti, mutta ahdisti silti. En kai olisi halunnut lähteä. Kun pyöräilimme takaisin päin, päässäni sumeni ja minun oli pakko pysähtyä. En saanut huudettua hoitajaa pysähtymään, olin sekaisin. No, onneksi hoitaja huomasi minun pudonneen joukosta ja pyöräili luokseni. Nojailin pyörääni ja itkin. Tuntematon mies tuli ammattimaisella otteella kysymään minulta mikä on vialla. Hän oli melko varmasti myös mielenterveysongelmiin perehtynyt. Omahoitajani vakuutteli hänelle, että me pärjäämme. Mies lopulta jatkoi matkaansa, mutta olen kiitollinen, että noin huolehtivaisia ihmisiä on olemassa!

Nyt olo on ihan "ok", illalla keilaamaan! Viime aikoina olemme tehneet hyvää ruokaa, pelanneet paljon korttia ja katselleet Suomen pelejä. Kävi kyllä ikävästi eilen... No, ei voi mitään!

Koulussa olen käynyt ja hyvin on mennyt. Ysejä ja kymppejä olen saanut kokeista. Paritehtävät sujuvat hyvin ja läksyjä on jopa ihan mukava tehdä. Nytkin pitäisi mieluummin tehdä läksyjä ja lukea kokeisiin kuin olla koneella, mutta mutta... :D

Sekavaa tekstiä, antakaa anteeksi. Tulin vain ilmoittamaan, että olen vielä elossa! Loppuun vielä mahtava kaksituntinen mix uusista biiseistä!

ONNELLISUUDEN PILKAHDUS

Ikkunani on auki, huone täyttyy raikkaalla ja vilpoisella ilmalla. Huone on siivottu lattiasta kattoon, voin hengähtää. Kumoan raikkaan veden kurkustani alas. Netti ei lagita ja kuuntelen hyvää musiikkia. Maha täynnä hyvää ruokaa - kanaa, riisiä ja broilerpullia. Eikä edes närästä! Hiukset suoristettuina. Uusia meikkejä. Hyvät suhteet ystäviin - ja minulla on aika paljon ystäviä. Vaikeista vaiheista huolimatta minulla on ystäviä. Tänään iltalukioon tunnille. Tykkään opiskelusta, nyt minulla on mahdollisuus siihen, enkä aio heittää tilaisuutta hukkaan. Starttilukion kurssit ovat helppoja, kertaus on silti hyvästä.

Tunnen onnellisuuden pilkahduksen elämässäni. Minulla on oikeus olla onnellinen. Olen kiitollinen. Melkein itkettää, on niin hyvä olla. Kestäisipä tämä fiilis.

Psst... Kuunnelkaa tästä hyvä biisi: