TARKEMMIN PSYKOOSI- JA PAKKO-OIREISTANI

Viime postauksessa mainitsinkin, että kärsin uudenlaisista vääristymisharhoista. Niitä on ollut jokunen vuosi sitten osastolla, mutta nyt ne ovat tauon jälkeen takaisin. Enkä olisi kaivannut niitä.

Vääristymisharhoissa tuntuu, kuin jalat menisivät läpi lattian. Lattiakin harhailee kauhean kaukana, kaukana jalkojeni juuressa. Seinät saattavat kaatua, hyllyt vääristyvät ja aaltoilevat.

Tulee epätodellinen olo. Yksikin päivä menin itkien hoitajan luo - en ollut tunnistanut itseäni peilistä ja koin olevani unenomaisessa maailmassa, toisessa ulottovuudessa. Hyvin karmivaa, en ollut tavallaan olemassa. Jalat puutuivat, kyyneleet valuivat. Onneksi hoitaja tajusi tilanteen vakavuuden ja tuli viereeni lattialle hieromaan jännittyneitä jalkojani.

Kuvan lähde (klik!)

Mutta sitten on tämä, josta en ole teille koskaan maininnut. Puhehäiriöt. Olen alkanut tavallaan keksimään omia sanoja, yhdistelen sanojen tavuja, eikä minusta niin helpolla saakaan enää selvää. Ja vaikka kuinka yrittäisin sanoa lauseeni selvästi, tulee asiani ihan aivopieruna ulos. En käsitä. No, en minä koskaan erityisen lahjakas ole ollut verbaalisesti, mutta on tämä rasittavaa.

Ja ne "pakko-oireet". En tiedä miksi kutsua niitä, mutta tiettyä asiaa on ajateltava tietyllä tavalla, tai minä tai läheiseni kuolevat. En ole edes kyseenalaistanut tämän olevan "epänormaalia", oikeasti luulin, että joku voi kuolla. Vähän aikaa sitten vain luin, että hänellä on tämäntyyppistä oireilua, ja aloin kyseenalaistamaan toimintani. En vain osaa rajoittaa itseäni, asiaa on pakko ajatella tietyn monta kertaa ja toistaa tiettyä toimintaa tietyn monta kertaa. Raivostuttavaa.

SELVITTY VIIKOSTA TUKIASUNNOSSA

Harjoittelujakso tuetussa asumisessa sisälsi paljon kahvia, uusia tuttavuuksia, kolme paniikkikohtausta ja uudenlaisia ruokia - noin muutama asia mainitakseni. Jäi hyvä mieli, ja pienoinen positiivinen tunne pärjäämisestäni. Selvisin niistä paniikkikohtauksista, sietää ollakin hyvä mieli.

Yksikköön palatessani oli hieman outo olo, harhoja ja ahdistusta. Pelotti, pelkäsin paniikkikohtauksia ja psykoosin puhkeamista. En tiedä miksi pelkään niin usein psykoosia, tilanteeni ei ole enää niin akuutti. Tuli huono mieli siitäkin, kun hoitaja kertoi lääkärille minun olevan tavallaan vierihoidossa. Halusin osoittaa pärjäämiseni sillä, että aloin siivoamaan ja laittamaan pyykkejä. Lääke auttoi, eikä hoitajakaan enää ollut koko ajan kyttäämässä. Selvisin siis siitäkin tilanteesta.

Teimme äsken ihanien tyttöjen kanssa näytelmää hoitajista. Oli hauskaa, paljon naurua ja insideläppiä, mutta ahdistus tuli puskista. Yritin sinnitellä. Sain onneksi  Levozinin, toivottavasti se auttaa. En tiedä mitä ajatella näistä tarvittavista lääkkeistäni. Tulee epäonnistunut olo, kun en pärjää ilman niitä. Täytyisi todellakin puhua vuorossa olevalle hoitajalle tunteistani, mutta nyt on hieman kehno olo. Ei kuitenkaan niin kehno, etten pystyisi kirjoittamaan.

Odotan nääääin suurella innolla täysi-ikäistymistäni! Lähinnä itsenäistymistä ja uuden opettelemista. Vielä näinä parina viimeisenä viikkona yksikössä tarvitsen ehdottomasti luottoa itseeni. Tiedä sitten miten sekin tapahtuu... Suuri tsemppi päälle!

Huolimatta huonommista fiiliksistä, on parempi olo nostanut enemmän päätänsä. Pystyn sivuuttamaan harhoja jonkin verran, hymyilen aidosti ja kerron fiiliksistäni rehellisesti. Nautin, elän. Käännän ajatuksiani positiivisemmiksi. Nauran ja kykenen.

KIRJE 15-VUOTIAALLE ITSELLENI

Hei kahden vuoden takainen Maria.

Olet nyt huonossa voinnissa osastolla. Ota siellä rauhassa, älä anna harhoille valtaa. Tai no, et voi niille mitään. Olet silti turvassa osastolla, turvassa itseltäsi.

Olet juuri tullut osastolle ambulanssilla, mutta ei se mitään. Et pärjännyt siinä voinnissa yksikössä, ei se mitään. Anna itsellesi mahdollisuus. Armahda itseäsi, olet kuitenkin turvassa ja sinusta pidetään huolta. Älä pelkää lepositeitä, vahingoittaisit itseäsi vain ilman niitä, oikeasti. Ja parin vuoden päästä olet täysin vapaa itsetuhoisesta käyttäytymisestä. Elämä helpottuu huimasti. Otat rauhassa. Harhatkin helpottuvat, usko minua.

Tutustut uusiin ihmisiin, saat ystäviä. Lähennyt äitisi kanssa, teillä on usein hauskaa. Teet kaikkea mukavaa, asut kahden vuoden päästä yksikössä ja odottelet tietoa omasta kämpästä. Aika huippua, eikö? Et tällä hetkellä sitä pysty käsittämään, mutta et pian enää pelkää elämää. Haluat elää. Haluat kokea.

Sinä tulet arvostamaan itseäsi, pääset pois osastokierteestä, oikea lääkitys löytyy ja yksi sana kuvaa elämääsi tulevaisuudessa: onnellisuus. Tulet olemaan kiitollinen kaikesta. Pääset pystyyn omille jaloillesi. Elämäsi tulee olemaan elämisen arvoista.

ENKÄ PYSTY EDES ITKEMÄÄN

Painetta rinnassa. Tärisevät kädet. Ahdinko, piina.

Kysymysmerkit pyörivät päässäni, sekavaa.

Eri ulottuvuudet sekoittavat pääni uudestaan,

uudestaan ja uudestaan.

Mikä on totta?

Flashbackeja kiusaajista, osastosta ja psykoosista.

Enkä pysty edes itkemään.

PSYKOOSISSA

On pimeä, kävelen yksin kohti yksikköä. Tummat hahmot saartavat minua keskelleen, niillä on suunnitelma kimppuuni hyökkäämiseen. Kuulen askelia, ne pyörivät pääni ympärillä. Voimistuvat ja hiljentyvät, kovenevat ja loittoavat. Tekisi mieli painaa pää polviin, tihrustan itkua. Poskipäilleni ilmestyy lisää ja lisää ja lisää kyyneleitä, minua seurataan.

Pälyilen ympärilleni, näen vilahduksia kummallisen muotoisista olennoista. Näen miehen kävelevän toisella puolella tietä, hänelläkin on varmasti jotain minua vastaan. Pelästyn hänen katsettaan, ja olen varma, että hän on se tyyppi joka yritti rikkoa hotellin ulko-ovea ja aulan valvontakameraa takiani. Hän yritti päästää huoneeseeni murhaamaan minut. Olen tehnyt jotain kamalaa. Tunnen syyllisyyttä entistäkin enemmän.

Tummat hahmotkin tuntunuvat huutavan minua kovempaa ja kovempaa, lausuvat pääni ympärillä törkeyksiä ja käskevät minua itsetuhoisiin tekoihin.

Olen yksikön rappusilla, astun sisään. Olen tuskahiestä märkä ja kylmissäni. Yritän vilkuilla ikkunoista josko se mies olisi kaikonnut.

Ahdistus lisääntyy, en päästyäni huoneeseeni enää uskalla poistua sängystäni. Purskahdan huutoitkuun kun näen irvokkaan ja vääristyneen naamarin lentämässä minua päin. Huudan tuskasta, olen niin ahdistunut, että tunnen pyörtyväni. En uskalla liikkua mihinkään, huoneeseeni on asennettu kamerat. Itken peiton alla, päästän ulos tuskan pihahduksia.

KOLME VUOTTA SITTEN

8.2.2013 alkoi osastokierre. Siitä on kolme vuotta. Aika tuntuu todella pitkältä, sehän on paljon minun ikäiselleni. Viisi jaksoa suljetulla osastolla, jakso päiväosastolla ja jokunen jakso kuntoutumisyksikössä, jossa asun vieläkin.

Melkein tasan kolme vuotta. Nämä vuodet ovat kasvattaneet minua niin paljon, etten osaa sitä sanoiksi pukea. Pelkäsin lähes jokaista sosiaalista tilannetta, elin masennuksen kourissa ja kärsin psykoosin alkuoireista (tai jo varsinaisista oireista, ei ole muistikuvaa). Kavereita ei juuri ollut, eikä kyllä haluakaan. Sen se masennukseni teki: ei ollut jaksamista edes sosiaalisille suhteille. En myöskään kestänyt olla kotona, pelkäsin siellä ja minulla oli vainoharhoja perheenjäseniäni kohtaan.

Nykyään pystyn itse hoitamaan paljon asioita ja uskallan asioita jotka eivät ennen olleet edes samassa lauseessa nimeni kanssa. Uskallan, pystyn, kykenen ja haluan. Minulla on enemmän itseluottamusta ja tietoa sairaudestani. Minulla on halua elää ja nähdä maailmaa.

Eli siis oikeasti, katsokaa minua nyt! Tämän takia kutsun minua (ja blogiani) parantumistarinaksi, sitä tämä todella on.

SKITSOFRENIAN ENSIOIREISTANI

"Ainakin kolmella neljästä ensi kertaa skitsofreniaan sairastuneesta nuoresta tai aikuisesta
ilmenee erilaisia ennakko-oireita eli prodromaalioireita kuukausia tai joskus 2–3 vuotta
ennen sairauden varsinaista ensijaksoa."

Lähde: terveyskirjasto

Masentuneisuus ja eristäytyminen sosiaalisista suhteista

Minulla oli vuosia diagnoosina masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ne ovat tätä nykyä selätetty, tai sitten ne liittyvät skitsofreniaani olennaisesti. Usein eristäydyin huoneeseeni, en ollut edes perheeni kanssa. Söin omassa huoneessani, en uskaltanut käydä juurikaan kaupassa... Olin aivan voimaton.

Oudot ajatukset, käytös tai teot

Ajatukseni olivat usein häiriintyneitä, kuten esimerkiksi joskus rannalla tokaisin "kavereilleni", että romahtaisipa tuo hyppytorni poikien päälle.

Huono stressinsietokyky

Saatoin saada paniikkikohtauksen, kun lusikka tippui lattialle tai en löytänyt sukkiani. Menin usein katatoniseen tilaan, eli kirjaimellisesti pysähdyin enkä saanut liikutettua itseäni mihinkään suuntaan. Tuijotin vain eteeni ja jalkani tärisi.

Harhat, harhaluulot
Kuten olen aiemmin kertonut, minulla oli lapsena kaksi harhaa: kissanainen ja cowboy. Kissanainen oli huoneessani kun yritin saada nukutuksi ja cowboy seurasi minua joka paikkaan. Muistan elävästi sen, kun ensimmäisen kerran näin cowboyn. Se nojaili puuhun kun ajoimme autolla. Harhaluuloista voisin tehdä täysin oman postauksensa, mutta luulin mm, että minua tarkkailtiin ja että toinen koiristamme olisi demoni sekä, että kaikki nauraisivat juuri minulle.

SEKASIKIÖTEKSTIÄ PSYKOOSISTA JA HARHOISTA

Olen kirjoittanut psykoosikohtauksistani mm. täällä ja täällä. Ajattelin nyt hieman avata lisää psykoosistani äitini ja minun silmissä. En muista juuri mitään psykoosikohtauksista, ne ovat niin suuria ärsykkeitä, että mieli suojelee itseään. Mutta voin vain kuvitella sen tuskan, jonka olen kokenut lepositeissä huutaessani harhoille...

Kaverini kysyi joskus, että miksi juoksin osastolla hakkaamaan ovea. Ei mitään muistikuvaa. Äiti sanoi, että silloin hoitajat painoivat hälytyskutsua ja aikuisten osastolta juoksi valkotakkisia raahaamaan minut seurantahuoneeseen.

Kuva elokuvasta Vuosi nuoruudestani.

Muistan, kuinka istuin seurantahuoneen nurkassa ja näin mustia hahmoja, jotka tulivat lähemmäs ja lähemmäs. Kaksi hoitajaa olivat vieressäni, olin kai vierihoidossa.

Muistan pieniä pätkiä siitä, kun olin ambulanssissa. Välillä yritin nousta istumaan, mutta se ei onnistunut, sillä olin remmeissä. Kun pääsimme osaston pihaan, huusin kuin vietävä. Seuraava muistikuva on, kun sain rauhoittavan piikin pakaraan. Kaikki oli epätodellista ja lääke sumensi kaiken.

Äiti kertoi, että kun olin eristyshuoneessa, siellä oli lattialla vain patja ja istuin patjalla hakkaamassa päätäni seinään. En muista yhtään kuinka kauan olin eristyksessä. Missä välissä kävin vessassa? Kävinkö ollenkaan suihkussa? Ei muistikuvaa.

Psykoosi on pelottava asia, ei voi muuta sanoa. Olen ihan tyytyväinen, etten muista tämän enempää kohtauksistani, näin on parempi. :-)

Ahdisti vietävästi kirjoittaa tätä tekstiä, mutta tätä on toivottu! Täällä saat kertoa omia kokemuksiasi psykoosista! Vastaan jokaiseen kommenttiin ja välitän teistä. Olette ihan huippuja.

SULJETTU OSASTO KUTSUU... TAAS

Maanantaina se tapahtuu. Viidennen kerran. Menen vapaaehtoisena B1-lähetteellä suljetulle osastolle. Pelottaa, ahdistaa. Weed on vieläkin osastolla, saamme sentään toisistamme tukea. Osaston käytännöt ovat muuttuneet, tietääkseni kännykkääkin saa pitää kauemmin.

Nyt teillä saattaa tulla kysymys: miksi suljetulle? Miksei kuntoutumisyksikkö riittänyt? No, tässä keskeisimmät syyt:

- Ahdistus. Ahdistukseni on aivan eri sfääreissä kuin esim. kesällä. Saatan saada paniikki/ahdistuskohtauksen pienistäkin asioista, kuten jos olen vaikka pukeutunut liian vähän säähän nähden.

Olin kerran pukeutunut nätisti, mutta en tajunnut, että ulkona on kylmempi kuin aikoihin. Minun olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin, olisi pitänyt vain laittaa takki päälle, mutta sain paniikkikohtauksen. On se ihmismieli kiero. Tällä hetkellä tuokin asia tuntuu pieneltä, mutta silloin se oli elämä ja kuolema.

- Psykoosioireet. Harhoja, vainoharhaisuutta, pelkoja ja lisää harhoja. Tummia hahmoja, katosta tulevia kummituksia, minua tuijottavia pieniä tyttöjä... Lähimuistinikin on huonontunut ja kaikki on yhtä mustaa mössöä josta en saa eriteltyä mitään. Tuntuu, kuin minua seurattaisiin. Kameroiden kautta ja kaupungilla. Kaupoissa kaikki kuulutukset liittyvät minuun. Tai näin minusta tuntuu.

- Syömisvammailu. Skippaan aterioita, käytän nesteenpoistajia, ahmin, oksentelen. Saatan syödä yhden päivän aikana sen, mitä "normaali" ihminen syö aamupalaksi. Näin ainakin omahoitajani sanoi.

- Hoitajat. Yksikössä on yleensä vain yksi hoitaja paikalla kerrallaan, eikä hän aina voi auttaa minua. Kun en saa apua sitä tarvitessani, oksentelen ja olen itsetuhoinen.

- Itsetuhoisuus. Olen viillellyt, oksennellut, hakannut itseäni...

Olen pahoillani...

TERÄ IHOA VASTEN

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

(Vääntelin sanaa trigger, enkä vieläkään tajua mikä on sen järkevä suomenkielinen vastine... Laukaisin, liipaisin? Ei. Laukaista ahdistus? En tiedä.)

Taisin olla kahdeksannella luokalla, kun ensimmäisen kerran painoin terän ihoa vasten. Muistan vielä syynkin: en halunnut osastolta kotiin, kotona oli turvaton ja ahdistunut olo. Halusin näyttää hoitajille, etten pärjää kotona. Ja halusin rangaista itseäni. Monet osastolla viiltelivät, ja itsekin tulin kokeilunhaluiseksi jollakin karmivalla tavalla...

Ensimmäinen itsetuhoinen kokeilu tapahtui seitsemännellä luokalla. "Leikkelin" ihoa saksilla, hykertelin onnesta kun sain verta tulemaan. Pari päivää täytyi pitää pitkähihaisia, ettei äiti huomannut punaisia repaleita kädessäni. 

Kun ensimmäisen kerran viiltelin, jäljet säilyivät kolmisen kuukautta. Enää ensimmäisiä viiltojälkiäni ei siis näy.

En muista juurikaan, kuinka paljon viiltelin siinä kasin alussa. Kaikki on sumuista siellä kaukana.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, viiltelin myös osastolla. Salakuljetin teriä osastolle, enkä koskaan jäänyt kiinni. "Viiltelin" osastolla myös katkaistulla muovilusikalla, ja siitä jäin kiinni... Siitä enemmän täällä.

Kun tulin kotoa osastolle ja olin viillellyt, jäin aina kiinni. Piilotin osastolla teräni huolellisesti, joten niitä ei löydetty. Kotoa äiti löysi kaksi terääni, ja minulla niitä oli neljä. Minulla oli monesti monta terää piilossa, jos kolme löydettiin, yksi oli vielä "tallessa"...

Minulla oli myös itsetuhoisuuteen kehoittavia ääniharhoja. "Sun täytyy viillellä", ne sanoivat, "ranteet auki läski!"... Pelkäsin näitä kehoittavia harhoja todella paljon, tuntui, että viiltely oli ainoa pakokeino.

Osastolla myös raavin ihoani vereslihalle, tästäkin on kamalat jäljet kämmenselässäni ja ranteessani. Olen myös monesti hakannut itseäni ja seiniä. Osastolla etenkin itseäni. Välillä olin ihan mustelmilla. "Noku mä kaaduin..."

Kun todellisuus iski vasten naamaa, lopetin viiltelyn kuin seinään. Vielä esimerkiksi tänäänkin on tehnyt mieli viiltää vähän, mutta ei, en sorru enää. Vaikeaa se on, mutta on kesälläkin mukavampi olla topissa kun ei ole tuoreita arpia.

Muista, että olet valloittava ja ihana, ja olet vahvempi kuin se terä. Tsemppiä, kyllä se siitä!

Onko sinulla kokemuksia itsetuhoisuudesta?
P.S. En julkaise tähän postaukseen mahdollisia tulevia ilkeitä tai "ilkeitä" kommentteja, kuten "huomiohuora tapa ittes läski lutka kananperse saatanan varvas". :-D

TODELLISUUS?

tänään todellisuus on vaan liian masentavaa 

mä jään tähän maailman koska tääl on kaikki parempaa

Puristan käsiä nyrkkiin. Painan silmiä kiinni, älä itke, älä itke niiden nähden. Kaikki tuntuu sumuiselta, unenomaiselta, pelottavalta. En pysty. En hallitse itseäni. Ne tarkkailee, ne näkee jokaisen liikkeeni. Mitä enää uskallan tehdä? Onko tämä todellisuutta? Vai onko tämä omaa harhaani?

Näen kiusaajani. Onko tämä totta? Hyökkään häntä kohden, mutta en saa hänestä otetta. Hän murenee tomukasaksi. Pelästyn.

Muisti katkeaa. Seuraavaksi istun lattialla silittelemässä koiraani. Kuulen ääniä. Ne vainoavat minua. Älkää tarkkailko, älkää vainotko. Älkää sanoko mitään. 

"Tapa itsesi läski", se huutaa, "olet arvoton!"

Taas painan silmiä kiinni, en halua nähdä niiden kasvoja. Ne ovat irvokkaan rumia. Vastenmielisiä. Ilveilevät minulle. Naamarit pyörivät pääni ympärillä, huudan. Huudan pahan pois.

Ja sitten herään suljetulta osastolta.

Kuva täältä.

WIKIPEDIA VS MINÄ

Skitsofrenian tavanomaisia piirteitä ovat seuraavat:

taantuminen aiemmalta toimintatasolta
- Kyllä. Koulu kävi hyvin raskaaksi, vaikka ennen kävin mielelläni hyvin arvosanoin koulua. En jaksanut olla kavereiden kanssa, saatika siivota. Makasin vain sängyssä tehden mitään. Suljetulla oli aluksi sama meno, mutta sain toimintakykyäni pikkuhiljaa takaisin.

sosiaalisen toimintakyvyn lasku
- Kuten yläpuolella jo mainitsinkin, en jaksanut olla kavereidenkaan kanssa, mieluummin jäin sänkyyn makaamaan. Pinna oli kireällä ja äidin kanssa tuli riitaa.

äkkinäiset mielentilan vaihtelut
- Tämä, tämä niin helvetisti. Mieliala vaihtelee maanisesta todella alakuloiseen vieläkin.

apaattisuus, puheen niukkuus, tunteiden latistuminen- Olin todella apaattinen, makasin vain sängyssä. En edes halunnut tehdä mitään. En jaksanut enkä halunnut puhua, varsinkaan lääkäreille. Olin hiljaa ja itkin. Tunteiden latistumiseenkin yhdyn. Välillä en pystynyt olemaan empaattinen, en saanut mistään nautintoa. Suruun ja vihaan kykenin, vaikkakin välillä en saanut itkettyä.

harha-aistimukset, joista yleisimpinä ääniharhat- Näistä olenkin tehnyt jo postausta täällä.

harhaluulot
- Luulin, että minua vainottiin ja tarkkailtiin. Tarkkailu tapahtui mielestäni huoneeseeni piilotetuiden kameroiden, koneen webkameran ja kännykän kameran avulla. Luulin myös, että minun ajatuksia voitiin kuunnella.

tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmat
-En pystynyt enkä kauheasti vieläkään pysty keskittymään esimerkiksi lukemiseen tai elokuviin, olen tässä asiassa tullut paljon eteenpäin.

tiedon käsittelyn, uuden oppimisen ja kielellisen muistin ongelmat
- Tässäkin on ollut ongelmaa, muistini takkuili.

katatoninen asentokäyttäytyminen
- Kun menen psykoosiin, iskee välillä katatonia. En pysty liikuttamaan itseäni, istun tai makaan aina paikallani.

masennus, itsetuhoisuus
- Kyllä. Minulla on diagnosoitu vakava masennus, tosin masennus alkoi kunnolla ennen skitsofreniaa. Olen varsinkin psykoosissa välillä erittäin itsetuhoinen, hakkaan itseäni ja seiniä, osastolla myös kuulemma kerran ovea... Jos olen yksin, saatan viillellä psykoosissa.

MINKÄLAINEN PAIKKA ON NUORISOPSYKIATRIAN SULJETTU OSASTO, OSA 1

Suljettu osasto. Mitä sinulle tulee mieleen?

Olen siis ollut neljä kertaa suljetulla osastolla. Ensimmäisellä kerralla tykkäsin olla siellä kovin, koin olevani turvassa. Kotona ei ollut hyvä olla. En ensimmäisellä jaksolla ollut vielä kovin psykoottinen, joitakin harhoja näin kyllä, mutta pärjäsin niiden kanssa. Olin hyvin hiljainen, ujo ja vetäytyvä, en ottanut juurikaan kontaktia kehenkään, pelkäsin liikaa. Ensimmäisellä jaksolla diagnoosini olivat vakava masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Toisella jaksolla olin myös muistaakseni vapaaehtoisessa hoidossa. En muista enää kunnolla, mutta muistaakseni vapaaehtoishoito vaihdettiin pakkohoitoon ollessani jonkin aikaa osastolla. Diagnoosit olivat samat kuin ensimmäisellä jaksolla.

Kolmannella kerralla sain psykoosikohtauksen kuntoutumisyksikössä. Kaikki alkoi minulle jo normaalista pahasta olosta, olin hyvin itkuinen ja harhainen. Sätkin harhojen takia, sain rauhoittavia. En muista enempää, mutta minut kuulemma vietiin ensin sairaalaan ambulanssilla ja siitä suljetulle. Sain suljetulla kaksi piikkiä perseeseen, kun en pystynyt ottamaan lääkkeitä suun kautta.

Heräsin osastolta, olin paniikissa. Lähdin harhailemaan käytävälle, ja minut raahattiin takaisin seurantahuoneeseen. Seurantahuoneeseen joutuu, jos on vaaraksi itselleen, tarvitsee jatkuvaa valvontaa (kameravalvontaa) tai vastaavaa. Olin monta kertaa lepositeissä, "lepareissa". En muista juurikaan tästä ajasta mitään, olen kuitenkin ihan tyytyväinen, etten muista. :-/

Diagnoosini taisivat olla vakava psykoottinen masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Lepositeet, kuva: YLE

Neljännellä kerralla lääkärit päättivät, että olin liian huonossa kunnossa kuntoutumisyksikköön. Minulla oli ainakin käskeviä harhoja, muuta en muistakaan.

Olin kolme viikkoa eristyksessä, kuulemma makasin vain sängyssä. Olin lepareissa liian monta kertaa. Ai, miksi? No, olin itsetuhoinen. Hakkasin itseäni, seiniä, raavin itseäni, hourin ja olin harhainen. En ikinä käynyt kenenkään päälle, satutin vain itseäni. Monet ystäväni kävivät hoitajien päälle, olin jokusen kerran todistamassa tätä.

Eristykseen sain kerran muovilusikan, katkaisin sen ja aloin "viiltelemään" sillä. Hoitaja huomasi arvet kädessäni, ja arvatenkaan en saanut enää muovilusikoita... :-D Muutenkin satutin itseäni todella paljon, raavin käteni verille monta kertaa ja jos olin salakuljettanut terän, viiltelin sillä.

Miten sinne joudutaan

Suljetulle joutuu, jos on vaaraksi itselleen tai muille ihmisille. Jos on esimerkiksi psykoosissa tai riehuu, osastolla olen myös tavannut päihteiden käyttäjiä ja paljon syömishäiriöisiä. Itse jouduin kaksi kertaa siis masennuksen takia, ja kaksi kertaa psykoosin takia.

Pakkohoidon ja vapaaehtoishoidon erot

Pakkohoidossa ollaan nimensä mukaisesti oman tahdon vastaisesti hoidossa. Paljon kuulee puhetta, että pakkohoidossa olevia kohdellaan eri tavalla kuin vapaaehtoishoidossa olevia. Mielestäni tämä ei ole totta. Toki pakkohoidossa olevia seurataan enemmän!

Harhaluuloja suljetusta osastosta

"Sinne on pakotettu kaikki mielisairaat"

Suljetulle voi joutua pakkohoitoon, mutta jotkut menevät sinne vapaaehtoisesti.

"Hullut on siellä pakkopaidoissa"

Ei. Pakkopaitoja ei ainakaan Suomessa enää käytetä. Hullut? Mielenterveysongelmainen ei tarkoita hullua. Ja mt-ongelmistakin voi parantua, jopa skitsofreniasta! Jotkut skitsofreniasta kärsivistä voivat käydä normaalisti töissä jne.

"Siellä ei ole mitään yksityisyyttä"

Tavarat ratsataan alussa, ja joka kerta lomalta palatessa. Joskus tavarat ratsataan, jos hoitajat epäilevät, että nuoren hallussa on jotain kiellettyä. Jos on vierihoidossa, hoitaja on koko aika läsnä. Joskus hoitajat saattavat tulla suihkuun ja vessaan mukaan, mutta ei todellakaan kaikilla!

Vierihoito

Vierihoidossa nuorta valvotaan koko aika. Suihkuun ja vessaan saatetaan tulla mukaan.

Seurantahuone ja leparit

Seurantahuoneeseen joutui, jos oli itselleen tai muille vaaraksi. Lepareihin taas, jos oli väkivaltainen, itseään tai muita kohtaan. En osaa selittää yleisesti tästä, en ole lääkäri. :-D

Seurantahuone oli kamala, mutta todellakin tarvitsin sitä. Ei minua olisi voinut jättää huoneeseen raapimaan käsiä verille ja hakkaamaan itseäni.

Eristys

Eristyksessäkin olin lepareissa. Eristyshuoneessa oli leposidesänky ja patja lattialla. Jossakin vaiheessa sain lehtiä luettavaksi, ja loppupuolella pystyin niitä lukemaan.

Olin todellakin eristyksessä kolmisen viikkoa, kuulemma vain makasin sängyssä. En muista tästä ajasta juuri mitään, voisin tehdä jossain vaiheessa postauksen, mitä äitini muistaa tästä ajasta?

HARHOISTA

Vanha, käheä-ääninen mies kuiskaa: "Tapa itsesi. Satuta itseäsi!". 

En vastaa, en huomioi. 

"Sun täytyy viillellä!"

Itkua. Paljon itkua. Otan terän käteen, pelkään. Ai, miksi? Pelkään seuraamuksia. Pelkään mitä tapahtuu, jos en tottele ääntä.

Nuori nainen haukkuu minua.

"Läski."

"Kato nyt itteäs, ei susta oo mihinkään."

"Oot vitun ruma, ei sua kukaan huoli!"

Se nauraa mulle. Kikattaa. Menen peiton alle piiloon, kuten jo lapsena, jos näin harhoja. Lapsena minua vainosivat mustanpuhuva kissanainen ja eräänlainen seriffi. Kissanaisella oli korvat, häntä ja kaikki. Ja pitkät viikset. Seriffillä oli cowboy-hattu, hapsuhousut, pyssy ja bootsit.

Itkin kissanaisen nähdessäni, mutta en kyennyt huutamaan äitiä, pelkäsin liikaa. Seriffiä en pelännyt, se vain seurasi joka paikkaan.

Valkomekkoinen ja mustahiuksinen tyttö astuu huoneeseeni oven läpi. Se tuijottaa mua, kääntelee päätään. Suljen silmät, mene pois, mene pois... Lisää itkua. Väännän itkua kuin pieni lapsi ollessaan nälissään.

Pelkäsin harhojani todella paljon. Nyt olen jotenkin tottunut niihin, eikä harhat enää yleensä ole käskeviä. Useimmiten harhoja saadessani kykenin vain satuttamaan itseäni.

Suljetulla osastolla saamiani harhoja en juurikaan muista, olin niin sekaisin ja psykoosissa.

MITEN SAIRAUTENI SAIVAT ALKUNSA

Äitini sai minut 41-vuotiaana. Äitini ja biologinen isäni erosivat, kun isäni sai tietää äitini raskaudesta. Ei siinä mitään, vietin oikein onnellisen lapsuuden. Kävin normaalisti koulussa, olin siellä erittäin hyvä. Äitini löysi uuden miehen ollessani ala-asteella. He menivät naimisiin, ja muutimme yhteen. Sain kaksi isosiskopuolta ja pikkuvelipuolen.

Vaikeudet alkoivat, kun muutimme uudelle paikkakunnalle ollessani nelosella. Melkeinpä heti minua alettiin kiusaamaan. Koska "olin niin hyvä koulussa", kiusaajat myönsivät. "Koska olin hiljainen". "Koska olin erilainen". Ensimmäiset harhat tulivat eskarissa tai ala-asteen alussa.

Näihin aikoihin myös murrosikäinen isosiskopuoleni alkoi "kiusaamaan" minua kotona. Välillä hän kävi päälle, mutta suurimmaksi osaksi hän haukkui minua ja nälvi minulle, valitti joka asiasta ja oli olevinaan niin fiksu ja filmaattinen. Äitini eikä isäpuoleni ei kumpikaan puuttuneet tähän, se oli raskasta. Tulin todella epävarmaksi varsinkin vartaloni suhteen, kun isosiskopuoleni haukkui minua, ja samalla koulukiusausta.

Aloin saamaan harhoja enemmän nelosella.

Diagnoosini vitosella oli muistaaksi lievä masennus. Aloin vitosella käymään perheklinikalla psykologilla. Psykologi sai hiottua minuun itsevarmuutta, ja menin luottavaisena itseeni yläasteelle.

Yläasteella sain pari ensimmäistä päivää olla rauhassa kavereideni kanssa. Mutta yllätys yllätys, tälläistä hiljaista ja itsestään todella epävarmaa tyttöä alettiin kiusaamaan. Panostus kouluun oli kova, kuten aina minulla, mutta masennus alkoi taas painamaan päälle.

Seiskan lopulla kaikki alkoi menemään päin mäntyä. Sillä tiellä olen vieläkin. Olin itsetuhoinen ja pidin kaverin kanssa laihdutusblogia, ja laihduinkin jonkin verran. Oksensin tahallisesti tuolloin ensimmäisen kerran.

Muistaakseni seiskan puolivälissä psykologi vaihtui psykiatriin ja silloin aloitin ensimmäisen lääkitykseni, seronilin. Se eikä muutkaan auttaneet paljon paskaakaan, joten olen käynyt kymmeniä lääkkeitä läpi.

8.2.2013 jouduin ensimmäisen kerran suljetulle osastolle, olin siellä sillä jaksolla n. 5kk. En halunnut kotiin, ja viiltelin ensimmäisen kerran. En paljoa, jäljet eivät enää näy. Sain vähän kavereita, mutta olin todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Weedin kanssa olen todella hyviä ystäviä vieläkin.

Tässä huoneeni suljetulla osastolla ensimmäisellä jaksolla. Enempää kuvia osastolta en nykyisellä kännykälläni ottanut.

Toisen kerran suljetulle jouduin 16.9.2013. Kesä oli mennyt huonosti, ja kouluunmeno ahdisti. Ystävystyin lisää Weedin kanssa, ja näin Omman ensimmäisen kerran.

Kolmannen kerran jouduin suljetulle 13.5.2014, sain yksikössä psykoosikohtauksen ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. En muista juurikaan mitään... Olin pakkohoidossa aluksi. Weed ja Omma olivat samaa aikaa osastolla kanssani taas.

Neljännen kerran jouduin suljetulle 20.8.2014, kun olin käynyt ammattistarttia kaksi päivää. Sain käskeviä harhoja, ja olin muutenkin todella huonossa hapessa. Menin muistaakseni suljetulle vapaaehtoisesti, mutta se vaihdettiin pakkohoitoon.

Sain suljetulla viime jaksolla (ja sitä edeltävällä jaksolla) monia psykoosikohtauksia, paljon lääkkeitä, olin eristyksessä kolme viikkoa ja lepositeissä liian monta kertaa. Olin todella itsetuhoinen, etsin jatkuvasti esineitä jolla mahdollisesti vahingoittaa itseään. Nelisen kertaa salakuljetin terän osastolle. Tuosta ajasta jäi elinikäiset arvet käteeni ja reiteeni. :-/

En muista tuosta ajasta juuri mitään, kertomani asiat olen kuullut äidiltäni ja lääkäreiltä.

Nyt asun tosiaankin kuntoutumisyksikössä, ja minulla menee paljon paremmin! Olen kavereiden kanssa paljon, liikun, harjoittelen elämäntaitoja ja niin edelleen.

Haluaisitteko kuulla psykoosikohtauksistani, harhoistani, tai jostain muusta?