ENKÄ PYSTY EDES ITKEMÄÄN

Painetta rinnassa. Tärisevät kädet. Ahdinko, piina.

Kysymysmerkit pyörivät päässäni, sekavaa.

Eri ulottuvuudet sekoittavat pääni uudestaan,

uudestaan ja uudestaan.

Mikä on totta?

Flashbackeja kiusaajista, osastosta ja psykoosista.

Enkä pysty edes itkemään.

EI VALTAA HARHOILLE

Huh, tälläistä kuulumis/höpöttelypostausta ei olekaan vähään aikaan tullut. Olisikohan aika korjata se? Joten, mitä minulle kuuluu nyt?

Ensiksi voisin mainita harhat. Syksyllä yksiköstä muuttaminen pois on stressannut, ja luultavimmin sen takia olen ollut miltei päivittäin harhainen...

Eilenkin olin maalaamisen jälkeen valuttamassa vesivärivettä mukista viemäriin, ja kuulin juoksuaskeleita ja laahaamista. Olin pimeässä vessassa, jonne tuli valonkajaistus. Yhtäkkiä kaikki pimeni lopullisesti, ja kuulin Husky-tytön parkaisun. Katsoin peilistä, ja näin takanani ystäväni kuolleista nousseena. Tuli kylmähiki, ja juoksin ystäväni luokse. Siinä hän oli, täysin elävänä. Kaikki oli harhaa. Olin järkyttynyt ja peloissani, vaikka ei hänelle ollut mitään käynyt.

Muitakin harhoja on ollut, kuten valkoisia patsaita, tummia hahmoja ja silmiä pimeässä. Mutta minä taistelen harhojani vastaan, häädän ne pois. En saa antaa valtaa niille.

Kaikista päällimmäisenä ajatuksissani ovat kuitenkin iloiset asiat, kuten luova tekeminen, liikunta ja ystävät. Olemme hyvän tyttöjoukon kanssa käyneet iltaisin kuvailemassa ulkona, on aina ihan huippua nähdä auringonlasku, vaikka laskeehan se aurinko joka ilta. Vaaleanpunaisia pilviä, oranssi taivas, kirkkaat pilvet... Upeaa.

Olen muutenkin niin kiitollinen kavereilleni, ihan kaikesta. Eilen olin harhainen ja sekava, pysähtynyt ja tuijotteleva. Ystäväni tuli viereeni, halasi. Pieni ele, mutta olen kiitollinen. Hän vielä sanoi hoitajalle, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sain tarvittavan lääkkeen ja lähdin tekemään muita asioita, kiinnitin huomion muuhun, ja tadaa, sain hyviä kokemuksia urheillessa.

Useasti muuten myös vedän syvään henkeä, ja ajattelen onnea tuovia asioita. Noina pieninä hetkinä koen olevani onnellinen. Ei siihen paljoa vaadita.

VIHAN JA VIILTELYN KAUTTA VOITTOON

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

Miten viha yllättää?

Miten itseään voi alkaa vihaamaan niin paljon, 

että ainoat pakokeinot ovat uudestaan ja uudestaan aukeavat haavat?

Miten maailmaa voi alkaa vihaamaan niin paljon, että siitä haluaa pois?

Viha. Tuo voimakas sana. Oletko sinä koskaan vihannut mitään tai ketään?

Minä viiltelin joskus. Vihasin itseäni. Vihasin kaikkea. En nähnyt missään mitään hyvää. Se, mitä tunsin ennen viiltämistä, niitä tunteita ei voi sanoin kuvata. Syvää inhoa, ahdistusta, tuskaa - vihaa. Se oli kuin hengittämistä, mutta ei elämistä. Eikä silloin halunnut edes hengittää. Karua.

Viimeisimmästä viillosta ei ole aikaa kovin kauaa, pari kuukautta, mutta tunnen olevani poissa siitä kierteestä. Yksi syy tähän muutokseen on arvostuksen oppiminen. Olen oppinut arvostamaan itseäni. En koe tarvetta tuhota itseäni ulkopuolelta. Ei, en enää.

Tunteet vaihtuvat. Vihasta tuli arvostusta. Arvostuksesta kiitollisuutta. Kiitollisuudesta onnellisuutta.

Olenko onnellinen? Mietitäänpä, miksi en olisi. Onnellisuus on laaja käsite, mutta en näe mitään syytä olla olematta onnellinen. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, että voisi olla onnellinen. Kesti kauan oppia tuo. Ei ole olemassa mitään  "sitten kun näin tapahtuu niin olen onnellinen"-tapahtumaa, onnellisuus lähtee sisältä päin.

SAIRAALAKOULUSTA PARI SANAA

Oletteko koskaan miettineet, että miten esimerkiksi osastolla olevat nuoret käyvät koulua, tai muuta vastaavaa? Tässä postauksessa kerron omista kokemuksistani suljetun osaston sairaalakoulusta ja toisestakin sairaalakoulusta, jossa kävin peruskouluni viimeisen vuoden.

Aloitetaan vaikka siitä ajasta, kun ensimmäisen kerran suljetulla osastolla peruskoulun aikana. Kävin osaston sairaalakoulua. Olin yhteydessä opettajiini, ja he antoivat minulle tehtävät joko sähköpostilla tai kirjeitse. Tein ne aina säntillisesti sairaalakoulun opettajan avustuksella. Kyseisessä sairaalakoulussa oli myös todella mukava avustaja. Oli oikein mukava opiskella turvallisessa ympäristössä, eikä opiskelu, saatika kiusaajat, tuottaneet enää ahdistusta.

Pääsin päiväosastolle, josta käsin kävin läheisen koulun alakerrassa sairaalakoulussa. Se oli ihan huippua, tykkäsin opettajista ja koulu sujui mainiosti.

Päiväosastolta siirryin kuntoutumisyksikköön. Yksiköstä kävin vointini mukaan siinä samaisessa sairaalakoulussa, ja opiskelumotivaatio oli huipussaan. Tein kaiken koulussa rauhalliseen tahtiin, ja sain kuin sainkin koulun käytyä, vaikka osastoreissuja tuli jokunen. Pääsin peruskoulusta noin yhdeksän keskiarvolla.

Kaiken kaikkiaan sairaalakoulusta ei jäänyt suinkaan tunkkainen maku suuhun, vaan todella hyvä. Eniten tykkäsin olla päiväosastolta ja yksiköstä käsin sairaalakoulusta, se oli hieman vapaampaa, mutta toisaalta tuetumpaa. Siellä jokaiseen oppilaaseen käytettiin aikaa, kun taas suljetun osaston sairaalakoulussa potilaat tulivat ja menivät, niin keheenkään ei oikein paneuduttu. Tälläinen olo minulle tuli ainakin.

Kuva täältä.

Jos jäi jotain kysyttävää, niin sana on vapaa! Omiakin kertomuksia saa kertoa. Kiitos vielä anonyymille postausideasta! Ja mitä mainiointa viikonloppua, ottakaa lungisti! ;-)

LINTSAAMINEN - MITÄ, MIKSI JA MILLOIN?

Ensimmäisen kerran lintsasin yläasteella, seitsemännellä luokalla. Olin vakavasti koulukiusattu, tai no, näin olen kuullut - en muista siitä ajasta juuri mitään. Tein tunnollisesti kaikki läksyni, mutta kouluun en kyennyt mennä. Kiusaajien ja itseni takia.

Olin todella ahdistunut aina kun koulu oli puheessa. Koulu oli helvetillinen paikka, tunsin, kuinka kaikki vihasivat minua. Liikuin kuitenkin aina isossa porukassa, mutta se porukka oli täynnä feikkikavereita. Olin heille kuin ilmaa. Olin, oikeasti, se ei sentään ollut harhaa. Olen kirjoittanut tämän erittäin, krhm, katkeran postauksen aikoja sitten, jossa kerroin "varakaveruudestani" yhdessä tyttöporukassa.

Lintsasin koulusta vajaa puolisen vuotta melkein putkeen. Milloin sairastelin oksennustaudissa, milloin kuumeessa ja ripulitaudissa. Myös migreeni oli yleinen tekosyy. Jos ja kun menin kouluun, en kyennyt olemaan tunnilla, vaan itkin terveydenhoitajan tai kuraattorin luona.

Miten pääsin eroon lintsaamisesta? Se tapahtui yhtäkkiä ja eeppisellä tavalla:

No, jouduin ensimmäisen kerran osastolle. "Ripulia" oli kestänyt jokusen kuukauden, ja kun astuin osaston ovista sisään, minulle ilmoitettiin, että huomenna on paksusuolen tähystys ripulin takia! Menin aivan paniikkiin, "sairastelun" oli pakko loppua. No, niin se loppuikin. Ja niin loppui lintsaaminenkin. En enää koskaan lintsannut, tosin en käynyt juurikaan enää normaalissa koulussa, vaan sairaalakoulussa.

PSYKOOSISSA

On pimeä, kävelen yksin kohti yksikköä. Tummat hahmot saartavat minua keskelleen, niillä on suunnitelma kimppuuni hyökkäämiseen. Kuulen askelia, ne pyörivät pääni ympärillä. Voimistuvat ja hiljentyvät, kovenevat ja loittoavat. Tekisi mieli painaa pää polviin, tihrustan itkua. Poskipäilleni ilmestyy lisää ja lisää ja lisää kyyneleitä, minua seurataan.

Pälyilen ympärilleni, näen vilahduksia kummallisen muotoisista olennoista. Näen miehen kävelevän toisella puolella tietä, hänelläkin on varmasti jotain minua vastaan. Pelästyn hänen katsettaan, ja olen varma, että hän on se tyyppi joka yritti rikkoa hotellin ulko-ovea ja aulan valvontakameraa takiani. Hän yritti päästää huoneeseeni murhaamaan minut. Olen tehnyt jotain kamalaa. Tunnen syyllisyyttä entistäkin enemmän.

Tummat hahmotkin tuntunuvat huutavan minua kovempaa ja kovempaa, lausuvat pääni ympärillä törkeyksiä ja käskevät minua itsetuhoisiin tekoihin.

Olen yksikön rappusilla, astun sisään. Olen tuskahiestä märkä ja kylmissäni. Yritän vilkuilla ikkunoista josko se mies olisi kaikonnut.

Ahdistus lisääntyy, en päästyäni huoneeseeni enää uskalla poistua sängystäni. Purskahdan huutoitkuun kun näen irvokkaan ja vääristyneen naamarin lentämässä minua päin. Huudan tuskasta, olen niin ahdistunut, että tunnen pyörtyväni. En uskalla liikkua mihinkään, huoneeseeni on asennettu kamerat. Itken peiton alla, päästän ulos tuskan pihahduksia.

OTA YHTEYTTÄ MINUUN: INSTAGRAM, SNAPCHAT, KIK...

Ostin itselleni uuden kännykän, ja ladattuani Kikin uudestaan kaikki keskusteluni katosivat. Minulle saa kuitenkin jatkossakin tulla juttelemaan, Kik-nimeni on sama kuin ennenkin, pirstaloitunut. Höpöttelemään saa tulla enemmän kuin mieluusti, vaikka vertaistukea hakemaan tai muuten vain turisemaan.

Uutena luurina toimii Honor 5x!

Avasin myös Instagramin! Pidän jonkin verran yksityisyydestäni kiinni, ja en kerro Instagramiani täällä blogissa, vaan sen saa Kikissä kysymällä!

Ja jos tykkäät Snapchattailystä, niin voit tulla kyselemään minun nimeäni - jälleen kerran - Kikissä. :-D

Palaillaan, hauskoja some-hetkiä!

TAIDAN OLLA ONNELLINEN

Minulla menee hyvin, sen varmaan näkee myös siitä, ettei valituspostauksia ole tullut aikoihin. Yksikössä menee hyvin, kotona menee hyvin. Olin juuri kotona viikonlopun, oli ihanaa rentoutua ja vain olla. Lenkkeilin ja siivoilin, olin paljon kavereihin yhteydessä. Ja mikä ihaninta, leikin koirieni kanssa. Miten joitain niin rontteja eläimiä voi rakastaa niin paljon? Elämäni valot. Lenkkeiltyäni koirieni kanssa ne bongasivat mutalätäkön pihassamme, voitte vain arvata miten kävi. Mutakylpy varmasti virkisti, mutta se kahden mutaisen rontin peseminen ei tee hyvää mielenterveydelleni, hah.

Eli siis yleisesti minulla on noususuhdanne päällä, ei ole ollut ylitsepääsemättömiä ahdistuksia, pystyn jopa käsittelemään huonon olon välillä ihan itse - ilman hoitajia! Tuota taitoa kun vaalii, niin pääsen vielä pitkälle.

Pystyn nauttimaan tästä. On ihana olo. Rakastan hyvää fiilistä, tai no, kukapa nyt ei. Huippuihania ystäviä, hyvää ruokaa, liikuntaa, pelailua, skypettämistä, musiikkia... Hei, mitä tapahtuu, taidan olla onnellinen.