OMAN MIELEN PELKÄÄMINEN, HISTORIAAKO?

On ilo todeta, että harhat ovat vähentyneet reilusti! Nopeasti arvioituna niitä on vieläkin joka toinen päivä, mutta händlään kyllä tämän. Lääkitystä hiottiin, sillä on ollut suuri vaikutus. Väsymys lisääntyi ja ruokahalu kasvoi, mutta nekin hallinnassa.

Olen niin kyllästynyt harhoihin ja ainaiseen oman mielen pelkäämiseen. Olisiko se jo historiaa? No, ei ihan vielä, täytyy antaa aikaa. Paniikkikohtaukset nyt ainakin ovat vähentyneet, viikon sisällä niitä on ollut muistaakseni vain kaksi. Voiton puolella!

Viime postauksen tein muuten täysin tunnehuuruissa, nyt on jo paljon parempi fiilis tukiasunnostakin. Johtaja oli mukana lääkärintapaamisessani, ja lupasi hioa epäkohtia. Olen itsekin tehnyt suurta työtä, että uskaltaisin olla rehellinen. Olen siihen pystynytkin, ja tunnen tulevani toimeen kaikkien kanssa. Ei sydänystäviä voi kaikkien kanssa olla, mutta palavasti haluan ja aion tulla toimeen jokaisen työntekijän ja nuoren kanssa.

Yksi väärinymmärryskin on sattunut. Sain hoitajalta noottia, että puhun liikaa äitini kanssa puhelimessa. Ymmärin hänen puheistaan, että äitini on kertonut minun rasittavan häntä, en saa kertoa ahdistuksestani siis äidille. Itkin koko illan, olin myös typerä ja raavin käteni vereslihalle. No, mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voitte kuvitella mikä tuska sisälläni jylläsi, kun vuoden viiltelemättömyyden jälkeen palasin vanhoihin tapoihin.

Mutta kuitenkin meni kaksi viikkoa, kun en juurikaan soittanut äidille enkä kertonut kuin todella pintapuolisesti asioista. Äiti haistoi palaneen käryn - ei varmasti mene kahta viikkoa ilman ahdistuksia. Tavatessamme hän näki raapaleisen käteni ja purskahdin itsekin itkuun, äiti kertoi, että ei todellakaan pidä paikkaansa ettemmekö saisi jutella rehellisesti.

Tulipas tekstiä taas! Ei muuta kuin näkemisiin! :-)

ENTISEN ELÄMÄN ADDIKTIO - VIILTELY

Viime yönä pyörin jokusen tunnin sängyssäni, päällimmäisin ajatus oli äiti. Tuli flashbackejä siitä, kun makasin sängyssä kädet verillä, todella lääkkeissä, väsyneenä ja terät vieressä. Olin nukahtanut, ja heräsin äitini tullessa huoneeseeni. Hän puhkesi itkuun. Tulee aina paha mieli, kun muistan tuon. Eikä ihme.

Äiti joskus sanoi, että hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi viiltelyni takia. Ei äitini ole epäonnistunut missään! Päinvastoin. Vaikkakin suorasanainen ja monesti olen herkkyyteni takia pahoittanut mieleni hänen laukomisien takia.

Kuvan lähde: Polyvore, muokkasin itse

Koen olevani jo kuivilla viiltelystä. Välillä on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ne ajan mittaan ovat jo vähentyneetkin. Eivät ne kuitenkaan enää minua hallitse, pystyn sivuuttamaan ne ja olemaan vahvempi. Terä ei saa enää hallita minua. Olen enemmän hallinnassa ongelmieni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ennen, mikä on mahtavaa.

Aina asiat eivät ole olleet näin kontrollissa. Viiltelin päivittäin. Viiltely oli paha, tuskainen ja kamala riippuvuus. Mutta se on entisen elämäni addiktio.

MITEN PÄÄSIN EROON VIILTELYSTÄ

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

Otsikossa piileekin vaikea kysymys, en itsekään tiedä varmaksi miten tämä tapahtui. En ole viillellyt muistaakseni nyt puoleen vuoteen, mutta ei se aika itsestään sitä tee, siihen vaikuttaa monta asiaa:

Olen oppinut puhumaan ja saanut tukea. Olen oppinut armon antamista itselleni. Syyt, joiden takia viiltelin, ne ovat poissa. Harhat eivät käske minua, en koe olevani turha. Tunnen asioita, ei tarvitse etsiä keinoa jolla tuntea jotain. En rankaise itseäni enää mistään. En ansaitse kipua saatika lisää elinikäisiä arpia. En käännä enää asioita itseäni vastaan niin, että kokisin tarvetta viiltelyyn. Olen ihan hyvä näin.

Aina tosiaan asiat eivät ole olleet näin hyvin. Jouduin taistelemaan, koitin montaa erilaista keinoa lopettaa viiltely. Joskus koin hieman apua butterfly projectista, jossa piirretään perhonen siihen kohtaan, johon haluaisi viiltää. Piirsin kauniita perhosia kehooni, mutta jokainen niistä taisi kuolla. Sitten oli jääpalojen puristaminen, joka on mainio ahdistuksenhallintakeino noin muutenkin, mutta kohdallani se ei tehonnut haluun satuttaa itseään.

Kaikille, jotka millään tavalla haluaisivat satuttaa itseään tai tekevät niin, antaisin yhden neuvon: hae apua. Sinun oikeus on saada apua. Käy koulun terveydenhoitajalla tai kuraattorilla, hän voi ohjata sinut vaikka lääkärin juttusille. Listaa paperille kaikki asiat, joissa tarvitset apua, anna se hoitavalle taholle. On olemassa lukuisia paikkoja, joista voit saada apua: poliklinikka, erilaiset terapiat, suljettu osasto, päiväosasto, tuettu asuminen...

Tsemppiä kaikille, olette arvokkaita ja ansaitsette apua. ♥

VIHAN JA VIILTELYN KAUTTA VOITTOON

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

Miten viha yllättää?

Miten itseään voi alkaa vihaamaan niin paljon, 

että ainoat pakokeinot ovat uudestaan ja uudestaan aukeavat haavat?

Miten maailmaa voi alkaa vihaamaan niin paljon, että siitä haluaa pois?

Viha. Tuo voimakas sana. Oletko sinä koskaan vihannut mitään tai ketään?

Minä viiltelin joskus. Vihasin itseäni. Vihasin kaikkea. En nähnyt missään mitään hyvää. Se, mitä tunsin ennen viiltämistä, niitä tunteita ei voi sanoin kuvata. Syvää inhoa, ahdistusta, tuskaa - vihaa. Se oli kuin hengittämistä, mutta ei elämistä. Eikä silloin halunnut edes hengittää. Karua.

Viimeisimmästä viillosta ei ole aikaa kovin kauaa, pari kuukautta, mutta tunnen olevani poissa siitä kierteestä. Yksi syy tähän muutokseen on arvostuksen oppiminen. Olen oppinut arvostamaan itseäni. En koe tarvetta tuhota itseäni ulkopuolelta. Ei, en enää.

Tunteet vaihtuvat. Vihasta tuli arvostusta. Arvostuksesta kiitollisuutta. Kiitollisuudesta onnellisuutta.

Olenko onnellinen? Mietitäänpä, miksi en olisi. Onnellisuus on laaja käsite, mutta en näe mitään syytä olla olematta onnellinen. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, että voisi olla onnellinen. Kesti kauan oppia tuo. Ei ole olemassa mitään  "sitten kun näin tapahtuu niin olen onnellinen"-tapahtumaa, onnellisuus lähtee sisältä päin.

LOUKKAANTUNEENA

Viikonlopun vietin taas kotona. Ensimmäiset päivät menivät hyvin, olin aktiivinen, iloinen ja hyvillä mielillä. Viimeisenä yönä loukkaannuin äidin sanomisista, ja minut valtasi itseinho. Itkin kunnon huutoitkua ainakin puoli tuntia, jolloin menin hakemaan äidin huoneeseeni. Äiti yritti selitellä sanomisiaan, ja pahensi tilannetta. Hääsin hänet pois. Jäin yksin, loukkaantuneena, itseinhossa ja tuskassa. Ensin oksensin ja sitten viiltelin.

Tuntuu, että olisin pettänyt kaikki. Kannustan kaikkia käyttämään muita ahdistuksenhallintakeinoja, ja sitten minä sorrun. Olen pahoillani...

Ennen viiltely-episodia siskoni perheineen tuli käymään, oli niin ihanaa nähdä heitä, vaikka vietinkin suurimman osan melua paossa huoneessani. Olen todella herkkä melulle, ja suuri ihmismäärä saa minut joskus ahdistuneeksi. Tuttu tunne ehkä teillekin!

Yksikössä kerroin heti hoitajalle viikonlopusta, eikä hän suuttunut, vaan tuki ja auttoi minua ajatusteni kanssa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, täytyy oppia elämään sen kanssa. En ole huono ihminen pahan oloni takia.

Hyvää alkuviikkoa kaikille, pusut ja halit! Pitäkää itsestänne huoli älkääkä jääkö yksin ajatustenne kanssa. ♥

KUN YSTÄVÄ ON ITSETUHOINEN

Sain kommentin, jossa pyydettiin kertomaan, miten viiltelevälle ystävälle pitäisi puhua. Hieno postausidea, kiitokset lähettäjälle.

Kerron tämän omasta näkökulmastani ja perustuen omiin kokemuksiini.

Jokainen ihminen on yksilö, enkä voi tietää, miten juuri sinun ystäväsi

haluaisi sinun auttavan häntä.

Ensinnäkin, tuki. Välitä ystävästäsi. Ole lähellä, halaa. Kehoittaisin tukemaan ystävääsi tilanteessa kuin tilanteessa, mutta toisaalta ei ole pelkästään sinun asiasi kantaa harteillasi toisen tuskaa. Hieman monimutkainen juttu, mutta tee parhaasi. Se riittää.

Älä myöskään tuomitse. Älä anna ikäville, tuomitseville ajatuksille valtaa. Itsetuhoinen ihminen kaikista vähinten kaipaa moitteita. On kamalaa saada tietää toisen itsetuhoisuudesta. Saatat tuntea surua, vihaa ja epävarmuutta. Mieti kuitenkin ennen kuin sanot mitään.

Puhu asiasta. Itsetuhoisuus on vielä tänäkin päivänä hieman "tabu", ja itsetuhoinen ihminen saattaa kokea asian häpeälliseksi. Puhuminen auttaa häpeään. Tai no, riippuu, millä sävyllä puhuu.

Auta ystävää löytämään ammattiapua. Koululainen saa apua vaikkapa terkkarilta tai kuraattorilta. Apua saa myös omasta terveyskeskuksesta.

Kysymyksen lähettäjä kysyi myös, olisinko halunnut, että minua olisi kohdeltu tietyllä tavalla kun viiltelin. No, en. Kaipasin kuitenkin tukea, ja sitä sain. Viiltelyni oli kai avunhuuto, en tiedä. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin halu rangaista itseään.

Ja muista, että viiltely on tapa purkaa ahdistusta. Ystäväsi täytyisi vain löytää parempi tapa purkaa ahdistusta, sellainen, joka ei olisi viiltelyä tms. Itse puristan usein jääpaloja käsissäni, laitan kädet kylmään veteen tai teen mitä vain, mikä purkaa ahdistusta. On todella vaikeaa löytää uusi ahdistuksenhallintakeino, mutta se on mahdollista! Älä koskaan menetä toivoa ystävääsi.

SULJETTU OSASTO KUTSUU... TAAS

Maanantaina se tapahtuu. Viidennen kerran. Menen vapaaehtoisena B1-lähetteellä suljetulle osastolle. Pelottaa, ahdistaa. Weed on vieläkin osastolla, saamme sentään toisistamme tukea. Osaston käytännöt ovat muuttuneet, tietääkseni kännykkääkin saa pitää kauemmin.

Nyt teillä saattaa tulla kysymys: miksi suljetulle? Miksei kuntoutumisyksikkö riittänyt? No, tässä keskeisimmät syyt:

- Ahdistus. Ahdistukseni on aivan eri sfääreissä kuin esim. kesällä. Saatan saada paniikki/ahdistuskohtauksen pienistäkin asioista, kuten jos olen vaikka pukeutunut liian vähän säähän nähden.

Olin kerran pukeutunut nätisti, mutta en tajunnut, että ulkona on kylmempi kuin aikoihin. Minun olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin, olisi pitänyt vain laittaa takki päälle, mutta sain paniikkikohtauksen. On se ihmismieli kiero. Tällä hetkellä tuokin asia tuntuu pieneltä, mutta silloin se oli elämä ja kuolema.

- Psykoosioireet. Harhoja, vainoharhaisuutta, pelkoja ja lisää harhoja. Tummia hahmoja, katosta tulevia kummituksia, minua tuijottavia pieniä tyttöjä... Lähimuistinikin on huonontunut ja kaikki on yhtä mustaa mössöä josta en saa eriteltyä mitään. Tuntuu, kuin minua seurattaisiin. Kameroiden kautta ja kaupungilla. Kaupoissa kaikki kuulutukset liittyvät minuun. Tai näin minusta tuntuu.

- Syömisvammailu. Skippaan aterioita, käytän nesteenpoistajia, ahmin, oksentelen. Saatan syödä yhden päivän aikana sen, mitä "normaali" ihminen syö aamupalaksi. Näin ainakin omahoitajani sanoi.

- Hoitajat. Yksikössä on yleensä vain yksi hoitaja paikalla kerrallaan, eikä hän aina voi auttaa minua. Kun en saa apua sitä tarvitessani, oksentelen ja olen itsetuhoinen.

- Itsetuhoisuus. Olen viillellyt, oksennellut, hakannut itseäni...

Olen pahoillani...

ÄIDIN PIENI TYTTÖ HALUSI KUOLLA

!!Saattaa olla triggeroiva teksti!!

Minulla oli todella itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja vielä vuosi pari taaksepäin. Viiltelin miltei päivittäin, minulla oli tarkat itsemurhasuunnitelmat ja olin todella varomaton henkeni kanssa - kyllä, sekin on itsetuhoisuutta. Keräsin lääkkeitä ajatuksena tappaa niillä itseni. Äitini kuitenkin löysi myöhemmin kätköni.

Äiti on minulle todella rakas. Jos jotakuta tässä maailmassa rakastan yli kaiken, se on äiti. Hän on pysynyt tukenani vaikeina aikoina ja rakastaa minua kaikkine virheineni.

Olen vasta viime aikoina tajunnut, kuinka musertavaa olisi itsemmurhani ollut äidilleni. En osaa sitä sanoin kuvailla, mutta olen äidilleni kaikki. Kirjaimellisesti, kaikki. Hän kertoo joka päivä rakastavansa minua. Minäkin rakastan häntä.

Rakastan sinua, äiti. ♥

KOULUSTA JA MUUTA SHAISSEA

Huomaatte varmaan kuinka mestari olen keksimään otsikoita...

Lääkäri oli antanut käskyn miettiä koulua. Onko liian raskasta, stressaako, tuleeko psykoosioireita. On raskasta, stressaa ja on psykoosioireita. Tulimme hoitajan kanssa siihen tulokseen, että lopetan filosofian opiskelun. Opiskelen vielä silti historiaa ja opoa. Tuo opo oli hieman extempore-idea, mutta todella hyödyllinen aine. Historiaa opiskelen, sillä biologian opiskelu ei sopinutkaan kuvioihin.

Olen monia kertoja kertonut oksentelusta hoitajille, mutta nyt se on otettu tarkasteluun. Söin tänään kaksi ruisleipää ja korvapuustin, teki mieli oksentaa, mutta pysyin lujana! Menimme kauppaan entisen ihanan omahoitajani kanssa ja ahdistus hellitti. Ahdistus todellakin voi hellittää oksentamatta. Ravitsemusterapia-aika on luultavasti lähiaikoina, raportoin siitä teille sitten myöhemmin... :-D

Kuva löytyi googlettamalla, täältä.

Olin pitkän aikaa viiltelemättä, kaduttaa kun menin viiltämään uudestaan. No, nyt täytyy yrittää rikkoa ennätyksiä! Kaikki järjestyy. :-)

VIILTELY, OKSENTAMINEN, RAVITSEMUSTERAPEUTILLE?

Kerroin eilen oksentelusta ja viiltelystä hoitajalle. Pelkäsin kertoa siitä, sillä luulin joutuvani heti osastolle. Onneksi olen heidänkin mielestä jo kuntoutusvaiheessa, en hoitovaiheessa!

Oksentelun takia saan lähetteen ravitsemusterapeutille... Olen käynyt siellä ainakin kolme kertaa, puhe terveellisyydestä tulee korvista ulos. Täytyisi vain syödä säännöllisesti, ruoka-annokset ovat kunnossa. Olen kyllä syönyt aika vähän, ja lyhyessä ajassa minulta on pudonnut melkein 9kg. Se alkaa näkymään kropassani ja naamassani. Olen ihan tyytyväinen. Muistakaa kuitenkin ihanat, että minulla on ylipainoa, on pudotettavaa. Täytyisi vain tehdä laihdutus terveellisesti, ei ahmimis-oksentamis-kierrettä! Lähiaikoina olen oksentanut, vaikken olisi ahminutkaan. Mieleni pelleilee...

Minulla on kansio, jossa on ohjeita ja vinkkejä syömiseen. Tiedän perusasiat, en mielestäni tarvitsisi ravitsemusterapeuttikäyntiä. Oksentamisen vaaroista toisaalta olisi kiva tietää, se motivoisi olla oksentamatta! Sairas puoleni tähän vastaa, että "läski oksenna vain et saa lihoa" ja terve puoleni vastaa "oksentaminen ei pudota painoa ainakaan pysyvästi". Terve puoli, voita, please! En halua oksentaa, se on kamalaa.

Huh. Onko sinulla kokemusta ravitsemusterapiasta? :-)

PÄIVITYSTÄ EDELLISEEN

Täytyy olla ylpeä itsestään, olen selvinnyt niin paljosta. Koulukiusaaminen, itsetuhoisuus, kaikki! Olen selvinnyt siitä. Ja se on tehnyt minusta sen, mikä olen. Olen hyvä juuri tälläisenä. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, annan itselleni anteeksi eiliset viiltelyt. Ja terät vedän vessanpöntöstä alas nyt.

ROMAHDIN, ANTEEKSI

Mieliala vaihtelee minkä kerkiää. Päivällä olin todella aktiivinen ja siivosin, jumppasin, tein smoothien, siivosin lisää ja olin koirien kanssa. Elämä hymyili ja olin ihan taivaassa.

Nyt taas tuli romahdus. Negatiiviset asiat pulpahtivat pintaan:

- itsetuhoisuus, halu kuolla, viiltelin

- halu oksentaa, jonka meinasin toteuttaa mutta tyydyin jumppaamaan

- läskiahdistus

- "ei musta tuu ikinä mitään tällä tahdilla" - ajattelin, ettei minusta tule mitään, en saa töitä, en opiskelupaikkaa

- ei uskoa parantumiseen

- voimakas masentuneisuus ylipäätänsä

- tuntui, etten ole olemassa

- harhoja

- flashbackeja

Että tälläista tänään... Menisipä tämä jo ohi. Anteeksi ikävä postaus, mutta pyrin olemaan ennen kaikkea rehellinen ja avoin blogissani. Kyllä minä tästä yli pääsen, täytyy toitottaa tuota tämä ilta.

+ laitoin yksityisiksi pari postausta, koska niissä näkyi naamani.

MENNEISYYS ARPIEN MUODOSSA

Katson käsivarttani. Siitä voi lukea menneisyyttäni arpien muodossa. Mikä meni pieleen?

Voisin olla vaikka missä. Lukio, harrastuksia, ystäviä, oma asunto kenties. Mutta minä, Maria, junnaan paikoillani. Peruskoulun jälkeen olen käynyt kaksi päivää ammattistarttia ja yhden lukioon valmentavan kurssin. Ja olen vuosimallia 1998... Kaverit ovat menestyneet. Mutta minä vain junnaan. Kiitos tästä, skitsofrenia ja masennus. Sosiaalisten tilanteiden pelkokin rajoitti elämääni ennen paljon. En uskaltanut vastata vieraiden kysymyksiin, pakenin paikalta. En tehnyt aloitetta sosiaalisissa suhteissa. En voinut kulkea bussilla, pelkäsin muita ihmisiä. Siitä sentään olen parantunut, vaikka se diagnooseissani vielä onkin.

Tälläinen sekametelisoppa tällä kertaa. Ajatus ei kulje selkeästi. No, ainakin on suklaata.

EILINEN AHDISTUSKOHTAUS

Söin leipää. Ja jugurtin. Syödessäni hoitaja katseli minua ja sitten tokaisi: "Ethän syö enempää. Sun pitäis syödä säännöllisesti, niin ei tulisi tarvetta tankata paljon kerralla." Anteeksi mitä? Mielestäni kaksi leipää ja jugurtti on oikein hyvä iltapala, ja olin syönyt koko päivän hyvin. Tiedän, minulla on paino-ongelmia ja kiloja saisi lähteä.

Otin jostakin syystä hoitajan sanat itseeni, ja menin huoneeseeni itkemään, hävettää myöntää. Itkin vartin, puoli tuntia, kolme varttia. Mietin elämää. Halusin oksentaa. Halusin kuolla, olenhan minä läski joka ei ansaitse elää... Mutta tuo ei ole totta, ymmärsin sen vasta myöhemmin. Ahdistuneessa mielentilassa sitä nyt vain ajattelee typeriä.

Itkua vain tuli, en saanut sitä loppumaan. Olin kyllästynyt elämääni. Halusin viillellä, mutta halu oksentaa oli vieläkin suurempaa. En vain osaa oksentaa hiljaa. Hyvä näin, en halua enää ikinä pilata hampaitani (ja elämääni) oksentamisella.

Onneksi toinen hoitaja tuli yövuoroon, ja hän tuli katsomaan miksi itken. En saanut puhuttua hänelle, mutta hänen seuransa rauhoitti minut. Sain ylimääräisen Levozinin. Ja lopulta menin nukkumaan ihan siedettävällä fiiliksellä.

LIIKAA KOKISTA JA VIILTELYSTÄ

Monia litroja kokista. Maradonan ja vanhojen hittien kuuntelemista. Parvekkeella hengailua. Perseilyä chatrouletissa. Skypepuheluja. Sipsejä, pullaa, kaakaota... Näistä lomani on tähän mennessä koostunut.

Ja tietenkin paljon naurua A:n ja M:n kanssa! Saatiin taas uusia insideläppiä. Olen mummullani, ja A sekä M tulivat yökylään tänne. Yleensä kokoonnutaan A:n luona, mutta nyt hänen äitinsä oli sitä vastaan. No, hauskaa ainakin oli!

Mummulassa on kyllä paras tapa viettää lomia! Rakastan olla täällä, ja kun näkee vanhoja tuttuja niin mieli kohentuu. Nyt on hyvä fiilis. Toivottavasti tämä kestää. Kuitenkin yksikössä romahdan.

Tänään on vähän oksettanut, luultavasti sen takia, että unohdin aamulla ottaa lääkkeet.

Jostakin syystä minulla on jatkuvasti mielessä viiltely. En aio siihen tapaan enää sortua, mutta tiedättehän, vanhat tavat ovat pinttyneet mieleen ja sieltä se välillä putkahtaa esiin. Ja ei, älkää pelätkö, en aio satuttaa itseäni! Varsinkin äiti pettyisi minuun. Joo joo, en elä toisten ihmisten ehdoilla, mutta kesällä haluan pitää toppeja hyvillä mielin ilman tuoreita arpia! Olenpa ulkonäkökeskeinen... Okei, ei ulkonäkö ole ainoa syy viiltelemättömyyteeni. Haluan olla vahvempi kuin terä. Terä ei hallitse minua. Ei enää. Ja toivottavasti ei enää koskaan.

Pääsiäisiä! :-)

TERÄ IHOA VASTEN

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

(Vääntelin sanaa trigger, enkä vieläkään tajua mikä on sen järkevä suomenkielinen vastine... Laukaisin, liipaisin? Ei. Laukaista ahdistus? En tiedä.)

Taisin olla kahdeksannella luokalla, kun ensimmäisen kerran painoin terän ihoa vasten. Muistan vielä syynkin: en halunnut osastolta kotiin, kotona oli turvaton ja ahdistunut olo. Halusin näyttää hoitajille, etten pärjää kotona. Ja halusin rangaista itseäni. Monet osastolla viiltelivät, ja itsekin tulin kokeilunhaluiseksi jollakin karmivalla tavalla...

Ensimmäinen itsetuhoinen kokeilu tapahtui seitsemännellä luokalla. "Leikkelin" ihoa saksilla, hykertelin onnesta kun sain verta tulemaan. Pari päivää täytyi pitää pitkähihaisia, ettei äiti huomannut punaisia repaleita kädessäni. 

Kun ensimmäisen kerran viiltelin, jäljet säilyivät kolmisen kuukautta. Enää ensimmäisiä viiltojälkiäni ei siis näy.

En muista juurikaan, kuinka paljon viiltelin siinä kasin alussa. Kaikki on sumuista siellä kaukana.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, viiltelin myös osastolla. Salakuljetin teriä osastolle, enkä koskaan jäänyt kiinni. "Viiltelin" osastolla myös katkaistulla muovilusikalla, ja siitä jäin kiinni... Siitä enemmän täällä.

Kun tulin kotoa osastolle ja olin viillellyt, jäin aina kiinni. Piilotin osastolla teräni huolellisesti, joten niitä ei löydetty. Kotoa äiti löysi kaksi terääni, ja minulla niitä oli neljä. Minulla oli monesti monta terää piilossa, jos kolme löydettiin, yksi oli vielä "tallessa"...

Minulla oli myös itsetuhoisuuteen kehoittavia ääniharhoja. "Sun täytyy viillellä", ne sanoivat, "ranteet auki läski!"... Pelkäsin näitä kehoittavia harhoja todella paljon, tuntui, että viiltely oli ainoa pakokeino.

Osastolla myös raavin ihoani vereslihalle, tästäkin on kamalat jäljet kämmenselässäni ja ranteessani. Olen myös monesti hakannut itseäni ja seiniä. Osastolla etenkin itseäni. Välillä olin ihan mustelmilla. "Noku mä kaaduin..."

Kun todellisuus iski vasten naamaa, lopetin viiltelyn kuin seinään. Vielä esimerkiksi tänäänkin on tehnyt mieli viiltää vähän, mutta ei, en sorru enää. Vaikeaa se on, mutta on kesälläkin mukavampi olla topissa kun ei ole tuoreita arpia.

Muista, että olet valloittava ja ihana, ja olet vahvempi kuin se terä. Tsemppiä, kyllä se siitä!

Onko sinulla kokemuksia itsetuhoisuudesta?
P.S. En julkaise tähän postaukseen mahdollisia tulevia ilkeitä tai "ilkeitä" kommentteja, kuten "huomiohuora tapa ittes läski lutka kananperse saatanan varvas". :-D

WIKIPEDIA VS MINÄ

Skitsofrenian tavanomaisia piirteitä ovat seuraavat:

taantuminen aiemmalta toimintatasolta
- Kyllä. Koulu kävi hyvin raskaaksi, vaikka ennen kävin mielelläni hyvin arvosanoin koulua. En jaksanut olla kavereiden kanssa, saatika siivota. Makasin vain sängyssä tehden mitään. Suljetulla oli aluksi sama meno, mutta sain toimintakykyäni pikkuhiljaa takaisin.

sosiaalisen toimintakyvyn lasku
- Kuten yläpuolella jo mainitsinkin, en jaksanut olla kavereidenkaan kanssa, mieluummin jäin sänkyyn makaamaan. Pinna oli kireällä ja äidin kanssa tuli riitaa.

äkkinäiset mielentilan vaihtelut
- Tämä, tämä niin helvetisti. Mieliala vaihtelee maanisesta todella alakuloiseen vieläkin.

apaattisuus, puheen niukkuus, tunteiden latistuminen- Olin todella apaattinen, makasin vain sängyssä. En edes halunnut tehdä mitään. En jaksanut enkä halunnut puhua, varsinkaan lääkäreille. Olin hiljaa ja itkin. Tunteiden latistumiseenkin yhdyn. Välillä en pystynyt olemaan empaattinen, en saanut mistään nautintoa. Suruun ja vihaan kykenin, vaikkakin välillä en saanut itkettyä.

harha-aistimukset, joista yleisimpinä ääniharhat- Näistä olenkin tehnyt jo postausta täällä.

harhaluulot
- Luulin, että minua vainottiin ja tarkkailtiin. Tarkkailu tapahtui mielestäni huoneeseeni piilotetuiden kameroiden, koneen webkameran ja kännykän kameran avulla. Luulin myös, että minun ajatuksia voitiin kuunnella.

tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmat
-En pystynyt enkä kauheasti vieläkään pysty keskittymään esimerkiksi lukemiseen tai elokuviin, olen tässä asiassa tullut paljon eteenpäin.

tiedon käsittelyn, uuden oppimisen ja kielellisen muistin ongelmat
- Tässäkin on ollut ongelmaa, muistini takkuili.

katatoninen asentokäyttäytyminen
- Kun menen psykoosiin, iskee välillä katatonia. En pysty liikuttamaan itseäni, istun tai makaan aina paikallani.

masennus, itsetuhoisuus
- Kyllä. Minulla on diagnosoitu vakava masennus, tosin masennus alkoi kunnolla ennen skitsofreniaa. Olen varsinkin psykoosissa välillä erittäin itsetuhoinen, hakkaan itseäni ja seiniä, osastolla myös kuulemma kerran ovea... Jos olen yksin, saatan viillellä psykoosissa.

MINKÄLAINEN PAIKKA ON NUORISOPSYKIATRIAN SULJETTU OSASTO, OSA 1

Suljettu osasto. Mitä sinulle tulee mieleen?

Olen siis ollut neljä kertaa suljetulla osastolla. Ensimmäisellä kerralla tykkäsin olla siellä kovin, koin olevani turvassa. Kotona ei ollut hyvä olla. En ensimmäisellä jaksolla ollut vielä kovin psykoottinen, joitakin harhoja näin kyllä, mutta pärjäsin niiden kanssa. Olin hyvin hiljainen, ujo ja vetäytyvä, en ottanut juurikaan kontaktia kehenkään, pelkäsin liikaa. Ensimmäisellä jaksolla diagnoosini olivat vakava masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Toisella jaksolla olin myös muistaakseni vapaaehtoisessa hoidossa. En muista enää kunnolla, mutta muistaakseni vapaaehtoishoito vaihdettiin pakkohoitoon ollessani jonkin aikaa osastolla. Diagnoosit olivat samat kuin ensimmäisellä jaksolla.

Kolmannella kerralla sain psykoosikohtauksen kuntoutumisyksikössä. Kaikki alkoi minulle jo normaalista pahasta olosta, olin hyvin itkuinen ja harhainen. Sätkin harhojen takia, sain rauhoittavia. En muista enempää, mutta minut kuulemma vietiin ensin sairaalaan ambulanssilla ja siitä suljetulle. Sain suljetulla kaksi piikkiä perseeseen, kun en pystynyt ottamaan lääkkeitä suun kautta.

Heräsin osastolta, olin paniikissa. Lähdin harhailemaan käytävälle, ja minut raahattiin takaisin seurantahuoneeseen. Seurantahuoneeseen joutuu, jos on vaaraksi itselleen, tarvitsee jatkuvaa valvontaa (kameravalvontaa) tai vastaavaa. Olin monta kertaa lepositeissä, "lepareissa". En muista juurikaan tästä ajasta mitään, olen kuitenkin ihan tyytyväinen, etten muista. :-/

Diagnoosini taisivat olla vakava psykoottinen masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Lepositeet, kuva: YLE

Neljännellä kerralla lääkärit päättivät, että olin liian huonossa kunnossa kuntoutumisyksikköön. Minulla oli ainakin käskeviä harhoja, muuta en muistakaan.

Olin kolme viikkoa eristyksessä, kuulemma makasin vain sängyssä. Olin lepareissa liian monta kertaa. Ai, miksi? No, olin itsetuhoinen. Hakkasin itseäni, seiniä, raavin itseäni, hourin ja olin harhainen. En ikinä käynyt kenenkään päälle, satutin vain itseäni. Monet ystäväni kävivät hoitajien päälle, olin jokusen kerran todistamassa tätä.

Eristykseen sain kerran muovilusikan, katkaisin sen ja aloin "viiltelemään" sillä. Hoitaja huomasi arvet kädessäni, ja arvatenkaan en saanut enää muovilusikoita... :-D Muutenkin satutin itseäni todella paljon, raavin käteni verille monta kertaa ja jos olin salakuljettanut terän, viiltelin sillä.

Miten sinne joudutaan

Suljetulle joutuu, jos on vaaraksi itselleen tai muille ihmisille. Jos on esimerkiksi psykoosissa tai riehuu, osastolla olen myös tavannut päihteiden käyttäjiä ja paljon syömishäiriöisiä. Itse jouduin kaksi kertaa siis masennuksen takia, ja kaksi kertaa psykoosin takia.

Pakkohoidon ja vapaaehtoishoidon erot

Pakkohoidossa ollaan nimensä mukaisesti oman tahdon vastaisesti hoidossa. Paljon kuulee puhetta, että pakkohoidossa olevia kohdellaan eri tavalla kuin vapaaehtoishoidossa olevia. Mielestäni tämä ei ole totta. Toki pakkohoidossa olevia seurataan enemmän!

Harhaluuloja suljetusta osastosta

"Sinne on pakotettu kaikki mielisairaat"

Suljetulle voi joutua pakkohoitoon, mutta jotkut menevät sinne vapaaehtoisesti.

"Hullut on siellä pakkopaidoissa"

Ei. Pakkopaitoja ei ainakaan Suomessa enää käytetä. Hullut? Mielenterveysongelmainen ei tarkoita hullua. Ja mt-ongelmistakin voi parantua, jopa skitsofreniasta! Jotkut skitsofreniasta kärsivistä voivat käydä normaalisti töissä jne.

"Siellä ei ole mitään yksityisyyttä"

Tavarat ratsataan alussa, ja joka kerta lomalta palatessa. Joskus tavarat ratsataan, jos hoitajat epäilevät, että nuoren hallussa on jotain kiellettyä. Jos on vierihoidossa, hoitaja on koko aika läsnä. Joskus hoitajat saattavat tulla suihkuun ja vessaan mukaan, mutta ei todellakaan kaikilla!

Vierihoito

Vierihoidossa nuorta valvotaan koko aika. Suihkuun ja vessaan saatetaan tulla mukaan.

Seurantahuone ja leparit

Seurantahuoneeseen joutui, jos oli itselleen tai muille vaaraksi. Lepareihin taas, jos oli väkivaltainen, itseään tai muita kohtaan. En osaa selittää yleisesti tästä, en ole lääkäri. :-D

Seurantahuone oli kamala, mutta todellakin tarvitsin sitä. Ei minua olisi voinut jättää huoneeseen raapimaan käsiä verille ja hakkaamaan itseäni.

Eristys

Eristyksessäkin olin lepareissa. Eristyshuoneessa oli leposidesänky ja patja lattialla. Jossakin vaiheessa sain lehtiä luettavaksi, ja loppupuolella pystyin niitä lukemaan.

Olin todellakin eristyksessä kolmisen viikkoa, kuulemma vain makasin sängyssä. En muista tästä ajasta juuri mitään, voisin tehdä jossain vaiheessa postauksen, mitä äitini muistaa tästä ajasta?

HARHOISTA

Vanha, käheä-ääninen mies kuiskaa: "Tapa itsesi. Satuta itseäsi!". 

En vastaa, en huomioi. 

"Sun täytyy viillellä!"

Itkua. Paljon itkua. Otan terän käteen, pelkään. Ai, miksi? Pelkään seuraamuksia. Pelkään mitä tapahtuu, jos en tottele ääntä.

Nuori nainen haukkuu minua.

"Läski."

"Kato nyt itteäs, ei susta oo mihinkään."

"Oot vitun ruma, ei sua kukaan huoli!"

Se nauraa mulle. Kikattaa. Menen peiton alle piiloon, kuten jo lapsena, jos näin harhoja. Lapsena minua vainosivat mustanpuhuva kissanainen ja eräänlainen seriffi. Kissanaisella oli korvat, häntä ja kaikki. Ja pitkät viikset. Seriffillä oli cowboy-hattu, hapsuhousut, pyssy ja bootsit.

Itkin kissanaisen nähdessäni, mutta en kyennyt huutamaan äitiä, pelkäsin liikaa. Seriffiä en pelännyt, se vain seurasi joka paikkaan.

Valkomekkoinen ja mustahiuksinen tyttö astuu huoneeseeni oven läpi. Se tuijottaa mua, kääntelee päätään. Suljen silmät, mene pois, mene pois... Lisää itkua. Väännän itkua kuin pieni lapsi ollessaan nälissään.

Pelkäsin harhojani todella paljon. Nyt olen jotenkin tottunut niihin, eikä harhat enää yleensä ole käskeviä. Useimmiten harhoja saadessani kykenin vain satuttamaan itseäni.

Suljetulla osastolla saamiani harhoja en juurikaan muista, olin niin sekaisin ja psykoosissa.

MITEN SAIRAUTENI SAIVAT ALKUNSA

Äitini sai minut 41-vuotiaana. Äitini ja biologinen isäni erosivat, kun isäni sai tietää äitini raskaudesta. Ei siinä mitään, vietin oikein onnellisen lapsuuden. Kävin normaalisti koulussa, olin siellä erittäin hyvä. Äitini löysi uuden miehen ollessani ala-asteella. He menivät naimisiin, ja muutimme yhteen. Sain kaksi isosiskopuolta ja pikkuvelipuolen.

Vaikeudet alkoivat, kun muutimme uudelle paikkakunnalle ollessani nelosella. Melkeinpä heti minua alettiin kiusaamaan. Koska "olin niin hyvä koulussa", kiusaajat myönsivät. "Koska olin hiljainen". "Koska olin erilainen". Ensimmäiset harhat tulivat eskarissa tai ala-asteen alussa.

Näihin aikoihin myös murrosikäinen isosiskopuoleni alkoi "kiusaamaan" minua kotona. Välillä hän kävi päälle, mutta suurimmaksi osaksi hän haukkui minua ja nälvi minulle, valitti joka asiasta ja oli olevinaan niin fiksu ja filmaattinen. Äitini eikä isäpuoleni ei kumpikaan puuttuneet tähän, se oli raskasta. Tulin todella epävarmaksi varsinkin vartaloni suhteen, kun isosiskopuoleni haukkui minua, ja samalla koulukiusausta.

Aloin saamaan harhoja enemmän nelosella.

Diagnoosini vitosella oli muistaaksi lievä masennus. Aloin vitosella käymään perheklinikalla psykologilla. Psykologi sai hiottua minuun itsevarmuutta, ja menin luottavaisena itseeni yläasteelle.

Yläasteella sain pari ensimmäistä päivää olla rauhassa kavereideni kanssa. Mutta yllätys yllätys, tälläistä hiljaista ja itsestään todella epävarmaa tyttöä alettiin kiusaamaan. Panostus kouluun oli kova, kuten aina minulla, mutta masennus alkoi taas painamaan päälle.

Seiskan lopulla kaikki alkoi menemään päin mäntyä. Sillä tiellä olen vieläkin. Olin itsetuhoinen ja pidin kaverin kanssa laihdutusblogia, ja laihduinkin jonkin verran. Oksensin tahallisesti tuolloin ensimmäisen kerran.

Muistaakseni seiskan puolivälissä psykologi vaihtui psykiatriin ja silloin aloitin ensimmäisen lääkitykseni, seronilin. Se eikä muutkaan auttaneet paljon paskaakaan, joten olen käynyt kymmeniä lääkkeitä läpi.

8.2.2013 jouduin ensimmäisen kerran suljetulle osastolle, olin siellä sillä jaksolla n. 5kk. En halunnut kotiin, ja viiltelin ensimmäisen kerran. En paljoa, jäljet eivät enää näy. Sain vähän kavereita, mutta olin todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Weedin kanssa olen todella hyviä ystäviä vieläkin.

Tässä huoneeni suljetulla osastolla ensimmäisellä jaksolla. Enempää kuvia osastolta en nykyisellä kännykälläni ottanut.

Toisen kerran suljetulle jouduin 16.9.2013. Kesä oli mennyt huonosti, ja kouluunmeno ahdisti. Ystävystyin lisää Weedin kanssa, ja näin Omman ensimmäisen kerran.

Kolmannen kerran jouduin suljetulle 13.5.2014, sain yksikössä psykoosikohtauksen ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. En muista juurikaan mitään... Olin pakkohoidossa aluksi. Weed ja Omma olivat samaa aikaa osastolla kanssani taas.

Neljännen kerran jouduin suljetulle 20.8.2014, kun olin käynyt ammattistarttia kaksi päivää. Sain käskeviä harhoja, ja olin muutenkin todella huonossa hapessa. Menin muistaakseni suljetulle vapaaehtoisesti, mutta se vaihdettiin pakkohoitoon.

Sain suljetulla viime jaksolla (ja sitä edeltävällä jaksolla) monia psykoosikohtauksia, paljon lääkkeitä, olin eristyksessä kolme viikkoa ja lepositeissä liian monta kertaa. Olin todella itsetuhoinen, etsin jatkuvasti esineitä jolla mahdollisesti vahingoittaa itseään. Nelisen kertaa salakuljetin terän osastolle. Tuosta ajasta jäi elinikäiset arvet käteeni ja reiteeni. :-/

En muista tuosta ajasta juuri mitään, kertomani asiat olen kuullut äidiltäni ja lääkäreiltä.

Nyt asun tosiaankin kuntoutumisyksikössä, ja minulla menee paljon paremmin! Olen kavereiden kanssa paljon, liikun, harjoittelen elämäntaitoja ja niin edelleen.

Haluaisitteko kuulla psykoosikohtauksistani, harhoistani, tai jostain muusta?