MT-LÄÄKKEENI KAUTTA AIKOJEN

Ensimmäinen lääkkeeni ikinä oli vuonna 2012 Seronil, mutta sen epäiltiin provosoineen ahdistusoireta. Kyseinen lääke lopetettiin kolmen kuukauden päästä, siitä ei ollut hyötyä.

Seuraavaksi kokeiltiin Sertralinia, se lopetettiin monen, monen kuukauden päästä perheeni pyynnöstä. En muista tuosta ajasta mitään.

Ketipinoria minulla meni kuukauden ajan erittäin pienellä annostuksella iltaisin ahdistukseen ja uniongelmiin, mutta se vaihdettiin Seroquel Prolongiin - liian isolla annostuksella, muutuin zombiksi. Ketiapiini ei antanut riittävää vastetta.

Vaikuttava aine ketiapiini ei auttanut, joten minulla aloitettiin Risperdal. Ongelmaksi muodostuivat kuolaaminen ja qt-ajan pidentyminen.

Tässä välissä kokeiltiin Cipralexia, mutta sekin aiheutti qt-ajan pidentymistä.

Cipralexin jälkeen minulla kokeiltiin Fluvosolia. En muista tuosta(kaan) ajasta mitään, mutta se lopetettiin 2014 kesällä.

Fluvosol muutettiin Abilifyksi, joka minulle liian isolla annoksella aiheutti ekstrapyramidaalioireita (lue tämä postaus) ja riittävää vastetta ei saatu. Aluksi abilify meni minulla annoksella 22.5mg, nykyään annoksella 5mg - eikä enää aiheuta EPI-oireita.

Kaksi vuotta sitten minulla aloitettiin Seroxat, joka menee minulla nykyäänkin, tosin suuremmalla annoksella. Olen erittäin tyytyväinen, se tasaa sopivasti mielialaa.

Zyprexaa kokeiltiin minulla tarvittavana parin viikon ajan kaksi vuotta sitten, mutta se lopetettiin. Myöhemmin Zyprexa aloitettiin uudelleen, ja on toiminut nykyisten lääkkeideni kanssa hyvin.

Jokusen kuukauden söin Temestaa, mutta muistaakseni jäin siihen "koukkuun".

2014 syksyllä osastojakson aikana aloitettiin Leponex. Koen, että kyseinen lääke pelasti minut. Valitettavasti sain elämäni rankimmat sivuoireet - valkosoluni romahtivat. Mutta  Leponex veti minut pois psykoosin uumenista, ja äitikin koki näkevänsä oikean tyttärensä eikä psykoottista ja pahasti sairasta, tuntematonta tytärtään.

Olin talvella vieläkin osastolla, ja minulla aloitettiin Serenase. Söin sitä kuukauden, ja sekin tuntui vetävän minua pois psykoosimaailmasta. Samoihin aikoihin söin Diapamia, olin niin psykoosissa etten muista siitä mitään.

Kuten mainitsinkin jo, Zyprexa aloitettiin minulla uudelleen. Se tapahtui 2014 loppuvuodesta ja toimii edelleenkin hyvin.

Nykyiset lääkkeeni näette "kirjoittajasta ja blogista"-sivulta. Levozin aloitettiin muistaakseni noin vuosi sitten, ja toimii mallikkaasti. Lääkitykseni on tilanteeni huomioiden riittävä, ja olen tyytyväinen.

Melatoniini minulla on mennyt tarvittavana nelisen vuotta. Atarax aloitettiin jokin aika sitten, mutta sen teho ei ole juuri mitään minulla.

Kuvan lähde: www.nationalelfservice.net

MINKÄLAINEN ON MARIA

Voi olla teille vaikeaa hahmottaa minkälainen olen oikeasti täällä ruudun takana. Minkälainen olen ulkoisesti, saatika sisäisesti. No, tässä postauksessa avaan hieman lisää itseäni. Vaikka itsestään kertominen onkin ihan pirun hankalaa!

Ulkoisesti olen aika "tavallinen". Mitä nyt kuitenkin sukua ympäri maailmaa, jonka seurauksena silmäni ovat hieman etniset.

Pukeudun ihmisten ilmoilla useimmiten tyttömäisesti ja suhteellisen huolitellusti. Yksikössä ja kotona aka kun en jaksa panostaa minulla on tietyt "pieruvaatteet".

Kun meikkaan, meikkaan joidenkin mielestä ehkä liikaakin. Kosmetiikka on intohimoni. Rakastan esimerkiksi hiusöljyjä, kosteusvoiteita ja tekoripsiä. Seuraan uusia trendejä - en, koska haluan olla huomaamaton, vaan koska tykkään siitä. Nautin kauneudenhoidosta.

Olen oikeastaan monesti miettinyt vaikka kosmetiikkablogin perustamista. Saisin siellä vouhottaa uudesta kynsilakanpoistoaineestani tai uutuusmeikeistä, eikä ystävieni tarvitsisi sietää turhaa hypetystäni.

Tulevaisuuden ammatikseni olen myös miettinyt kosmetologia, ainoa asia joka saa minut haaveestani luopumaan on työllistyminen. Olen aina ollut varma siitä, että "isona" haluan olla ihmisläheisessä työssä. Mietinnän alla on ollut kosmetologikoulun kanssa myös sosiaali- ja terveysala. Hassu fakta opiskeluistani on muuten se, että olen kerran hakenut merkonomikouluun. Olisin päässytkin sinne opiskelemaan, mutta päädyin ammattistarttiin (mistä ei seurannut mitään hyvää...).

Luonteeltani olen aivan liian ylihuolehtivainen. Koiralla täytyy olla vesikuppi aina täynnä, vouhotan liikaa ja jos ystävääni kosketkin pahaa tarkoittaen niin en vastaa seurauksista... Luotan myös ihmisiin liiankin helposti. Olen todella sinisilmäinen, ja olen itsekin jo huomannut sen.

Tykkään naurattaa ihmisiä. Heitän paskaa läppää, nauran omille (surkeille) vitseille ja nauramme kippurassa ystävieni kanssa jollekin turhalle jutulle. Tai no, ei se niin turhaa ole jos hyvän mielen aiheuttaa, heh.

Innostun herkästi. Jos innostun vaikka pelaamaan Simssiä, voin pelata helposti koko päivän. Jos innostun kynsiblogeista, vietän monta tuntia niiden parissa. Innostuessani höpöttelemään syvällisiä, kello on usein noin viisi aamuyöllä ennen kuin maltan painua unosille.

Herkkyys on tuntomerkkini. Eilen yrittäessäni nukahtaa aloin itkemään, sillä ikävä äitiä oli niin kamala. Pillitän todella helposti. Samaan kastiin menee ärsyyntyminen, olen herkkä ärsyyntymään - esimerkiksi rikotut lasipullot maassa suututtavat. Alan suorastaan raivoamaan ihmisten typeryydelle, sillä eläimienkin pitäisi päästä kulkemaan siellä. Huh, alan kyrpiintymään jo pelkästä ajatuksesta. Ja samalla mietin surullisena viattomia koiraparkoja, jotka täytyy kiidättää eläinlääkärille lasinsirpale tassussa.

Huh, pitkä postaus, ehkä liiankin pitkä. Mutta mitä mieltä olitte, oliko ihan tylsä vai jeejee?

SE ON HARHAA, SE EI OLE TOTTA

Hieman viimeisimmän blogipostauksen jälkeen vointini romahti. Miltei kaikki varo-oireet pukkasivat pintaan, itkin jatkuvasti itsetuhoisten ajatusten, harhojen ja ahdistuksen kanssa. Pahimpia olivat harhat. Oli vääristymiä. Esimerkiksi näin selkeästi, kun esineiden etäisyys tai koko muuttuivat. Oli mustia hahmoja, oli haukkuvia ääniä. Ja pitkästä aikaa kamalat harhat, jotka kielsivät minua kertomasta itsestään. Onneksi entinen omahoitajani kysyi asiasta - onko kieltäviä harhoja. Ja oli. Jälleen. Onneksi kyseinen hoitaja oli omahoitajanani pitkään, hän tuntee minut ja harhani.

Nuo kieltävät harhat ovat siitä kenkkuja, että kun esimerkiksi hoitaja kysyy jotain, harhat huutavat, etten saa vastata. Harhat kieltävät minua, muuten tapahtuu sitä ja tätä. Onneksi pystyn jo vastustamaan niitä, harhat eivät estä minua kertomasta niistä. Se on harhaa, se ei ole totta.

Olin myös sen verran huonossa hapessa, että tarvittavien Levozinien määrää nostettiin kahdesta viiteen. Hieman lääketokkurainen olo ilmestyi välillä, mutta lääkkeillä saimme leikattua ahdistuksen poikki. Ja onneksi saimme, en olisi jaksanut enää yhtään päivää niin kamalassa olossa.

Nyt fiilis on siedettävä, väsynyt ja hieman jännittynyt. Yletön tuskaisuus ja itkuisuus on poissa. Kyllä tämä tästä!

SELVITTY VIIKOSTA TUKIASUNNOSSA

Harjoittelujakso tuetussa asumisessa sisälsi paljon kahvia, uusia tuttavuuksia, kolme paniikkikohtausta ja uudenlaisia ruokia - noin muutama asia mainitakseni. Jäi hyvä mieli, ja pienoinen positiivinen tunne pärjäämisestäni. Selvisin niistä paniikkikohtauksista, sietää ollakin hyvä mieli.

Yksikköön palatessani oli hieman outo olo, harhoja ja ahdistusta. Pelotti, pelkäsin paniikkikohtauksia ja psykoosin puhkeamista. En tiedä miksi pelkään niin usein psykoosia, tilanteeni ei ole enää niin akuutti. Tuli huono mieli siitäkin, kun hoitaja kertoi lääkärille minun olevan tavallaan vierihoidossa. Halusin osoittaa pärjäämiseni sillä, että aloin siivoamaan ja laittamaan pyykkejä. Lääke auttoi, eikä hoitajakaan enää ollut koko ajan kyttäämässä. Selvisin siis siitäkin tilanteesta.

Teimme äsken ihanien tyttöjen kanssa näytelmää hoitajista. Oli hauskaa, paljon naurua ja insideläppiä, mutta ahdistus tuli puskista. Yritin sinnitellä. Sain onneksi  Levozinin, toivottavasti se auttaa. En tiedä mitä ajatella näistä tarvittavista lääkkeistäni. Tulee epäonnistunut olo, kun en pärjää ilman niitä. Täytyisi todellakin puhua vuorossa olevalle hoitajalle tunteistani, mutta nyt on hieman kehno olo. Ei kuitenkaan niin kehno, etten pystyisi kirjoittamaan.

Odotan nääääin suurella innolla täysi-ikäistymistäni! Lähinnä itsenäistymistä ja uuden opettelemista. Vielä näinä parina viimeisenä viikkona yksikössä tarvitsen ehdottomasti luottoa itseeni. Tiedä sitten miten sekin tapahtuu... Suuri tsemppi päälle!

Huolimatta huonommista fiiliksistä, on parempi olo nostanut enemmän päätänsä. Pystyn sivuuttamaan harhoja jonkin verran, hymyilen aidosti ja kerron fiiliksistäni rehellisesti. Nautin, elän. Käännän ajatuksiani positiivisemmiksi. Nauran ja kykenen.

KUN PANIIKKIKOHTAUS VEI VOIMAT

klo 9:30

Pääsääntöisesti vointini on hyvä, mutta välillä ahdistus tulee kuin puskista. Tarvitsisin silloin tarvittavan lääkkeen, mutta aina minulle sitä ei anneta. Rasittavaa, tuntuu kuin hoitajat vähättelisivät oloani. Äskenkin hain aamulääkkeet ja kysyin tarvittavaa Levozinia. En saanut. Aamulääkkeeni eivät vaikuta ahdistukseeni, yritin sitä kyllä sanoa, mutta ei. Nytkin on todella puristava olo, haukon henkeä. On epätodellinen ja tuskainen fiilis. En tosiaankaan tiedä mikä minulla on. Haluaisin vain helpotusta tähän.

Enkä tiedä onko se vain minä vai ymmärtääkö tämän tukiasunnon hoitajat minua ollenkaan. Todella tympeää käytöstä saan välillä niskaani. Hymyilen kaikille, teen parhaani. Itkettää hieman, haluaisin vain sen lääkkeen.

Näen tänään kummitätiäni. Toivottavasti voimani riittävät... Täytyy kai vain luottaa siihen, että ahdistus tulee ja menee. Nyt en kylläkään osaa sanoa, johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni ulkoisista asioista vai pääkoppani voinnista. Äh.

~~~

klo 10:20

Tuohon asti kerkesin kirjoittamaan, kunnes soitin yksikköön. Kerroin, että ahdisti sekä sen etten saanut lääkettä. Hoitaja lupasi, että soittaa tukiasunnon hoitajille. Odotin ehkä 10 minuuttia yksin huoneessani, paniikki alkoi nousta pintaan. Tuli harhoja ja todella tuskainen olo. Onneksi hoitaja soitti pian takaisin ja käski mennä hakemaan Levozinin. Sain paniikkikohtauksen nähdessäni hoitajan, mutta hän onneksi ainakin yritti auttaa.

Minun oli tosiaan tarkoitus nähdä kummitätiänikin tänään, mutta paniikkikohtaus vie aina voimat. Olen täysin voimaton aina kohtauksen saadessani. Soitin äidille, hän lupasi ilmoittaa kummitädilleni, etten ole tällä hetkellä hyvässä voinnissa. Hyvä näin.

Joo'o, tällä kertaa ei tullut kovin positiivista postausta. Huomenna on uusi päivä, yritän tehdä siitä paremman. Voimia kaikille. ♥

TUETUSTA ASUMISESTA

Tuetun asumisen keskus jossa asun tällä hetkellä, toimii todella helposti: tehdään vuokrasopimus, järjestetään muuttoasiat ja muutetaan. Aivan kuin "normaalistikin" siis. Minulle ainakin on tehty lähete tänne, ja minua suositeltiin tähän kyseiseen tuetun asumisen keskukseen. Tänne pääseminen saattaa olla vaikeaa, mutta minun kohdallani asiat rullasivat todella hyvin!

Tuettu asuminen on tarkoitettu henkilöille, jotka tarvitsevat

säännöllistä huolenpitoa, toimintakyvyn aktivointia ja ylläpitoa sekä kuntoutusta

asuakseen itsenäisesti omassa kodissaan.

Lähde: nuortenystavat.fi

Ikähaarukka täällä on 18-vuotiaasta reippaasti vanhempaankin, täällä vanhimmat asukkaat ovat arviolta 70-vuotiaita. Täällä on mielenterveyspotilaiden lisäksi myös päihdekuntoutujia.

Meillä kaikilla neljälläkymmenellä asukkaalla on omat kämpät. Itselläni on varsin viihtyisä pieni kaksio, joka oli itse asiassa jo kalustettu ennen kokeilujaksoani.

Täällä on tarkat rutiinit, esimerkiksi ruokailuajat ovat tiukat. Ruokailu tapahtui itsenäisemmin kuntoutumisyksikössä, vaikka olin kuvitellut asian toisinpäin. No, kaikkeen tähän "vahtaamiseenkin" tottuu!

Tukiasunnosta poismuuttaminen on tehty helpoksi, yleensä se tehdään varovasti ja portaittain. Esimerkiksi ennen täysin itsenäistä asumista voi asua omassa asunnossaan, mutta siellä käy sovittuina päivinä hoitaja vaikka jakamassa lääkkeet tai auttamassa kodinhuollossa. Kätevää, eikö?

Täällä on paljon erilaisia ryhmiä, jotka ylläpitävät tärkeitä taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä. On myös työtoimintaa, jossa harjoitellaan arjen taitoja, itsenäisyyttä ja säännönmukaisuutta. Työtoiminnasta maksetaan pientä palkkaa. Tukiasunnossa on muuten kallista asua, mutta jokaiselle potilaalle jää käteen aina tietty summa rahaa.

"KEITIN TOSSA JUURI EKAT KAHVIT OMASSA KÄMPÄSSÄNI"

Olen nyt tukiasunnossa, omassa kämpässäni. Tai no, olen täällä ensin vain viikon, ja 10.9 siirryn tänne kokonaan. Olen todella tyytyväinen, saatan aina välillä hymyillä itselleni. Hymyilin jopa peilikuvalleni, fiilis on mainio!

Laitoinkin juuri kaverilleni viestiä: "Keitin tossa juuri ekat kahvit omassa kämpässäni". Oma kämppä, oma kahvinkeitin, omat kahvit. Tunnen heiveröistä lämpöä ja pientä kutkutusta. Täällä on hyvä olla.

Pelkäsin hieman miten muut itseäni huomattavasti vanhemmat ihmiset suhtautuvat minuun. Pelko oli turha, minut otettiin ihanasti vastaan.

Huomenna näen ystävääni ja mummua. Jos tulee ongelmia, soitin sukulaismiehelleni ja hän auttaa minua - ja samalla näkisin kummipoikani. Toivottavasti huominen on yhtä hyvä päivä kuin tänään... Mutta ihan varmasti se on, olen luottavaisin mielin liikenteessä.