ELÄMÄSSÄ ETEENPÄN

Viisi kuukautta, eikä minusta ole kuulunut mitään. Blogi ei ole vaan enää tuntunut omalta. Tämä oli pakopaikkani jossain vaiheessa, mutta ajat ovat muuttuneet. Vointikin vaihtelee, välillä valitettavan hektisesti.

Mutta palatakseni blogini kohtaloon. En koe tarpeelliseksi poistaa blogiani, jos haluan niin palaan tämän pariin. Se aika voi koittaa huomenna tai uuden viiden kuukauden päästä, en osaa sanoa. Muistan vain ikuisesti ne viestit, joissa minua kiiteltiin teksteistäni ja avustani. Kuinka blogini on auttanut. Kuinka viestini ovat auttaneet. Melkein herkistelen jälleen.

Entä mitä minulle kuuluu? No, se vaihtelee. Viime aikoina on mennyt suurimmaksi osaksi hyvin, vaikka harhat tulevat ja menevät. Paniikkikohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Olen paljon, hoitajien mielestä liikaakin ystävieni kanssa. En kuulemma rauhoitu tarpeeksi, mutta yöelämä kiinnostaa.

Sovimme omahoitajani kanssa jokunen kuukausi takaperin, että olisin menossa vain joka toinen viikonloppu, jostain syystä olen lipsunut siitä, se ei toiminut. Tämä on mennyt siihen, että olen välillä arkenakin kavereilla yöpymässä. Olen siis saanut huimasti uusia ihmisiä elämääni.

Olen alkanut itsenäistymään. Hoidan itse raha-asiani, hoidan enemmän asioitani, huolehdin itsestäni. Elämä on mennyt eteenpäin. Ja se tuntuu pirun hyvältä.

HAAVEITA, ONNISTUMISIA JA ONNEA

Aikaa on taas vierähtänyt viime postauksesta. Asiat ovat edistyneet, pari kohtaa kuntoutussuunnitelmasta on käynyt toteen. Osaan nykyään käydä itsenäisesti apteekissa ilman paniikkia. Kauppareissutkin sujuvat hyvin. En edes vuosikaan sitten tajunnut, että kauppareissut ovat hankalia - minulle se hankaluus oli jo niin normaalia. Nyt voinnin kohetessa voin jo myöntää tuonkin asian.

Paniikkikohtauksia ei ole tullut juurikaan, viimeisimmistä harhoista varmaan viikko. Tämä lääkitys, olisiko se oikea? Uskoisin niin. En ole enää niin varautunut, pystyn elämään spontaanisti. Nähdä esimerkiksi ystäviä, kuten Husky-tyttöä ja eskariajoilta tuttua ystävääni. Olen myös siitä onnekas, että asun samassa talossa kahden tärkeän toverin kanssa. Ei naurua puutu tästä talosta! ;-)

Aika jännä sekin, että saatan hymyillä. Miksikö? Koska olen onnellinen. Elämä rullaa: ystäviä ympärillä, vakaa rahatilanne, perhe tukena... Ja olen vielä parantumassa. Kuntoutus on siis lähtenyt hyvin käyntiin, haaveissa oma koti. Ei vielä, mutta vielä joskus! Kouluakin harkitsen aloittavani vuoden päästä. Kyllä minä pystyn.

Tulin äsken mökiltä, otin paljon kuvia merestä ja kukkasista. Rakastan luontoa. Ja nyt on kuvia tänne blogiinkin, kuten huomaatte, täällä ei paljoa ole näkynyt itseotettuja kuvia.

Pitäkääpä ihmiset (toivottavasti) aurinkoinen viikonloppu. Minä menen huomenna katsomaan kissakummityttöäni, adiós!

AHDISTUS HELLITTÄÄ

Kotiloma on mennyt yllättävän hyvin. Ahdistus on hellittänyt huimasti. Ihana koirani pyörii jatkuvasti luonani, ja tuo karvapallero huomaa hyvin helposti tunteeni. Koirani tuntuu opettavan minulle jos jonkinlaista itsestäni ja elämästä. En esimerkiksi edes aina huomaa olevani kiihdyksissäni, mutta huomaan sen viimeistään siinä vaiheessa kun koirani alistuu kovasti ja koittaa lohduttaa tökkimällä minua käsivarteen. Ihana pieni, kuonosta jo harmaantunut söpöläinen.

Koirani lisäksi äiti on ollut paljon kanssani. Kävimme kävelemässä kauniilla rannalla ja olemme syöneet hyvin. Isänikin on hyväksymässä veganismini. Hän jopa teki minulle pavuista ja soijarouheesta ruokaa, aivan oma-aloitteisesti. Olin hämmästynyt. Täytynee kiittää vanhempiani tästä ihanasta kotilomasta. ♥

Kuten mainitsin, ahdistus on hellittänyt. Silti välillä on harhoja ja tukalia olotiloja. En vain saa antaa niille valtaa. Se on aina virhe.

Parin tunnin sisällä lähdenkin takaisin kämpille tukiasuntoon. Ajattelin vain tulla kertomaan, että hyvin menee. Ihanan seesteinen olo nytkin. Toivottavasti ahdistus ei palaa tukiasunnolla. Vaikka palaisikin, en saa antaa sille valtaa. Nyt on kova motivaatio päästä koko ahdistuskeissistä eroon. Aina ei ole, välillä sitä luovuttaa ja märehtii pahassa olossa.

Hyvää maanantaita kaikille, viettäkää ilontäyteinen viikko. Halit. ♥

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.

Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!

TILANNEPÄIVITYSTÄ

Melkein neljä kuukautta viimeisimmästä päivityksestäni täällä blogin puolella. Ei vain ole ollut fiilistä kirjoittaa. Ja vaikka olisi ollutkin, olin aivan sumussa sekä lukossa, ja kynnys kirjoittaa nousi päivä päivältä. Toivottavasti ymmärrätte. :-)

Hui, tauon aikana paljon on tapahtunut, mutta samoilla vesillä seilaan edelleen. Olen löytänyt itseäni. Olen siirtymässä veganismiin. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia. Masentuneisuus tosin nostanut päätään, jälleen, koitan vain pärjäillä.

Muutan parin viikon päästä, taas kerran, ja tällä kertaa melkein täysin keskustaan uuteen nuorten tuetun asumisen keskukseen. Veikkaisin, että elämäni tulee muuttumaan paljon tuon muuton myötä. Nykyisessä tukiasunnossani ei ole paljoakaan tukea, olen aika... Yksin. En kuitenkaan yksinäinen, minulla on sukulaisia, ystäviä ja ihania omahoitajia, vaikkei heillä riitäkään aika.

Tuosta masentuneisuudesta... Se tulee usein yllättäen, yhtäkkiä ei vain enää jaksa. Ei jaksa hymyillä, ei tiskata, tietokoneenkin avaaminen voi olla vaikeaa. Välillä itkettää, välillä taas ei tule itku vaikka kuinka pusertaisi sekä haluaisi itkeä pahan pois. Tulee erittäin itsetuhoisia ajatuksia. "Haluan vain pois. Kokonaan pois, ymmärrätkö?" - tuota itkin äidilleni. Hän ei tuntunut ymmärtävän minua eikä sanojani. Nyt nuo ajatukset ovat helpottaneet, niitä tuleekin lähinnä vain paniikkikohtauksia saadessani.

Paniikkikohtaukset ovat melkein päivittäisiä, ainakin viikottaisia. Sitä alkaa välttelemään tiettyjä tilanteeta, "jos saankin kohtauksen"... Terapeuttinikaan ei osaa ottaa kantaa. Eikä hän tunnu tajuavan tämän vakavuutta, puhumme lähinnä arkisista asioista, kuten ihan vain selviämisestä. Päivä kerrallaan...

Mahtavaa perjantai-iltaa kaikille! Lähetän suuria virtuaalihaleja jokaiselle teistä. ♥

VOITTAJAFIILIKSIÄ JA UUSI FOORUMI

Viikko on vierähtänyt jälleen. Fiilikset ovat vaihdelleet onnellisuutta hipovasta syvään paniikinomaiseen ahdistukseen. Pääsääntöisesti olen voinut kaikesta huolimatta hyvin. Oma kämppä alla, kutkuttava tunne. Tavarat alkavat löytämään omia paikkojaan. Muutamia huonekaluja pitäisi hommata. No, tori.fi on pelastus. Pöydällä on kauniita kukkasia, television edessä uusi kamera ja pyykkikone surraa pesutuvassa. Kaikki oikenee. Voittajafiilis.

Hieman huolestuin tänään tarvittavien lääkkeideni käytöstä. Tuli olo, että otan niitä liikaa. Pettymys iski mieleeni. Väkisin käänsin kuitenkin ajatukseni ohjaajan avustuksella. En ole luovuttaja, en ole vaivaksi, pidän vain itsestäni huolta. En halua velloa ahdistuksessa, joten teen kaikkeni ettei tarvitsisi. Joten otan ihan reilusti lääkkeen, soitan vaikka äidille ja teen mukavia asioita.

Tosiaan, ostin uuden kameran. Blogin puolella se muuttaa asioita niin, että kuvat ovat ainakin parempilaatuisia. Kännykkäkuviakin tulee, se on varma. Mutta olen ottanut joitain kuvia jo nyt kahden päivän aikana, näette niitä postauksien lomassa jatkossa!

Käykääpä myös tsekkaamassa uusi foorumi hullujenhuone.com, jos mielenterveyteen liittyvät asiat yhtään kiinnostavat. Itse löydyn tuolta nimimerkillä pirstaloitunut. Suosittelen lämpimästi kyseistä keskustelupaikkaa, itse olen saanut sieltä jo tähänkin mennessä paljon vertaistukea. Foorumia kehitetään jatkuvasti.

Mukavia syyshetkiä teille!

ILON JA ONNEN ERO ON TÄMÄ FIILIS

Päivä ennen uloskirjausta vein roskia ulos, ja tein huimaa ajatustyötä itseni kanssa. Katsoin yksikön avainta kädessäni, ja tajusin, että pian minulla ei enää ole tätä. Päässäni pyöri oma asunto, uloskirjaus ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Katsoin vielä kerran avainta, ja hymyilin leveästi. Meinasi tulla tippa linssiin - mutta ei surusta. Olin äärettömän onnellinen. Kaikki oli järjestymässä.

Uloskirjauspäivänä eli tänään olin todella vilkkaalla tuulella. Jännitti, tärisin. Halasin omahoitajaani, halasin lääkäriä. Olin varma, että olisin pillahtanut itkuun astuessani viimeisen kerran yksikön ovista ulos (tai no, varmasti tulen siellä käymään)... Itkun sijaan kuitenkin tunsin perhosia mahassani ja kirkkautta ympärilläni. Se tuntui oikealta: tuntui oikealta siirtyä eteenpäin. Eteenpäin elämässä. Puoli vuotta on kulunut itsenäistymisprosessissa ja ylihuomenna muutan virallisesti omaan asuntooni.

Osaatteko muuten määritellä itsellänne onnen ja ilon eron? Jos koko elämäni olisin ollut parhaimmillani iloinen, niin nyt olen onnellinen. Tämä on uutta, raikasta ja oikeaa. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta kaikki tuntuu oikealta, vaikkei se helppoa olisikaan. Eikä olekaan. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin höpönlöpöltä, mutta nämä ovat tunteeni.

Ja vaikka tunnenkin tavallaan onnellisuutta, on ahdistustakin. Eivät ne sulje pois toisiaan. Tänään otin pienen ahdistuksen tullessa tarvittavan turvaamaan oloa, ja se ratkesi sillä. Olisin kuvitellut, että olisin erittäin ahdistunut lähtiessäni yksiköstä, mutta nyt olen ottanut tavallaan varmuuden vuoksi vain tuon yhden Levozinin. Tuntuu siltä, että pärjään. Minä pärjään.

PÄÄKOPPA MUUTOKSEEN MUKAAN

Vanhempani veivät tänään tavaroitani omaan kämppääni. Se oikeasti tapahtuu, minä muutan. Vuokrasopimus tehty ajat sitten, asumistukihakemukset sun muut lähetetty, kaikki valmiina. Pitäisi oma pääkoppakin saada muutokseen mukaan, kaikki tuntuu jotenkin irralliselta, utopistiselta ja hämärältä. Olen aika suhtautumaan muutoksiin. Ahdistun helposti, jännitän liikaa ja ylianalysoin kaiken. Kaikesta tästä huolimatta, luotan itseeni, kykyihini ja siihen tukeen mitä saan.

Paniikkikohtaukset eivät enää tunnu hallitsevan minua. Tai no, asioita jää tekemättä kohtauksen pelossa, mutta kohtausta ei tule. Tilanne on siis plusmiinusnolla. Tähän on pakko tyytyä, sillä koen jollain tasolla hallitsevani tilanteen. Tarvittavia Levozineja on mennyt mielestäni liikaa, mutta jos lääkkeillä tilanne muuttuu hallittavammaksi niin miksipä ei.

Pari viimeisintä päivää meni hieman huonommassa hapessa. Tänäänkin aamulla heräsin alakuloisena, mutta Husky-tytön seura piristää aina. Ja sain tarvittavan lääkkeen, sekin helpotti. Yritin tsempata itseäni, onnistuinkin. Sain siivottua, ja nyt on huomattavasti parempi olo. Tunnistan hyvän oloni usein siitä, että pystyn pitämään hauskaa.

Mahtavaa päivää kaikille, tehkää asioita jotka saavat teidät onnellisiksi. Olette huippuja!

SYKSYISIÄ MUUTOKSIEN TUULIA

Hetkeen en ole päivitellyt kuulumisia, en ole kauheasti blogimaailmassa pyörinyt. Syitä on monia, kuten ahdistus ja ajan puute. Joten parin viikon kuulumiset tulevat tässä!

Eilen oli viimeinen hoitokokous kuntoutumisyksikössä. Sain asioihin selvyyksiä, paperihommat alkavat sutviutumaan ja ennen kaikkea itseluottamukseni pärjäämiseni suhteen nousi. Mahtava homma, kyllä tämä tästä.

Uloskirjaus on päivä ennen syntymäpäiviäni, 9. päivä tätä kuuta. Hieman haikea olo, tulen totisesti kaipaamaan tätä ympäristöä, nuoria, hoitajia ja kaikkea mitä nämä kuntoutumisjaksot ovat minulle antaneet. On ollut alamäkiä, mutta niistä olemme yhdessä rämpineet läpi. Luvassa on itsenäisempi elämä, uudet tuulet tuetussa asumisessa. Itse asiassa on todella haikea olo. Yksikössä kun reilusti yli kaksi vuotta on asunut, on tämä yhteisö kuin toinen perheeni.

Ja muuten, en tajunnut aluksi tätä urakkaa mikä on osittain takana ja osittain edessä: paperihommat. Henkilökortin uusiminen, postiosoitteen vaihtaminen, asumistuki- ja muut hakemukset, tulojen ja menojen selvittelyä, eläkkeen jatkamista... Noin muutama asia mainitakseni. Siihen vielä äimistys siitä, kuinka kallista kaikki on. Perinnöksi minulle jäi edesmenneen mummoni irtaimistoa, mutta esimerkiksi laadukas tietokonetuoli oli hakusessa. Hieman stressiä, täytyy vain luottaa kaiken järjestyvän parhain päin.

Harhatkin ovat helpottaneet. Joskus mainitsemani oudot vääristymät ovat luultavimmin antibioottien sivuoireita tai migreeniä. Eli ei suurta huolta niistäkään. Ahdistus on hallinnassa lääkkeillä, itsetuhoiset ajatukset ovat jälleen takana ja hymyilen enemmän. Liikuttuakin on tullut paljon, lähinnä Pokémon-jahdissa, haha.

Oikeastaan... Nyt on todella hyvä fiilis. Elämä on ihan jees. Muutenkin aina kun kirjoitan blogia, tulee todella hyvä olo. Huomaan kehityksen voinnissani. Ja juuri napsahti 100 000 katselukertaa rikki, vitsit mikä määrä. Olette ihania, halit. ♥

SE ON HARHAA, SE EI OLE TOTTA

Hieman viimeisimmän blogipostauksen jälkeen vointini romahti. Miltei kaikki varo-oireet pukkasivat pintaan, itkin jatkuvasti itsetuhoisten ajatusten, harhojen ja ahdistuksen kanssa. Pahimpia olivat harhat. Oli vääristymiä. Esimerkiksi näin selkeästi, kun esineiden etäisyys tai koko muuttuivat. Oli mustia hahmoja, oli haukkuvia ääniä. Ja pitkästä aikaa kamalat harhat, jotka kielsivät minua kertomasta itsestään. Onneksi entinen omahoitajani kysyi asiasta - onko kieltäviä harhoja. Ja oli. Jälleen. Onneksi kyseinen hoitaja oli omahoitajanani pitkään, hän tuntee minut ja harhani.

Nuo kieltävät harhat ovat siitä kenkkuja, että kun esimerkiksi hoitaja kysyy jotain, harhat huutavat, etten saa vastata. Harhat kieltävät minua, muuten tapahtuu sitä ja tätä. Onneksi pystyn jo vastustamaan niitä, harhat eivät estä minua kertomasta niistä. Se on harhaa, se ei ole totta.

Olin myös sen verran huonossa hapessa, että tarvittavien Levozinien määrää nostettiin kahdesta viiteen. Hieman lääketokkurainen olo ilmestyi välillä, mutta lääkkeillä saimme leikattua ahdistuksen poikki. Ja onneksi saimme, en olisi jaksanut enää yhtään päivää niin kamalassa olossa.

Nyt fiilis on siedettävä, väsynyt ja hieman jännittynyt. Yletön tuskaisuus ja itkuisuus on poissa. Kyllä tämä tästä!

TUETUSTA ASUMISESTA

Tuetun asumisen keskus jossa asun tällä hetkellä, toimii todella helposti: tehdään vuokrasopimus, järjestetään muuttoasiat ja muutetaan. Aivan kuin "normaalistikin" siis. Minulle ainakin on tehty lähete tänne, ja minua suositeltiin tähän kyseiseen tuetun asumisen keskukseen. Tänne pääseminen saattaa olla vaikeaa, mutta minun kohdallani asiat rullasivat todella hyvin!

Tuettu asuminen on tarkoitettu henkilöille, jotka tarvitsevat

säännöllistä huolenpitoa, toimintakyvyn aktivointia ja ylläpitoa sekä kuntoutusta

asuakseen itsenäisesti omassa kodissaan.

Lähde: nuortenystavat.fi

Ikähaarukka täällä on 18-vuotiaasta reippaasti vanhempaankin, täällä vanhimmat asukkaat ovat arviolta 70-vuotiaita. Täällä on mielenterveyspotilaiden lisäksi myös päihdekuntoutujia.

Meillä kaikilla neljälläkymmenellä asukkaalla on omat kämpät. Itselläni on varsin viihtyisä pieni kaksio, joka oli itse asiassa jo kalustettu ennen kokeilujaksoani.

Täällä on tarkat rutiinit, esimerkiksi ruokailuajat ovat tiukat. Ruokailu tapahtui itsenäisemmin kuntoutumisyksikössä, vaikka olin kuvitellut asian toisinpäin. No, kaikkeen tähän "vahtaamiseenkin" tottuu!

Tukiasunnosta poismuuttaminen on tehty helpoksi, yleensä se tehdään varovasti ja portaittain. Esimerkiksi ennen täysin itsenäistä asumista voi asua omassa asunnossaan, mutta siellä käy sovittuina päivinä hoitaja vaikka jakamassa lääkkeet tai auttamassa kodinhuollossa. Kätevää, eikö?

Täällä on paljon erilaisia ryhmiä, jotka ylläpitävät tärkeitä taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä. On myös työtoimintaa, jossa harjoitellaan arjen taitoja, itsenäisyyttä ja säännönmukaisuutta. Työtoiminnasta maksetaan pientä palkkaa. Tukiasunnossa on muuten kallista asua, mutta jokaiselle potilaalle jää käteen aina tietty summa rahaa.

"KEITIN TOSSA JUURI EKAT KAHVIT OMASSA KÄMPÄSSÄNI"

Olen nyt tukiasunnossa, omassa kämpässäni. Tai no, olen täällä ensin vain viikon, ja 10.9 siirryn tänne kokonaan. Olen todella tyytyväinen, saatan aina välillä hymyillä itselleni. Hymyilin jopa peilikuvalleni, fiilis on mainio!

Laitoinkin juuri kaverilleni viestiä: "Keitin tossa juuri ekat kahvit omassa kämpässäni". Oma kämppä, oma kahvinkeitin, omat kahvit. Tunnen heiveröistä lämpöä ja pientä kutkutusta. Täällä on hyvä olla.

Pelkäsin hieman miten muut itseäni huomattavasti vanhemmat ihmiset suhtautuvat minuun. Pelko oli turha, minut otettiin ihanasti vastaan.

Huomenna näen ystävääni ja mummua. Jos tulee ongelmia, soitin sukulaismiehelleni ja hän auttaa minua - ja samalla näkisin kummipoikani. Toivottavasti huominen on yhtä hyvä päivä kuin tänään... Mutta ihan varmasti se on, olen luottavaisin mielin liikenteessä.

JO HIEMAN VARMEMPI TULEVAISUUS

Sain erittäin hyviä uutisia. Saan kokeilujakson tukiasuntoon, ja täysi-ikäistyttyäni siirryn sinne niin kauaksi aikaa kun nuorten tuetun asumisen keskus aukeaa. Hurraa! Niin hyvä fiilis, kaikki alkaa varmistua!

Jotkut saattavat olla hämillään, kun olen jonossa kahteen tukiasuntoon. Voin avata tilannetta hieman: ensin menen laajemmalle ikähaarukalle tarkoitettuun tukiasuntoon, ja ensi vuonna avautuvaan tukiasuntoon siirryn myöhemmin. Täytyy olla kärsivällinen, että pääsen nuorille tarkoitettuun tukiasuntoon. Kaiken vielä kruunaa se, että olen ensin viikon kokeilujaksolla laajemman ikähaarukan tukiasunnossa... "Hieman" sekavaa, mutta olen täysin ookoo sen kanssa. Näin on parasta.

Huonoja uutisia tuli kuitenkin koskien erästä läheistäni, isäpuoleni äitiä. Hän menehtyi jokunen päivä sitten, seuraavana yönä saadessamme tiedon hänen huonontuneesta voinnistaan. Aikaa annettiin tunteja, ehkä päiviä. Läheiseni olivat täysin shokissa, vaikka kaikki olivat valmistautuneita kyseiseen suru-uutiseen. No, tämä on elämää - ja hän oli jo 95-vuotias. Hän eli hyvän elämän ja nyt on paremmassa paikassa. Olet ajatuksissa...

Muuten minulla on mennyt oikeastaan todella hyvin. Olin kaksi yötä ystävälläni, meillä oli mukavaa - kuten aina. Uusia inside-läppiä, kokista ja hassuttelua. Olen tosiaan nyt mummullani, hieman pidempään onneksi kuin yleensä, sain siihen yksiköstä luvan. Yksikössäkin on mennyt oikein hyvin, pieniä kesäisiä aktiviteetteja päivittäin. Ja vaikka mummolassa on ollut mukavaa, odotan kovasti pääsyä takaisin yksikköön, siellä on kavereita, tuttu ympäristö ja paljon tukea.

Ja tietenkin: hyvää tulevaa viikkoa kaikille!

PESSIMISMIÄ VASTAAN TAISTELUA

Hoitaja totesi eilen minulle, että ajatukseni ovat masentuneita ja täynnä pessimismiä. Nuo sanat olivat niitä, joita en missään nimessä olisi halunnut kuulla, sillä haluan olla elämänmyönteinen, iloinen ja kohti parantumista. Ajatukseni olivat todella solmussa.

En ollut oikeastaan tajunnut, että murehdin liikaa. Huomasin kyllä, etten voinut esimerkiksi osallistua yhteisiin toimintoihin ja kaikesta huolehteleminen oli miltei mahdotonta. Olin palanut loppuun kaiken sen oikeasti todella pienen stressin kanssa. Olen niin herkillä.

Hoitaja neuvoi minua, itkin ja huusin, kerroin kaikki tunteeni hänelle ja teimme listaa hyvistä asioista stressini aiheuttajissa. Suurin stressini aiheuttaja on tällä hetkellä tuleva muutto ja äitini mielipiteet asiasta. Olen pelännyt, etten pärjäisi tukiasunnossa, sillä saan esimerkiksi paniikkikohtauksia todella pienistä asioista - tai ilman näkyvää syytä. Äitini puolestaan valaa minuun pessimismiään, mutta aion näyttää hänelle, että pystyn tähän. Aion... Ja pystyn.

Omaan kämppään muuttaminen tuo tullessaan monia mahtavia asioita, joita odotan innolla. Tuleva muutos on mahdollisuus, ei uhka. Saan itse päättää ruuasta, rahankäytöstä, siivoamisesta ja sisustamisesta. En malta odottaa sitä aikaa, kun itse teen mieleistä ruokaani, pohdin viisaasti rahankäyttöni, siivoan vain omat sotkuni ja sisustan aivan itse. Vastuu kasvattaa, niin sitä taidetaan sanoa.

ENTISEN ELÄMÄN ADDIKTIO - VIILTELY

Viime yönä pyörin jokusen tunnin sängyssäni, päällimmäisin ajatus oli äiti. Tuli flashbackejä siitä, kun makasin sängyssä kädet verillä, todella lääkkeissä, väsyneenä ja terät vieressä. Olin nukahtanut, ja heräsin äitini tullessa huoneeseeni. Hän puhkesi itkuun. Tulee aina paha mieli, kun muistan tuon. Eikä ihme.

Äiti joskus sanoi, että hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi viiltelyni takia. Ei äitini ole epäonnistunut missään! Päinvastoin. Vaikkakin suorasanainen ja monesti olen herkkyyteni takia pahoittanut mieleni hänen laukomisien takia.

Kuvan lähde: Polyvore, muokkasin itse

Koen olevani jo kuivilla viiltelystä. Välillä on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ne ajan mittaan ovat jo vähentyneetkin. Eivät ne kuitenkaan enää minua hallitse, pystyn sivuuttamaan ne ja olemaan vahvempi. Terä ei saa enää hallita minua. Olen enemmän hallinnassa ongelmieni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ennen, mikä on mahtavaa.

Aina asiat eivät ole olleet näin kontrollissa. Viiltelin päivittäin. Viiltely oli paha, tuskainen ja kamala riippuvuus. Mutta se on entisen elämäni addiktio.

ELÄMISEN ARVOISTA ELÄMÄÄ

Olen nauranut, nauttinut, elänyt... Negatiiviset asiat kuten paniikkikohtaukset tuntuvat niin pieniltä kaiken ilon keskellä. Paniikkikohtauksista selviän helposti, koko kohtaus alkuoireineen kestää vain vajaa vartin tätä nykyä. Ennen meni monta tuntia. Olen tyytyväinen edistymiseeni, hoitajatkin ovat. Kun parantuminen kunnolla alkaa, noususuunta on yleensä nopea. Näin kävi minunkin kohdallani - päälle puolessa vuodessa elämäni on muuttunut elämisen arvoiseksi. Olin ennen vuodenvaihdetta osastolla, ja nyt kovat suunnitelmat itsenäistymisestä, omasta kämpästä ja oikeasta elämästä.

Tällä hetkellä teen paljon hommia itsenäistymisen eteen. Omahoitajani kanssa teemme pian heräämisaikataulun, minulla on liian hyvät unenlahjat. Olen nyt jokusen yön saanut pitää kännykän huoneessani ja olen itse herännyt puhelimen herätykseen. Täytyy puhua lääkärin kanssa, että tämä käytäntö saisi jatkua.

Olen alkanut ostamaan tavaroita omaan kotiin, äitikin on projektissa mukana. Järkevöitän ostoksiani koko ajan. Sain esimerkiksi rippilahjaksi hieman rahaa, ostin niillä mikron. Sain kaksi lahjakorttia, toisella ostin keittiötarvikkeita ja toisella aion ostaa sähkövatkaimen. On ihanaa ajatella uutta omaa kämppää. Se jännittää, mutta tiedän syksyyn mennessä olevani valmis kyseiseen koitokseen. Jee!

Kesä on muutenkin alkanut hyvin. Joka päivälle on aktiviteettia, ei tule jämähdettyä vain neljän seinän sisälle. Olimme mökillä yksiköstä, se oli mahtavaa. Menimme sisälle rauhoittumaan vasta puolenyön jälkeen, normaalisti kun yksikössä menemme nukkumaan arkisin kymmeneltä.

Rakastan olla yksikössä. On tukea, seuraa, ihana oma huone, keskusta kivenheiton päässä.. Ja nämä ystävät ovat niin ihania. Täällä tutustuu uusiin ihmisiin helposti. En koskaan unohda kaikkea sitä hyvää, mitä kuntoutumisyksikkö on minulle antanut.

SEN LÄMMÖN NIMI ON ONNELLISUUS

Viikko, kaksi viikkoa jopa viime postauksesta? Huhhuh. En tiedä, mihin tämä aika menee.

On tapahtunut paljon hyvääkin, mutta mielessä ovat päällimmäisenä huonot muistot. Olen kotona ja saanut kahden päivän aikana kaksi paniikkikohtausta. Ja maailman turhimmista asioista: kun äiti ei löytänyt jatkojohtoa, ja kun olin öljynnyt äidin mielestä liikaa hiuksiani. Joo, ei ne hiukset kyllä kivoilta näyttäneetkään... 

Yksikössäkin luontoretkellä sain paniikkikohtauksen, ötököiden takia. Olen niin herkillä, tuntosarvet pystyssä, vereslihalla.

Ei elämäni silti ole kaaoksessa, vaikka se silti tuntuukin aina välillä. Pääsen huomenna ripille, näen ystäviäni, olen ollut tekemisissä kavereiden kanssa ja muutenkin tunnen välillä pientä lämpöä sydämessä. Lämmön nimi on onnellisuus. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, viilattua ja sliipattua, että tuntisi onnea. Täytyy vain hyväksyä asiat, ja tehdä parhaansa.

Odotan muuten kovasti syksyä. Pääsen muuttamaan tukiasuntoon, oli äiti mitä mieltä hyvänsä. Olisipa hän onnellinen siitä, että haluan muutosta. Aloitin käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla, terapeuttini oli samaa mieltä kanssani - syksyllä, kun minut heitetään yksiköstä pois, minun ei olisi järkevää palata kotiin. Äiti tosiaan haluaa minun muuttamaan takaisin kotiin, kunnes uusi tukiasuntokeskus avataan. Huh, vaikea selittää. Olen valmis itsenäistymisen toiselle portaalle.

Hyvää viikonloppua kaikille! Olette arvokkaita. ♥

MITEN PÄÄSIN EROON VIILTELYSTÄ

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

Otsikossa piileekin vaikea kysymys, en itsekään tiedä varmaksi miten tämä tapahtui. En ole viillellyt muistaakseni nyt puoleen vuoteen, mutta ei se aika itsestään sitä tee, siihen vaikuttaa monta asiaa:

Olen oppinut puhumaan ja saanut tukea. Olen oppinut armon antamista itselleni. Syyt, joiden takia viiltelin, ne ovat poissa. Harhat eivät käske minua, en koe olevani turha. Tunnen asioita, ei tarvitse etsiä keinoa jolla tuntea jotain. En rankaise itseäni enää mistään. En ansaitse kipua saatika lisää elinikäisiä arpia. En käännä enää asioita itseäni vastaan niin, että kokisin tarvetta viiltelyyn. Olen ihan hyvä näin.

Aina tosiaan asiat eivät ole olleet näin hyvin. Jouduin taistelemaan, koitin montaa erilaista keinoa lopettaa viiltely. Joskus koin hieman apua butterfly projectista, jossa piirretään perhonen siihen kohtaan, johon haluaisi viiltää. Piirsin kauniita perhosia kehooni, mutta jokainen niistä taisi kuolla. Sitten oli jääpalojen puristaminen, joka on mainio ahdistuksenhallintakeino noin muutenkin, mutta kohdallani se ei tehonnut haluun satuttaa itseään.

Kaikille, jotka millään tavalla haluaisivat satuttaa itseään tai tekevät niin, antaisin yhden neuvon: hae apua. Sinun oikeus on saada apua. Käy koulun terveydenhoitajalla tai kuraattorilla, hän voi ohjata sinut vaikka lääkärin juttusille. Listaa paperille kaikki asiat, joissa tarvitset apua, anna se hoitavalle taholle. On olemassa lukuisia paikkoja, joista voit saada apua: poliklinikka, erilaiset terapiat, suljettu osasto, päiväosasto, tuettu asuminen...

Tsemppiä kaikille, olette arvokkaita ja ansaitsette apua. ♥

LOMAKUULUMISET JA RIPPIKOULUSTA

Kun perjantaina ennen kotiin lähtöä juttelin hoitajan kanssa, olin hieman paniikissa tulevasta lomasta. Pelkäsin paniikkikohtauksia, ahdistusta, harhoja ja oikeastaan kaikkea. Joo, mulla on ollut ahdistusta ja vähän vainoharhoja, mutta ei, en anna niiden pilata vointiani. Olen selvinnyt tästä lomasta ilman tarvittavia, ja olen itse rauhoittanut itseni. Eikö ole aika mieletöntä? Ainakin siihen verrattuna, kun vuosi tai pari takaperin, en pystynyt olemaan kotona juuri ollenkaan ilman järkyttäviä lääkemääriä. Enkä tietenkään osannut rauhoittaa itseäni. Suuria askeleita eteenpäin!

Kotona on tosiaan mennyt yllättävän hyvin. Olin varautunut käymään jopa osastolla, jos sellainen olo olisi tullut, mutta onnekseni siihen ei ole ollut tarvetta. Tälläiset onnistumiset kohottavat huomattavasti itseluottamusta! Täytyy osata luottaa siihen, että pärjää.

Sain muuten kerrottua äidillenikin paniikkioireilustani, vähän pintaa syvemmältä. Äiti otti asian todella hyvin, ja kertoi omista kokemuksistaan mielenterveyteen liittyen. Hämmästyin, kaikkea niinkin vahva ihminen kuin äitini on kokenut. Näköjään tälläiset ikävät asiat voivat vahvistaakin. Tai no, sitä aina sanotaan, että vaikeudet vahvistavat, mutta on ihanaa nähdä, kuinka jotkut ihmiset nousseet tuhkista, korjanneet itsensä pienistä paloista. Uskomatonta.

En ole muistaakseni täällä blogissa kertonut, että käyn rippikoulun näin jälkikäteen. On ollut ihan mielenkiintoinen kokemus, vaikka oma maailmankuva onkin jo muodostunut. Rippijuhla on 19.6, vajaan kuukauden päästä! Pari läheisimpää kaveria ja sukulaisia tulee kylään juhlistamaan konfirmaatiotani, odotan sitä innolla.

KESÄTSEMPIT

Välillä on vaikeaa myöntää itselleen olevansa sairas. Olisin muuten valmis jo elämään, mutta nuo kahleet nilkassani estävät minua. Muutenkin viimeisimpinä päivinä ahdistus on ollut voimakkaampaa, samoin harhat. Tulee turhautunut olo. Haluan olla terve. En halua pelätä suihkukopissa, en halua lamaantua harhojen takia, en halua paniikkikohtauksia.

Paniikkikohtauksista puheen ollen, käyn tänään läpi hoitajan kanssa paniikkihäiriöön liittyviä papereita. Paniikkikohtaukseni ovat olleet suhteellisen voimakkaita, tiedä sitten miksi. Äsken tosin tuli paniikin oireita, mutta sain niitä itse hieman himmattua.

Yksikössä tulee olemaan niin huippu kesä. On paljon mukavaa toimintaa, virkistäviä aktiviteetteja ja hyvää seuraa. En todellakaan aio tuhlata viimeistä kesääni yksikössä panikoimassa ahdistuneena harhojen vallassa huoneessani. Täytyy ottaa kaikki ilo irti ja tosiaan keskittyä hyvään oloon. Ei parantumisprosessistani tule paskaakaan, jos vain vellon huonossa olossa.

Ja kaikille teille: nauti tulevasta kesästä. Järjestä itsellesi omaa aikaa. Rauhoitu hieman, jos elämäsi on hektistä. Voi olla kuumaa tai kylmää, ei sillä ole väliä, kunhan nautit. Arvosta sitä kaikkea, mitä sinulla on. Ihan sinulle itsestäänselviäkin asioita, muista arvostaa niitä. Käy uimassa, voita vaikka pelkosi sitä kohtaan. Osta kioskistä jätski, syö se ulkona helteellä, vaikka ahdistaisi. Ylitä itsesi. Pystyt siihen. ♥