TURHAUTUNEISUUS KULISSIEN TAKANA

Olen niin turhautunut. Niin turhautunut, kaikkeen. On niin turvaton olo täällä tukiasunnossa. En koe saavani apua täältä tällä hetkellä. Olen täällä välitetty vain ystäväni toimesta. Olen niin turhautunut pitämään kulisseja yllä. Olenko edes rehellinen voinnistani? Kulissit sitä kulissit tätä.

Tänään on ollut muutenkin huono päivä. Nukahdin ahdistuneena, heräsin ahdistuneena. Aamulla hoitajien painostuksen alla lyhistyin vessan lattialle, eikä hoitajia kiinnostanut muu kuin se yksi salaatti joka minun piti tehdä. Onneksi ystäväni kannusti minua. Yksi hoitaja jatkoi piikittelyä vielä ruokailun jälkeenkin. Hän haluaisi jonkinlaisia rangaistuksia siitä, jos joku ei hoida hommiaan. Onneksi paikan johtaja oli sentään minun "puolellani".

On turhauttavaa olla kotonaan hirveässä paineessa, kuin mikään ei riittäisi. Tuo piikittelevä hoitaja ahdistaa minua aina, kun hän on paikalla. Hän painostaa tekemään sitä ja tota, huokailee tuskastuneena eikä selvästikään pysty auttamaan minua - pahentaa vain aina tilannetta.

Ihan super heikko olo. Kun en kestä mitään palautetta tai hoputtamista. En vain pysty pysyä vahvana, olen pahoillani. Aina paniikkikohtauksen tullessa tulee itsetuhoiset ajatukset - teotkin.

Olin viime viikonlopun kotikotona. Oli ihanaa vain olla ja nukkua paljon, skypettää aamuyöhön saakka kavereiden kanssa ja tehdä pihahommia. Nyt olen kämpilläni, ja on niin tyhjä olo, vaikka lääkitystäkin lisättiin. Zyprexaa menee nyt 20mg illassa. Harhat ovat vähentyneet, huomaan sen.

Oli pakko saada purettua ajatuksia jonnekin, vaikkei mikään voittajafiilis olekaan. Ei elämä aina ole kaunista ja hattaraa.

AHDISTUS HELLITTÄÄ

Kotiloma on mennyt yllättävän hyvin. Ahdistus on hellittänyt huimasti. Ihana koirani pyörii jatkuvasti luonani, ja tuo karvapallero huomaa hyvin helposti tunteeni. Koirani tuntuu opettavan minulle jos jonkinlaista itsestäni ja elämästä. En esimerkiksi edes aina huomaa olevani kiihdyksissäni, mutta huomaan sen viimeistään siinä vaiheessa kun koirani alistuu kovasti ja koittaa lohduttaa tökkimällä minua käsivarteen. Ihana pieni, kuonosta jo harmaantunut söpöläinen.

Koirani lisäksi äiti on ollut paljon kanssani. Kävimme kävelemässä kauniilla rannalla ja olemme syöneet hyvin. Isänikin on hyväksymässä veganismini. Hän jopa teki minulle pavuista ja soijarouheesta ruokaa, aivan oma-aloitteisesti. Olin hämmästynyt. Täytynee kiittää vanhempiani tästä ihanasta kotilomasta. ♥

Kuten mainitsin, ahdistus on hellittänyt. Silti välillä on harhoja ja tukalia olotiloja. En vain saa antaa niille valtaa. Se on aina virhe.

Parin tunnin sisällä lähdenkin takaisin kämpille tukiasuntoon. Ajattelin vain tulla kertomaan, että hyvin menee. Ihanan seesteinen olo nytkin. Toivottavasti ahdistus ei palaa tukiasunnolla. Vaikka palaisikin, en saa antaa sille valtaa. Nyt on kova motivaatio päästä koko ahdistuskeissistä eroon. Aina ei ole, välillä sitä luovuttaa ja märehtii pahassa olossa.

Hyvää maanantaita kaikille, viettäkää ilontäyteinen viikko. Halit. ♥

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.

Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!

VAINOHARHOJEN KUORMITTAVUUS

Eilen oli jälleen aika terapeutilleni. Sain viimein kerrottua vainoharhoistani, mikä on hyvä, sillä ne kuormittavat minua ihan liikaa. Tai no, jos miettii minkälaista on elää koko ajan siinä pelossa, että sinua tarkkaillaan kaikkialla sekä kaikki haluaisivat sinulle pahaa... Voi ehkä arvata miltä vainoharhat tuntuvat. Pakokauhua, peittämistä, pakoilua.

En ole kuitenkaan romahtanut pitkään aikaan, mikä on mahtava juttu. Olen saanut pidettyä itseni kontrollissa ja ottanut lääkkeen jos jokin kuormittaa liikaa.

Tässä yksi esimerkki vainoharhoistani:

Olimme mummuni ja äitini kanssa ruokakaupassa. Koko päivän minulla oli tunne, että olen tarkkailun alla. Koin kaikkialle kameroita. Astuessani kauppaan jokaiset näkemäni kasvot olivat pahanenteiset. Halusin pois. Tilanne pahentui, kun näin erittäin vaarallisen näköisen pojan reppu selässä. Tuossa repussa on muuten pommi. Jähmetyin paikoilleni. Mummu, äiti ja minä olimme vaarassa, kamalin tunne ikinä. Yritin pysytellä pois pojan näköpiiristä, halusin pian pois.

Oloni kuitenkin helpottui, kun sain siirrettyä huomioni muualle. Aloin järkeilemään tilannetta, kun näin samaisen "uhkaavan" pojan naureskelemassa kaverinsa kanssa. Muutuin pakokauhuisesta helpottuneeksi. Jokin päässäni naksahti, en kokenut poikaa enää pommittajaksi, vaan normaaliksi koulupojaksi.

Kuva täältä (klik!)

Mutta vainoharhatkin ovat jo helpottuneet. En menetä kontrollia, saan pidettyä itseni kasassa. Tuntuu muutenkin, että tilanteeni on parantunut. En ahdistu jokaisesta hoitajan negatiivissävytteisestä sanomisesta, enkä muutenkaan jos jokin ei mene kuten suunniteltu. Koitan kovasti päästä irti liiallisesta suunnittelusta, se vie voimia. Kerrankin olin kaupungilla kaverini kanssa, ja hänelle tuli nälkä ennen kuin olimme suunnitelleet menevämme syömään. Ahdistuin suunnattomasti, onneksi hän ymmärsi kun selitin hänelle ongelmani.

Ei saa menettää toivosta. Parin viikon päästä luultavasti muutto uuteen tukiasuntoon, odotan sitä niiiin paljon. Sinne tulee ystäviäni sekä pari ennestään tuttua ihanaa hoitajaa. Kyllä elämä voittaa. ♥

TILANNEPÄIVITYSTÄ

Melkein neljä kuukautta viimeisimmästä päivityksestäni täällä blogin puolella. Ei vain ole ollut fiilistä kirjoittaa. Ja vaikka olisi ollutkin, olin aivan sumussa sekä lukossa, ja kynnys kirjoittaa nousi päivä päivältä. Toivottavasti ymmärrätte. :-)

Hui, tauon aikana paljon on tapahtunut, mutta samoilla vesillä seilaan edelleen. Olen löytänyt itseäni. Olen siirtymässä veganismiin. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia. Masentuneisuus tosin nostanut päätään, jälleen, koitan vain pärjäillä.

Muutan parin viikon päästä, taas kerran, ja tällä kertaa melkein täysin keskustaan uuteen nuorten tuetun asumisen keskukseen. Veikkaisin, että elämäni tulee muuttumaan paljon tuon muuton myötä. Nykyisessä tukiasunnossani ei ole paljoakaan tukea, olen aika... Yksin. En kuitenkaan yksinäinen, minulla on sukulaisia, ystäviä ja ihania omahoitajia, vaikkei heillä riitäkään aika.

Tuosta masentuneisuudesta... Se tulee usein yllättäen, yhtäkkiä ei vain enää jaksa. Ei jaksa hymyillä, ei tiskata, tietokoneenkin avaaminen voi olla vaikeaa. Välillä itkettää, välillä taas ei tule itku vaikka kuinka pusertaisi sekä haluaisi itkeä pahan pois. Tulee erittäin itsetuhoisia ajatuksia. "Haluan vain pois. Kokonaan pois, ymmärrätkö?" - tuota itkin äidilleni. Hän ei tuntunut ymmärtävän minua eikä sanojani. Nyt nuo ajatukset ovat helpottaneet, niitä tuleekin lähinnä vain paniikkikohtauksia saadessani.

Paniikkikohtaukset ovat melkein päivittäisiä, ainakin viikottaisia. Sitä alkaa välttelemään tiettyjä tilanteeta, "jos saankin kohtauksen"... Terapeuttinikaan ei osaa ottaa kantaa. Eikä hän tunnu tajuavan tämän vakavuutta, puhumme lähinnä arkisista asioista, kuten ihan vain selviämisestä. Päivä kerrallaan...

Mahtavaa perjantai-iltaa kaikille! Lähetän suuria virtuaalihaleja jokaiselle teistä. ♥

YKSIN MUTTEI YKSINÄINEN

Sopeutuminen uuteen ympäristöön, tuettuun asumiseen, on polkaissut hyvin käyntiin. Olen hieman (joskin varovaisesti) tutustunut uusiin ihmisiin. Kahvilla kävin uuden tuttavuuden luona, ja toisen kanssa kävelemässä puistossa. Muutenkin olen jaksanut olla yllättävän sosiaalinen. Tulevan viikonlopun aionkin ottaa todella rennosti ja nauttien yksinolosta. Harva nyt yksinäinen haluaa olla, mutta minä ainakin haluan olla välillä yksin. Ihana Husky-tyttö oli luonani yötä, se oli ihana extempore-reissu. Myös ystävääni A:ta olen nähnyt paljon.

Eilen oli aika poliklinikalla. On ihanaa, kun joku ymmärtää ja antaa neuvoa sekä uusia näkökulmia. Olin ihan hämmentynyt, kun sain purettua tunteitani niinkin hyvin. Enkä voi liputtaa liikaa niiden uusien näkökulmien puolesta! Ei keskitytä niihin huonoihin puoliin, pidetään kiintopiste valoisissa, onnea tuovissa asioissa; ne ovat kantavia voimavaroja. Harhoistanikin terapeutti osasi sanoa kaikkea valaisevaa, enkä todellakaan häpeä ongelmiani niin paljoa, en ole yksin. Miten noin suuri muutos tapahtui vajaassa tunnissa?

Viime postauksessa tuskastelin tarvittavien lääkkeiden käytöstä. Ensijännityksen jälkeen en ole niitäkään tarvinnut kuin maksimissaan yhden päivässä, hurraa! Paniikkikohtauksiakaan ei ole tullut juurikaan. Viikko sitten taisi viimeisin iskeä, se kuitenkin tapansa mukaan oli nopeasti ohi.

Aikoja sitten blogissani tuskastelin täysi-ikäistymiskriisin kanssa. Kuinka "kaikki muuttuu". Täytin 18 päälle kaksi viikkoa sitten, ja ainoat uudet asiat olivat paperihommat ja laskujen maksaminen. Ja koska muutin omaan asuntooni päivä syntymäpäivieni jälkeen, niin paperihommia oli varmaan kolminkertaisesti enemmän. No, nyt on sekin koettu!

VOITTAJAFIILIKSIÄ JA UUSI FOORUMI

Viikko on vierähtänyt jälleen. Fiilikset ovat vaihdelleet onnellisuutta hipovasta syvään paniikinomaiseen ahdistukseen. Pääsääntöisesti olen voinut kaikesta huolimatta hyvin. Oma kämppä alla, kutkuttava tunne. Tavarat alkavat löytämään omia paikkojaan. Muutamia huonekaluja pitäisi hommata. No, tori.fi on pelastus. Pöydällä on kauniita kukkasia, television edessä uusi kamera ja pyykkikone surraa pesutuvassa. Kaikki oikenee. Voittajafiilis.

Hieman huolestuin tänään tarvittavien lääkkeideni käytöstä. Tuli olo, että otan niitä liikaa. Pettymys iski mieleeni. Väkisin käänsin kuitenkin ajatukseni ohjaajan avustuksella. En ole luovuttaja, en ole vaivaksi, pidän vain itsestäni huolta. En halua velloa ahdistuksessa, joten teen kaikkeni ettei tarvitsisi. Joten otan ihan reilusti lääkkeen, soitan vaikka äidille ja teen mukavia asioita.

Tosiaan, ostin uuden kameran. Blogin puolella se muuttaa asioita niin, että kuvat ovat ainakin parempilaatuisia. Kännykkäkuviakin tulee, se on varma. Mutta olen ottanut joitain kuvia jo nyt kahden päivän aikana, näette niitä postauksien lomassa jatkossa!

Käykääpä myös tsekkaamassa uusi foorumi hullujenhuone.com, jos mielenterveyteen liittyvät asiat yhtään kiinnostavat. Itse löydyn tuolta nimimerkillä pirstaloitunut. Suosittelen lämpimästi kyseistä keskustelupaikkaa, itse olen saanut sieltä jo tähänkin mennessä paljon vertaistukea. Foorumia kehitetään jatkuvasti.

Mukavia syyshetkiä teille!

ILON JA ONNEN ERO ON TÄMÄ FIILIS

Päivä ennen uloskirjausta vein roskia ulos, ja tein huimaa ajatustyötä itseni kanssa. Katsoin yksikön avainta kädessäni, ja tajusin, että pian minulla ei enää ole tätä. Päässäni pyöri oma asunto, uloskirjaus ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Katsoin vielä kerran avainta, ja hymyilin leveästi. Meinasi tulla tippa linssiin - mutta ei surusta. Olin äärettömän onnellinen. Kaikki oli järjestymässä.

Uloskirjauspäivänä eli tänään olin todella vilkkaalla tuulella. Jännitti, tärisin. Halasin omahoitajaani, halasin lääkäriä. Olin varma, että olisin pillahtanut itkuun astuessani viimeisen kerran yksikön ovista ulos (tai no, varmasti tulen siellä käymään)... Itkun sijaan kuitenkin tunsin perhosia mahassani ja kirkkautta ympärilläni. Se tuntui oikealta: tuntui oikealta siirtyä eteenpäin. Eteenpäin elämässä. Puoli vuotta on kulunut itsenäistymisprosessissa ja ylihuomenna muutan virallisesti omaan asuntooni.

Osaatteko muuten määritellä itsellänne onnen ja ilon eron? Jos koko elämäni olisin ollut parhaimmillani iloinen, niin nyt olen onnellinen. Tämä on uutta, raikasta ja oikeaa. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta kaikki tuntuu oikealta, vaikkei se helppoa olisikaan. Eikä olekaan. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin höpönlöpöltä, mutta nämä ovat tunteeni.

Ja vaikka tunnenkin tavallaan onnellisuutta, on ahdistustakin. Eivät ne sulje pois toisiaan. Tänään otin pienen ahdistuksen tullessa tarvittavan turvaamaan oloa, ja se ratkesi sillä. Olisin kuvitellut, että olisin erittäin ahdistunut lähtiessäni yksiköstä, mutta nyt olen ottanut tavallaan varmuuden vuoksi vain tuon yhden Levozinin. Tuntuu siltä, että pärjään. Minä pärjään.

SYKSYISIÄ MUUTOKSIEN TUULIA

Hetkeen en ole päivitellyt kuulumisia, en ole kauheasti blogimaailmassa pyörinyt. Syitä on monia, kuten ahdistus ja ajan puute. Joten parin viikon kuulumiset tulevat tässä!

Eilen oli viimeinen hoitokokous kuntoutumisyksikössä. Sain asioihin selvyyksiä, paperihommat alkavat sutviutumaan ja ennen kaikkea itseluottamukseni pärjäämiseni suhteen nousi. Mahtava homma, kyllä tämä tästä.

Uloskirjaus on päivä ennen syntymäpäiviäni, 9. päivä tätä kuuta. Hieman haikea olo, tulen totisesti kaipaamaan tätä ympäristöä, nuoria, hoitajia ja kaikkea mitä nämä kuntoutumisjaksot ovat minulle antaneet. On ollut alamäkiä, mutta niistä olemme yhdessä rämpineet läpi. Luvassa on itsenäisempi elämä, uudet tuulet tuetussa asumisessa. Itse asiassa on todella haikea olo. Yksikössä kun reilusti yli kaksi vuotta on asunut, on tämä yhteisö kuin toinen perheeni.

Ja muuten, en tajunnut aluksi tätä urakkaa mikä on osittain takana ja osittain edessä: paperihommat. Henkilökortin uusiminen, postiosoitteen vaihtaminen, asumistuki- ja muut hakemukset, tulojen ja menojen selvittelyä, eläkkeen jatkamista... Noin muutama asia mainitakseni. Siihen vielä äimistys siitä, kuinka kallista kaikki on. Perinnöksi minulle jäi edesmenneen mummoni irtaimistoa, mutta esimerkiksi laadukas tietokonetuoli oli hakusessa. Hieman stressiä, täytyy vain luottaa kaiken järjestyvän parhain päin.

Harhatkin ovat helpottaneet. Joskus mainitsemani oudot vääristymät ovat luultavimmin antibioottien sivuoireita tai migreeniä. Eli ei suurta huolta niistäkään. Ahdistus on hallinnassa lääkkeillä, itsetuhoiset ajatukset ovat jälleen takana ja hymyilen enemmän. Liikuttuakin on tullut paljon, lähinnä Pokémon-jahdissa, haha.

Oikeastaan... Nyt on todella hyvä fiilis. Elämä on ihan jees. Muutenkin aina kun kirjoitan blogia, tulee todella hyvä olo. Huomaan kehityksen voinnissani. Ja juuri napsahti 100 000 katselukertaa rikki, vitsit mikä määrä. Olette ihania, halit. ♥

SELVITTY VIIKOSTA TUKIASUNNOSSA

Harjoittelujakso tuetussa asumisessa sisälsi paljon kahvia, uusia tuttavuuksia, kolme paniikkikohtausta ja uudenlaisia ruokia - noin muutama asia mainitakseni. Jäi hyvä mieli, ja pienoinen positiivinen tunne pärjäämisestäni. Selvisin niistä paniikkikohtauksista, sietää ollakin hyvä mieli.

Yksikköön palatessani oli hieman outo olo, harhoja ja ahdistusta. Pelotti, pelkäsin paniikkikohtauksia ja psykoosin puhkeamista. En tiedä miksi pelkään niin usein psykoosia, tilanteeni ei ole enää niin akuutti. Tuli huono mieli siitäkin, kun hoitaja kertoi lääkärille minun olevan tavallaan vierihoidossa. Halusin osoittaa pärjäämiseni sillä, että aloin siivoamaan ja laittamaan pyykkejä. Lääke auttoi, eikä hoitajakaan enää ollut koko ajan kyttäämässä. Selvisin siis siitäkin tilanteesta.

Teimme äsken ihanien tyttöjen kanssa näytelmää hoitajista. Oli hauskaa, paljon naurua ja insideläppiä, mutta ahdistus tuli puskista. Yritin sinnitellä. Sain onneksi  Levozinin, toivottavasti se auttaa. En tiedä mitä ajatella näistä tarvittavista lääkkeistäni. Tulee epäonnistunut olo, kun en pärjää ilman niitä. Täytyisi todellakin puhua vuorossa olevalle hoitajalle tunteistani, mutta nyt on hieman kehno olo. Ei kuitenkaan niin kehno, etten pystyisi kirjoittamaan.

Odotan nääääin suurella innolla täysi-ikäistymistäni! Lähinnä itsenäistymistä ja uuden opettelemista. Vielä näinä parina viimeisenä viikkona yksikössä tarvitsen ehdottomasti luottoa itseeni. Tiedä sitten miten sekin tapahtuu... Suuri tsemppi päälle!

Huolimatta huonommista fiiliksistä, on parempi olo nostanut enemmän päätänsä. Pystyn sivuuttamaan harhoja jonkin verran, hymyilen aidosti ja kerron fiiliksistäni rehellisesti. Nautin, elän. Käännän ajatuksiani positiivisemmiksi. Nauran ja kykenen.

KUN PANIIKKIKOHTAUS VEI VOIMAT

klo 9:30

Pääsääntöisesti vointini on hyvä, mutta välillä ahdistus tulee kuin puskista. Tarvitsisin silloin tarvittavan lääkkeen, mutta aina minulle sitä ei anneta. Rasittavaa, tuntuu kuin hoitajat vähättelisivät oloani. Äskenkin hain aamulääkkeet ja kysyin tarvittavaa Levozinia. En saanut. Aamulääkkeeni eivät vaikuta ahdistukseeni, yritin sitä kyllä sanoa, mutta ei. Nytkin on todella puristava olo, haukon henkeä. On epätodellinen ja tuskainen fiilis. En tosiaankaan tiedä mikä minulla on. Haluaisin vain helpotusta tähän.

Enkä tiedä onko se vain minä vai ymmärtääkö tämän tukiasunnon hoitajat minua ollenkaan. Todella tympeää käytöstä saan välillä niskaani. Hymyilen kaikille, teen parhaani. Itkettää hieman, haluaisin vain sen lääkkeen.

Näen tänään kummitätiäni. Toivottavasti voimani riittävät... Täytyy kai vain luottaa siihen, että ahdistus tulee ja menee. Nyt en kylläkään osaa sanoa, johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni ulkoisista asioista vai pääkoppani voinnista. Äh.

~~~

klo 10:20

Tuohon asti kerkesin kirjoittamaan, kunnes soitin yksikköön. Kerroin, että ahdisti sekä sen etten saanut lääkettä. Hoitaja lupasi, että soittaa tukiasunnon hoitajille. Odotin ehkä 10 minuuttia yksin huoneessani, paniikki alkoi nousta pintaan. Tuli harhoja ja todella tuskainen olo. Onneksi hoitaja soitti pian takaisin ja käski mennä hakemaan Levozinin. Sain paniikkikohtauksen nähdessäni hoitajan, mutta hän onneksi ainakin yritti auttaa.

Minun oli tosiaan tarkoitus nähdä kummitätiänikin tänään, mutta paniikkikohtaus vie aina voimat. Olen täysin voimaton aina kohtauksen saadessani. Soitin äidille, hän lupasi ilmoittaa kummitädilleni, etten ole tällä hetkellä hyvässä voinnissa. Hyvä näin.

Joo'o, tällä kertaa ei tullut kovin positiivista postausta. Huomenna on uusi päivä, yritän tehdä siitä paremman. Voimia kaikille. ♥

TUETUSTA ASUMISESTA

Tuetun asumisen keskus jossa asun tällä hetkellä, toimii todella helposti: tehdään vuokrasopimus, järjestetään muuttoasiat ja muutetaan. Aivan kuin "normaalistikin" siis. Minulle ainakin on tehty lähete tänne, ja minua suositeltiin tähän kyseiseen tuetun asumisen keskukseen. Tänne pääseminen saattaa olla vaikeaa, mutta minun kohdallani asiat rullasivat todella hyvin!

Tuettu asuminen on tarkoitettu henkilöille, jotka tarvitsevat

säännöllistä huolenpitoa, toimintakyvyn aktivointia ja ylläpitoa sekä kuntoutusta

asuakseen itsenäisesti omassa kodissaan.

Lähde: nuortenystavat.fi

Ikähaarukka täällä on 18-vuotiaasta reippaasti vanhempaankin, täällä vanhimmat asukkaat ovat arviolta 70-vuotiaita. Täällä on mielenterveyspotilaiden lisäksi myös päihdekuntoutujia.

Meillä kaikilla neljälläkymmenellä asukkaalla on omat kämpät. Itselläni on varsin viihtyisä pieni kaksio, joka oli itse asiassa jo kalustettu ennen kokeilujaksoani.

Täällä on tarkat rutiinit, esimerkiksi ruokailuajat ovat tiukat. Ruokailu tapahtui itsenäisemmin kuntoutumisyksikössä, vaikka olin kuvitellut asian toisinpäin. No, kaikkeen tähän "vahtaamiseenkin" tottuu!

Tukiasunnosta poismuuttaminen on tehty helpoksi, yleensä se tehdään varovasti ja portaittain. Esimerkiksi ennen täysin itsenäistä asumista voi asua omassa asunnossaan, mutta siellä käy sovittuina päivinä hoitaja vaikka jakamassa lääkkeet tai auttamassa kodinhuollossa. Kätevää, eikö?

Täällä on paljon erilaisia ryhmiä, jotka ylläpitävät tärkeitä taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä. On myös työtoimintaa, jossa harjoitellaan arjen taitoja, itsenäisyyttä ja säännönmukaisuutta. Työtoiminnasta maksetaan pientä palkkaa. Tukiasunnossa on muuten kallista asua, mutta jokaiselle potilaalle jää käteen aina tietty summa rahaa.

"KEITIN TOSSA JUURI EKAT KAHVIT OMASSA KÄMPÄSSÄNI"

Olen nyt tukiasunnossa, omassa kämpässäni. Tai no, olen täällä ensin vain viikon, ja 10.9 siirryn tänne kokonaan. Olen todella tyytyväinen, saatan aina välillä hymyillä itselleni. Hymyilin jopa peilikuvalleni, fiilis on mainio!

Laitoinkin juuri kaverilleni viestiä: "Keitin tossa juuri ekat kahvit omassa kämpässäni". Oma kämppä, oma kahvinkeitin, omat kahvit. Tunnen heiveröistä lämpöä ja pientä kutkutusta. Täällä on hyvä olla.

Pelkäsin hieman miten muut itseäni huomattavasti vanhemmat ihmiset suhtautuvat minuun. Pelko oli turha, minut otettiin ihanasti vastaan.

Huomenna näen ystävääni ja mummua. Jos tulee ongelmia, soitin sukulaismiehelleni ja hän auttaa minua - ja samalla näkisin kummipoikani. Toivottavasti huominen on yhtä hyvä päivä kuin tänään... Mutta ihan varmasti se on, olen luottavaisin mielin liikenteessä.

JO HIEMAN VARMEMPI TULEVAISUUS

Sain erittäin hyviä uutisia. Saan kokeilujakson tukiasuntoon, ja täysi-ikäistyttyäni siirryn sinne niin kauaksi aikaa kun nuorten tuetun asumisen keskus aukeaa. Hurraa! Niin hyvä fiilis, kaikki alkaa varmistua!

Jotkut saattavat olla hämillään, kun olen jonossa kahteen tukiasuntoon. Voin avata tilannetta hieman: ensin menen laajemmalle ikähaarukalle tarkoitettuun tukiasuntoon, ja ensi vuonna avautuvaan tukiasuntoon siirryn myöhemmin. Täytyy olla kärsivällinen, että pääsen nuorille tarkoitettuun tukiasuntoon. Kaiken vielä kruunaa se, että olen ensin viikon kokeilujaksolla laajemman ikähaarukan tukiasunnossa... "Hieman" sekavaa, mutta olen täysin ookoo sen kanssa. Näin on parasta.

Huonoja uutisia tuli kuitenkin koskien erästä läheistäni, isäpuoleni äitiä. Hän menehtyi jokunen päivä sitten, seuraavana yönä saadessamme tiedon hänen huonontuneesta voinnistaan. Aikaa annettiin tunteja, ehkä päiviä. Läheiseni olivat täysin shokissa, vaikka kaikki olivat valmistautuneita kyseiseen suru-uutiseen. No, tämä on elämää - ja hän oli jo 95-vuotias. Hän eli hyvän elämän ja nyt on paremmassa paikassa. Olet ajatuksissa...

Muuten minulla on mennyt oikeastaan todella hyvin. Olin kaksi yötä ystävälläni, meillä oli mukavaa - kuten aina. Uusia inside-läppiä, kokista ja hassuttelua. Olen tosiaan nyt mummullani, hieman pidempään onneksi kuin yleensä, sain siihen yksiköstä luvan. Yksikössäkin on mennyt oikein hyvin, pieniä kesäisiä aktiviteetteja päivittäin. Ja vaikka mummolassa on ollut mukavaa, odotan kovasti pääsyä takaisin yksikköön, siellä on kavereita, tuttu ympäristö ja paljon tukea.

Ja tietenkin: hyvää tulevaa viikkoa kaikille!

PESSIMISMIÄ VASTAAN TAISTELUA

Hoitaja totesi eilen minulle, että ajatukseni ovat masentuneita ja täynnä pessimismiä. Nuo sanat olivat niitä, joita en missään nimessä olisi halunnut kuulla, sillä haluan olla elämänmyönteinen, iloinen ja kohti parantumista. Ajatukseni olivat todella solmussa.

En ollut oikeastaan tajunnut, että murehdin liikaa. Huomasin kyllä, etten voinut esimerkiksi osallistua yhteisiin toimintoihin ja kaikesta huolehteleminen oli miltei mahdotonta. Olin palanut loppuun kaiken sen oikeasti todella pienen stressin kanssa. Olen niin herkillä.

Hoitaja neuvoi minua, itkin ja huusin, kerroin kaikki tunteeni hänelle ja teimme listaa hyvistä asioista stressini aiheuttajissa. Suurin stressini aiheuttaja on tällä hetkellä tuleva muutto ja äitini mielipiteet asiasta. Olen pelännyt, etten pärjäisi tukiasunnossa, sillä saan esimerkiksi paniikkikohtauksia todella pienistä asioista - tai ilman näkyvää syytä. Äitini puolestaan valaa minuun pessimismiään, mutta aion näyttää hänelle, että pystyn tähän. Aion... Ja pystyn.

Omaan kämppään muuttaminen tuo tullessaan monia mahtavia asioita, joita odotan innolla. Tuleva muutos on mahdollisuus, ei uhka. Saan itse päättää ruuasta, rahankäytöstä, siivoamisesta ja sisustamisesta. En malta odottaa sitä aikaa, kun itse teen mieleistä ruokaani, pohdin viisaasti rahankäyttöni, siivoan vain omat sotkuni ja sisustan aivan itse. Vastuu kasvattaa, niin sitä taidetaan sanoa.

SAIRAUDEN KAHLEET

Paniikkikohtaukset poislukien vointini on ollut suhteellisen hyvä. Pientä ahdistusta on tullut ja mennyt. Välillä tilanne vain äityy siihen, että huutoitken lattialla todella sekavana. Harhoja, kehostairtautumisia ja itsetuhoisia ajatuksia... Aika outoja muuten nuo kokemukset, joissa irtaudun kehostani. Tavallaan katson itseäni ulkopuolelta, leijun painottomuudessa. Ympäristö saattaa tuntua yksinäiseltä, pimeältä ja vieraalta.

Mutta niin, paljon hyvääkin on tapahtunut! Laiskottelua, hyvää ruokaa, shoppailua ja leffassakin tuli käytyä. Ja niin - olen pelannut enemmän kuin laki sallii. Tulossa on vielä mukavia kesäpäiviä. Ja muutenkin, vointini on yllättävän hyvä aika ajoin.

Tulevaisuus alkaa näyttää valoisemmalta, vaikka viimeksi eilen paniikkikohtauksen saadessani itkin hoitajalle sitä, etten koskaan tulisi pärjäämään astetta itsenäisemmässä paikassa - tukiasunnossa. Hoitaja kuitenkin valoi uskoa minuun. Kyllä minä pärjään, on tukiasunnossakin hoitajia ympäri vuorokauden.

Puhun lääkärin kanssa paniikkioireilustani parin viikon päästä, sillä tosissani haluan helpostusta kohtauksiini. On jotain niin kamalaa, kun jalat menee alta, ei saa happea hyperventiloinnin seurauksena, makaa vain lattialla hysteerisesti itkien. Pelkään psykoosikohtausta aina, jos paniikkikohtaukseen liittyy harhat, sillä silloin en hallitse itseäni. Haluan - ja tarvitsen - apua tähän. En voi loppuelämääni vältellä tiettyjä tilanteita kohtauksen pelossa. Haluaisin jo alkaa elämään täysillä, sairaus vain on kahlinnut nilkkani.

SEN LÄMMÖN NIMI ON ONNELLISUUS

Viikko, kaksi viikkoa jopa viime postauksesta? Huhhuh. En tiedä, mihin tämä aika menee.

On tapahtunut paljon hyvääkin, mutta mielessä ovat päällimmäisenä huonot muistot. Olen kotona ja saanut kahden päivän aikana kaksi paniikkikohtausta. Ja maailman turhimmista asioista: kun äiti ei löytänyt jatkojohtoa, ja kun olin öljynnyt äidin mielestä liikaa hiuksiani. Joo, ei ne hiukset kyllä kivoilta näyttäneetkään... 

Yksikössäkin luontoretkellä sain paniikkikohtauksen, ötököiden takia. Olen niin herkillä, tuntosarvet pystyssä, vereslihalla.

Ei elämäni silti ole kaaoksessa, vaikka se silti tuntuukin aina välillä. Pääsen huomenna ripille, näen ystäviäni, olen ollut tekemisissä kavereiden kanssa ja muutenkin tunnen välillä pientä lämpöä sydämessä. Lämmön nimi on onnellisuus. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, viilattua ja sliipattua, että tuntisi onnea. Täytyy vain hyväksyä asiat, ja tehdä parhaansa.

Odotan muuten kovasti syksyä. Pääsen muuttamaan tukiasuntoon, oli äiti mitä mieltä hyvänsä. Olisipa hän onnellinen siitä, että haluan muutosta. Aloitin käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla, terapeuttini oli samaa mieltä kanssani - syksyllä, kun minut heitetään yksiköstä pois, minun ei olisi järkevää palata kotiin. Äiti tosiaan haluaa minun muuttamaan takaisin kotiin, kunnes uusi tukiasuntokeskus avataan. Huh, vaikea selittää. Olen valmis itsenäistymisen toiselle portaalle.

Hyvää viikonloppua kaikille! Olette arvokkaita. ♥

LASKUSUUNTAA

Ette ymmärräkään kuinka paljon haluaisin kertoa teille, kuinka olen paremmassa voinnissa, olen iloinen ja muuta vastaavaa... Karu totuus on kuitenkin se, että vointini on parissa päivässä laskenut, aika paljonkin vielä.

Kaikki alkoi viime hoitokokouksessa. Äitini on kovasti tukiasuntoon jo syksyllä muuttamista vastaan. Olen stressannut asiaa, vaikkei minun pitäisi, sillä ongelma on vain äidin asenteessa. Tiedän, että pystyn astetta itsenäisempään asumiseen, osaan kaikki perustoiminnot, kuten ruuanlaiton, pyykinpesun, siivoamisen, kaupassa käymisen ja osaan sekä haluan pyytää apua tarvittaessa. Ainoa ongelma on aamuisin herääminen, mutta kyllä sekin sutviutuu lääkkeiden oton aikaistamisen myötä.

Kuitenkin, olin hoitokokouksen jälkeen suhteellisen hyvillä mielin. Viime maanantaina kotilomalla kuitenkin romahdin: näin kiusaajani kaupassa. Näin ensin tutut hiukset, ja kun hän kääntyi, menin paniikkiin. Onneksi kiusaajani ei nähnyt minua, sillä piilottelin hyllyjen ja jonojen takana.

Koko automatkan kotia kohti itkin ja hyperventiloin. Tuskallisen viiden minuutin ajomatkan jälkeen puhkesin suorastaan huutoitkuun pihallemme. Tuota painajaista kesti puoli tuntia, halailin vain koiraani ja pelkäsin, pelkäsin, pelkäsin.. Pelkäsin kaikkea.

Kotiloma sai siis huonon alun, eikä se siitä parantunut. Onneksi kotona täytyi olla vain yksi yö, ja päivät taisin vain nukkua, sillä olin niin ahdistunut - huono tapani on nukkua paha pois.

Eikä yksikössä ole mennyt yhtään paremmin, olen ottanut lukuisia tarvittavia, itkenyt, ajatellut kamalia asioita ja niin edespäin. Toivon, että tämä helpottaa tänään, sillä minun pitäisi kestää tuleva viikonloppu mummolassa. Taidan lukittautua bestikseni huoneeseen ja halata tuota koko viikonlopun.

Veikkaan, että tämä helpottaa kuitenkin tästä, sillä olimme äsken pelaamassa jalkapalloa, ja nautin siitä erittäin paljon. On muutenkin mukavaa tekemistä, illalla menemme kaupungille. Annan hoitajan tsempata minua tulevaan lomaan mummolassa. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä...

Hyvää tulevaa viikonloppua kaikille, muistakaa pitää itsestänne huolta!

VAJOAN SITEN VAIN KOHTI POHJAA

Tuntuu, kuin pääni halkeaisi juuri näistä kaikista ajatuksista, kysymyksistä ja tietämättömyydestä. Ja toisaalta tunnen häpeää, en haluaisi tuntea näin. En haluaisi tuntea ahdistusta, on kauheat paineet parantumiseen, tiedättehän.

On myös muitakin paineita. Koulu. Syksyllä mahdollisesti yksiköstä pois muuttaminen.

Tässä yhteiskunnassa ei vain olisi varaa olla tälläinen kuin olen. Ei olisi varaa viettää sairausvuosia laitoksessa tai sairaalassa. En edes muista enää minä vuonna valmistuin peruskoulusta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, on vain sumua ja kärsimystä. Peruskoulun jälkeen en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi elämässäni koulun saralla. Ammattistarttia, lukioon valmistavaa koulutusta ja pari päivää aikuislukiossa.

Ahdistaa, turhauttaa. Olenko huono tässäkin? Olen vihainen, sairaudelleni lähinnä. Tuntuu, kuinka se olisi pilannut elämäni. Tuntuu, kuin olisin epäonnistuja, yhteiskunnan loinen. Tuntuu, etten pääse missään eteenpäin. Kuin olisin juoksuhiekassa, rämmin ylöspäin, vajoan siten vain kohti pohjaa.

Ja tuo yksiköstä pois muuttaminen. Ensi kuussa on hoitokokous, siellä päätetään tulevaisuudestani, siitä, missä asun. Haluaisin olla yksikössä ensi vuoteen asti, sillä en tulisi pärjäämään siellä jo olemassaolevassa tukiasunnossa. Mitä jos saisin siellä psykoosikohtauksen, siellä on yössäkin vain yksi hoitaja ja 40 asukasta. Ei siis mahdollisuutta vierihoitoon.

Lääkäri vain on ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa pois yksiköstä syksyllä. Mihin menisin? Kotiin? En todellakaan pärjäisi.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Olla valittamatta. Minulla sentään on suhteellisen hyvin asiat. Kiitollisuus, missä olet? Afrikan lapset, nälänhätä, sodat ja koulutuksen puute, mitä näitä nyt on.

Haluan vain nukkumaan.

NYT ON AIKA KUULUMISPOSTAUKSELLE

Huh, onpas taas viime postauksesta aikaa. Olisikohan sopiva väli päivitellä kuulumisia..?

Viimeisimmät päivät ovat menneet suhteellisen rauhallisesti. Ahdistuksia tulee ja menee, samoin harhoja. Olen saanut vain yhden kohtauksen, ja sekin lähti alle vartissa. Rauhoitin hengityksen tätini avustuksella, olin raikkaassa ulkoilmassa ja siirsin huomion muualle. Olen jo oppinut rauhoittamaan itseni, ainakin jotenkin. Tuota taitoa täytyy vaalia.

Kavereitakin olen nähnyt todella paljon, mutta on päiviäkin joina ei oikein jaksa olla sosiaalinen. On apaattinen ja haikea olo, saatatte tunnistaa itsessännekin tuon tunteen.. Rakas äitinikin on ollut kuvioissa. Äiti kävi täällä yksikössä eilen, vietimme äitienpäivän jälkikäteen omalla tavallamme. Kotonakin on aina välillä ihana käydä, näenpähän koirianikin.

Kevään eka jätski, koirani ja maisemia.

Tukiasuntoasiat ovat alkaneet selviämään. Muutan ensi vuoden alussa juuri aukeavaan tukiasuntoon. Minun oli tarkoitus muuttaa pois jo syyskuussa täysi-ikäistyttyäni toiseen tukiasuntoon, mutta äiti on kovasti sitä vastaan. Toivon, että saisin olla täällä kuntoutumisyksikössä ensi vuoteen saakka... No, kaikki kuitenkin järjestyy aina, tavalla tai toisella.

Ei minulla kai muuta, fiilis on suurimmaksi osaksi loistava. Nautin pienistä asioista, tulevasta kesästä, ystävistä ja.. Kaikesta. Pystyn elämään rauhassa. Haleja jokaiselle! ♥