VIHAAN SUN KUVAA

anteeksi en koskaan suostu antamaan,

en sua päin katsokaan.

(en haluu susta koskaan kuullakkaan)

vihaan sun kuvaa, sua ei enää oo...

Löysin äsken vanhan kaverikuvan, missä hymyilen kaikkien entisten "kavereideni" kanssa. Luokkakuvat olenkin jo repinyt, mutta tuo pirulainen oli kätkössä dvd-levyjen päällä.

Teillä oli facebookissa ryhmä, jonne minua ei päästetty, vaikka sain siitä tietää ja pyysin mukaan kyseiseen ryhmään. Te sovitte yhteisistä menoistanne minun kuullen, ja kun kysyin, pääsenkö mukaan, te vain virnuilitte, ette vastanneet.

Aina kun otin ruokalassa lisää ruokaa, niin te virnuilitte ja supatitte. "Läski", luin teidän huulilta.

Olin aina se "varakaveri", jos oikea kaveri ei ollut tunnilla, niin vain silloin viereeni istuttiin.

Tajuatteko, kuinka paljon ulkopuolelle jättäminen satuttaa? Nyt kun mietin, olisin voinut hengailla yhden yksinäisen tytön kanssa, joka myös yritti "meidän", tai no teidän, jengiin. 

Te ette välittäneet minusta, olin vain paskakasa. Kehuin teidän vaatteita, kerroin kauneusvinkkejä, nauroin teidän jutuille ja olin ystävällinen. Mitä sain vastineeksi? No, en mitään, mitä nyt minä olen, ilmaa?

Kyllä, olen katkera. Katkera, koska tuhlasin aikaani teidän kanssa nelosluokasta kasiin. Kyllä, oma vikani, kun en jättänyt teidän jengiä. Mutta minulla on oikeus olla katkera.

Kasilla sitten jouduinkin suljetulle osastolle, jossa sain vihdoinkin oikeita ystäviä. Onhan minulla silti aina ollut A, eskarista lähtien.

mut niinku sanottu niin ei pahalla

mut tahallaan

Te ette enää merkkaa minulle mitään. Mutta minulla on tunteita teitä kohtaan - vihaa.

Okei, kärjistin tätä hieman, yhtä teistä en vihaa. Olemme tämän yhden kanssa vieläkin hyviä ystäviä, muiden kanssa en ole missään tekemisissä.

Miksi oi miksi en vain jättänyt teitä rauhaan ja todellakin hengaillut vaikka tuon yksinäisen tytön kanssa. Olimme tämän yksinäisen tytön kanssa samassa ryhmässä köksässä, ja nauroimme, juttelimme ja pidimme oikeasti hauskaa, teimme myös hyvää ruokaa tietenkin. Hän olisi ollut paljon kivempi kaveri, mutta en minä silloin sitä tajunnut, halusin vain olla isossa porukassa... Tyhmä minä.

Onko sinulla ollut "feikkikavereita"? Oletko ollut se ""varakaveri"? Oletko hengaillut vääränlaisessa porukassa?

TERÄ IHOA VASTEN

!!TRIGGER WARNING!!

!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

(Vääntelin sanaa trigger, enkä vieläkään tajua mikä on sen järkevä suomenkielinen vastine... Laukaisin, liipaisin? Ei. Laukaista ahdistus? En tiedä.)

Taisin olla kahdeksannella luokalla, kun ensimmäisen kerran painoin terän ihoa vasten. Muistan vielä syynkin: en halunnut osastolta kotiin, kotona oli turvaton ja ahdistunut olo. Halusin näyttää hoitajille, etten pärjää kotona. Ja halusin rangaista itseäni. Monet osastolla viiltelivät, ja itsekin tulin kokeilunhaluiseksi jollakin karmivalla tavalla...

Ensimmäinen itsetuhoinen kokeilu tapahtui seitsemännellä luokalla. "Leikkelin" ihoa saksilla, hykertelin onnesta kun sain verta tulemaan. Pari päivää täytyi pitää pitkähihaisia, ettei äiti huomannut punaisia repaleita kädessäni. 

Kun ensimmäisen kerran viiltelin, jäljet säilyivät kolmisen kuukautta. Enää ensimmäisiä viiltojälkiäni ei siis näy.

En muista juurikaan, kuinka paljon viiltelin siinä kasin alussa. Kaikki on sumuista siellä kaukana.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, viiltelin myös osastolla. Salakuljetin teriä osastolle, enkä koskaan jäänyt kiinni. "Viiltelin" osastolla myös katkaistulla muovilusikalla, ja siitä jäin kiinni... Siitä enemmän täällä.

Kun tulin kotoa osastolle ja olin viillellyt, jäin aina kiinni. Piilotin osastolla teräni huolellisesti, joten niitä ei löydetty. Kotoa äiti löysi kaksi terääni, ja minulla niitä oli neljä. Minulla oli monesti monta terää piilossa, jos kolme löydettiin, yksi oli vielä "tallessa"...

Minulla oli myös itsetuhoisuuteen kehoittavia ääniharhoja. "Sun täytyy viillellä", ne sanoivat, "ranteet auki läski!"... Pelkäsin näitä kehoittavia harhoja todella paljon, tuntui, että viiltely oli ainoa pakokeino.

Osastolla myös raavin ihoani vereslihalle, tästäkin on kamalat jäljet kämmenselässäni ja ranteessani. Olen myös monesti hakannut itseäni ja seiniä. Osastolla etenkin itseäni. Välillä olin ihan mustelmilla. "Noku mä kaaduin..."

Kun todellisuus iski vasten naamaa, lopetin viiltelyn kuin seinään. Vielä esimerkiksi tänäänkin on tehnyt mieli viiltää vähän, mutta ei, en sorru enää. Vaikeaa se on, mutta on kesälläkin mukavampi olla topissa kun ei ole tuoreita arpia.

Muista, että olet valloittava ja ihana, ja olet vahvempi kuin se terä. Tsemppiä, kyllä se siitä!

Onko sinulla kokemuksia itsetuhoisuudesta?
P.S. En julkaise tähän postaukseen mahdollisia tulevia ilkeitä tai "ilkeitä" kommentteja, kuten "huomiohuora tapa ittes läski lutka kananperse saatanan varvas". :-D

TODELLISUUS?

tänään todellisuus on vaan liian masentavaa 

mä jään tähän maailman koska tääl on kaikki parempaa

Puristan käsiä nyrkkiin. Painan silmiä kiinni, älä itke, älä itke niiden nähden. Kaikki tuntuu sumuiselta, unenomaiselta, pelottavalta. En pysty. En hallitse itseäni. Ne tarkkailee, ne näkee jokaisen liikkeeni. Mitä enää uskallan tehdä? Onko tämä todellisuutta? Vai onko tämä omaa harhaani?

Näen kiusaajani. Onko tämä totta? Hyökkään häntä kohden, mutta en saa hänestä otetta. Hän murenee tomukasaksi. Pelästyn.

Muisti katkeaa. Seuraavaksi istun lattialla silittelemässä koiraani. Kuulen ääniä. Ne vainoavat minua. Älkää tarkkailko, älkää vainotko. Älkää sanoko mitään. 

"Tapa itsesi läski", se huutaa, "olet arvoton!"

Taas painan silmiä kiinni, en halua nähdä niiden kasvoja. Ne ovat irvokkaan rumia. Vastenmielisiä. Ilveilevät minulle. Naamarit pyörivät pääni ympärillä, huudan. Huudan pahan pois.

Ja sitten herään suljetulta osastolta.

Kuva täältä.

DONITSI

ja tää bisnes vaan ahistuksen monisti

makeet kuoret, tyhjä sisältä – donitsi

En juurikaan pysty olla julkisilla paikoilla ilman meikkiä. Hävettää. Hävettää olla minä. Haluaisin vain olla vielä pienen pieni tyttö, viaton ja pahasta maailmasta tietämätön. Tai sitten kaiken kokenut ja silti onnellinen, en tiedä kumpi on parempi.

Pienenä tyttönä sitä ei edes saisi (tai no saisi ja saisi, mutta minä en antaisi nuoren tyttöni meikata) meikata. Aikuisena naisena sitä tietäisi, ettei kukaan välitä, vaikka olisi ilman meikkiä. Tiedostan, että minun ei tarvitsisi meikata, mutta se on hankala juttu.

Olenko minä riippuvainen muiden mielipiteistä? Olen. Tarvitsisiko minun välittää kauppajonossa seisovan 54-vuotiaan Penan mielipiteestä ulkonäöstäni? No ei. Mutta välitän silti. Sitä se on kun on runneltu itsetunto.

Eniten minua häiritsee, jos teinitytöt katsovat minua. En tiedä miksi, mutta tunnen nuoren tytön katseen arvostelevaksi ja ylimieliseksi, vaikka minua vilkaiseva tyttö voisi olla vaikka kuinka herttainen ja ihana! :-(

Onko muita saman ongelman kanssa painivia?

MINKÄLAINEN PAIKKA ON NUORISOPSYKIATRIAN SULJETTU OSASTO, OSA 2

Tässä ensimmäinen osa!

Huoneet

Huoneita osastolla oli muistaakseni kahdeksan, jokunen kahden hengen huone ja yhden hengen huoneita. Jos osasto oli ylipaikoitettu, joihinkin huoneisiin saattoi joutua kolmekin ihmistä, ja seurantahuoneisiinkiin voitiin majoittautua.

Rutiinit

Aamulla aamupala kahdeksan  aikoihin, lounas 11:30, päiväkahvi kahdelta, päivällinen neljältä ja iltapala seitsemältä. Kesällä aamupala oli myöhemmin ja päiväkahvi aikaisemmin. Huoneet siivottiin itse kerran viikossa. 

Sairaalakoulu sairaalan alueella, ja aamuisin koululaiset (jos oli siinä kunnossa) menivät kouluun. 

Oli yhteisiä toimintoja, kuten musiikki-, liikunta- ja kuvaryhmä. Jos on tarpeeksi hyvä vointi, voidaan harkita yksilöliikuntaa ja toimintaterapiaa, jossa esimerkiksi tehdään mattoja, kudotaan, tehdään koruja ja koristeita ja sen sellaista. 

Tykkäsin kovin yhteisistä toiminnoista ja toimintaterapiasta, yksilöliikuntakin oli tosi mukavaa, kun ohjaaja opasti koko ajan vieressä!

Hoitajista
Tulin hyvin toimeen kaikkien hoitajien kanssa, jos ei heidän kanssa tule toimeen, on osastolla olo mielestäni hankalaa. Kun sosiaalisten tilanteiden pelkoni lievittyi, saatoin hyvillä mielin aloittaa keskustelun hoitajan kanssa, tai esimerkiksi kehua hoitajan vaatteita, hiuksia tai vaikka korua.

Suljetulla osastolla monesti kuulee hoitajista nimitystä "natsi". Kyllä, siellä pitää olla tiukka kuri. Mutta ei, eivät he pahuuttaan määräile, se on heidän työ, pitää osasto kurissa. Tämän ymmärtämisessä minullakin kyllä meni kauan... Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Nuorista
Tulin melkein kaikkien nuortenkin kanssa hyvin toimeen! Oikeastaan vain kahden kanssa tuli vähän erimielisyyttä, ja yksi kävi Omman kimppuun käytävällä, joten emme ole enää tekemisissä. Nuortenkin kanssa kannattaa tulla toimeen, muuten aika käy hyvin pitkäksi, varsinkin, jos osastolla on pidemmän aikaa. Kuten olen jo maininnutkin, tutustuin Weediin ja Ommaan, ja muihin ihaniin ihmisiin suljetulla osastolla! Olen monen kanssa vieläkin tekemisissä, ja he ovat minun perheeni. ♥

Vaatteet
Nuoret saavat käyttää omia vaatteitaan, mutta jos on vaikka tullut ambulanssilla osastolle, niin saa sairaalan vaatteitakin käyttöönsä jos haluaa. Myös hoitajat käyttävät nuorten osastolla omia vaatteitansa, mutta yläkerrassa aikuisten hoitajat, "valkotakkiset", käyttävät sairaalavaatteita. Nuorten osaston hoitajallakin on työvaatteensa, muistaakseni sininen paita, jossa lukee "Satakunnan sairaanhoitopiiri", mutta näitä paitoja ei juurikaan onneksi käytetä. Onneksi siksi, sillä ei tunnu niin sairaalamaiselta, kun hoitajilla on omat vaatteensa. :-)

"Valkotakkiset" muistuttavat aikuisten osaston hoitajien vaatetuksesta. Keskimmäinen muistuttaa vähän laitoshuoltajaa. Kuva täältä.

Tästä tulee vielä ainakin kolmas osa, onko ehdotuksia, mitä vielä kertoisin suljetusta osastosta?

AAMUISTA AHDISTUSTA

Heräsin puoli yhdeltätoista. Ahdistus painoi heti rintaa, "ei tästä tule mitään". Hoitaja painosti kaupassa käynnillä, syömisen tärkeydellä ja siivouspäivällä. Liikaa stressiä heti aamusta... Painoin pääni tyynyyn ja hoitaja tuli uudestaan valittamaan. Ahdistus vain kasvoi. Olo oli tukala, tyhjä ja arvoton. Päätin nousta ylös, mutta tärisin ahdistuksesta. Hain kännykän, se ei meinannut pysyä näpeissäni. Hoitaja tuli uudestaan huoneeseeni, ja viimeinkin hän huomasi huonon oloni. Sain heti Levozinin.

Päätin syödä aamupalaa, mutta ahdistus rinnassa tuntui sietämättömältä. Hoitaja pyysi minut kansliaan, ei me kauaa juteltu, kun hoitaja arveli, että minun olisi parasta nukkua. Menin huoneeseen nukkumaan, heräsin uudestaan puoli neljältä, kun toinen hoitaja tuli sanomaan, että ruoka on tullut sairaalasta. Kebab-salaattia, hyi.

Kun heräsin puoli neljältä, olo oli jo jonkun verran parempi, onneksi. Ahdistaa kyllä vieläkin. Miksi minua ahdistaa näin usein ja näin paljon? En tajua. Kai se on se masennus. Masennus on kyllä niin paskamaista.

tämä ahdistus rinnassa

nämä ajatukset päässäni

ne vielä tappavat minut

KOLMAS PYÖRÄ

Olen niin kyllästynyt olemaan aina se kolmas pyörä. Kun olen kahden kaverin kanssa esimerkiksi kaupungilla, yleensä nämä kaksi kaveriani pyörivät kahdestaan, juttelevat vain toisilleen, ingnooraavat minut eivätkä odota minua. Sain todistaa tätä jälleen kerran vähän aikaa sitten Weedin ja Omman kanssa kaupungilla. Toki olen molemmille hyvin tärkeä (ja hekin ovat minulle erittäin rakkaita!), mutta olen vain se kolmas pyörä.

Sama A:n ja M:n kanssa, he asuvat vielä samassa kaupungissa, ja minä muualla. Heillä on omia insideläppiä, pelaavat pelejä yhdessä ja nauravat jutuille joita minä en pidä hauskoina.

Jo pikkulapsena oli sama juttu. Aluksi minut otettiin hyvin vastaan, mutta sävel muuttui pian. Olin aina valmis lähtemään leikkimään, minä olin se, joka pyydettiin mukaan, kun muita kavereita ei ollut paikalla. Ja olin se kolmas pyörä. Kaksi lapsuusajan kaveriani leikkivät kahdestaan, minä vähän mukana, mutta... En kuitenkaan esimerkiksi saanut päättää juonesta, sain huonoimmat vaatteet nukeille, lista on loputon.

Sama seurustelusuhteissa. Kaksi ihmistä seurustelevat, ja olen ihastunut toiseen. Onko tuttu tilanne? Minulle on. Useasti. Tälläkin hetkellä.

surullinen osuus on,

että voit kohdella minua

miten vain haluat

koska loppujen lopuksi

sinä tiedät, että

olen aina täällä

odottamassa sinua

WIKIPEDIA VS MINÄ

Skitsofrenian tavanomaisia piirteitä ovat seuraavat:

taantuminen aiemmalta toimintatasolta
- Kyllä. Koulu kävi hyvin raskaaksi, vaikka ennen kävin mielelläni hyvin arvosanoin koulua. En jaksanut olla kavereiden kanssa, saatika siivota. Makasin vain sängyssä tehden mitään. Suljetulla oli aluksi sama meno, mutta sain toimintakykyäni pikkuhiljaa takaisin.

sosiaalisen toimintakyvyn lasku
- Kuten yläpuolella jo mainitsinkin, en jaksanut olla kavereidenkaan kanssa, mieluummin jäin sänkyyn makaamaan. Pinna oli kireällä ja äidin kanssa tuli riitaa.

äkkinäiset mielentilan vaihtelut
- Tämä, tämä niin helvetisti. Mieliala vaihtelee maanisesta todella alakuloiseen vieläkin.

apaattisuus, puheen niukkuus, tunteiden latistuminen- Olin todella apaattinen, makasin vain sängyssä. En edes halunnut tehdä mitään. En jaksanut enkä halunnut puhua, varsinkaan lääkäreille. Olin hiljaa ja itkin. Tunteiden latistumiseenkin yhdyn. Välillä en pystynyt olemaan empaattinen, en saanut mistään nautintoa. Suruun ja vihaan kykenin, vaikkakin välillä en saanut itkettyä.

harha-aistimukset, joista yleisimpinä ääniharhat- Näistä olenkin tehnyt jo postausta täällä.

harhaluulot
- Luulin, että minua vainottiin ja tarkkailtiin. Tarkkailu tapahtui mielestäni huoneeseeni piilotetuiden kameroiden, koneen webkameran ja kännykän kameran avulla. Luulin myös, että minun ajatuksia voitiin kuunnella.

tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmat
-En pystynyt enkä kauheasti vieläkään pysty keskittymään esimerkiksi lukemiseen tai elokuviin, olen tässä asiassa tullut paljon eteenpäin.

tiedon käsittelyn, uuden oppimisen ja kielellisen muistin ongelmat
- Tässäkin on ollut ongelmaa, muistini takkuili.

katatoninen asentokäyttäytyminen
- Kun menen psykoosiin, iskee välillä katatonia. En pysty liikuttamaan itseäni, istun tai makaan aina paikallani.

masennus, itsetuhoisuus
- Kyllä. Minulla on diagnosoitu vakava masennus, tosin masennus alkoi kunnolla ennen skitsofreniaa. Olen varsinkin psykoosissa välillä erittäin itsetuhoinen, hakkaan itseäni ja seiniä, osastolla myös kuulemma kerran ovea... Jos olen yksin, saatan viillellä psykoosissa.

ALIKUORMITUSSTRESSIÄ JA AHDISTUSTA

Hoitaja väittää, että minulla on alikuormitusstressiä. No joo, ehkä aamuisin, kun muut ovat koulussa, ja minä jään sänkyyn makaamaan. Hoitaja patisteli minua päälle tunnin sängystä, mutta olin saanut illalla taas Levozinin niin väsytti. Nousin puoli kahdeltatoista vastahakoisesti. Ahdisti, päätä särki, oli vilu (missä lämpöpeittoni?) ja pinna erittäin kireällä. Ei minun päiväni. :-D

Kävimme myös pitkästä aikaa kirjastossa! Se ei kyllä ollut ollenkaan kivaa. En meinannut päästä rappusia ylös, kun henkeen otti, ahdisti ja pyörrytti. Kerroin tästä hoitajalleni, ja lähdimme pois. Jään kaikesta kivasta paitsi ahdistuksen takia! :-( Kroppani lämpötilakin vaihtelee rajusti ahdistuksen takia, välillä on kylmä ja välillä kuuma. Äh...

Omma muutti eilen kuntoutumisyksikköön! Meillä on ollut todella kivaa, kävimme T:n ja Omman kanssa salilla ja saunassa. Tänäänkin menemme salille, jes, jotain sisältöä muuten niin tasaiseen arkeen. Hoitaja ehdotteli, että osallistuisin päiväosaston (yläkerrassa) ryhmiin, niin saisin sisältöä elämään yksikössä. Täytyy harkita asiaa.

Harhoja ei ole ollut nyt vähään aikaan! Ja olen muutenkin hyvässä kunnossa verrattuna osastoaikaan. Suunta on nyt ylöspäin! ♥

VAIHTELUKSI HYVÄÄ FIILISTÄ

Nyt on hyvä fiilis. Kerrankin. Ei tämä tule kestämään kuitenkaan, mutta täytyy nauttia! Ollaan illalla menossa elokuviin katsomaan Luokkakokousta. 

Jäännösoireita (=oire, joka ei korjaudu kokonaan, vaan jää pysyväksi) on ollut, eli vähän harhoja. Ja jonkin verran ahdistusta, mutta en ole tarvinnut tarvittavaa, jes! Eilen illalla meinasin ottaa Levozinin, mutta ahdistus lieveni vain juttelemalla omahoitajani kanssa.

Söin suklaamoussea, pystyin nauttimaan siitä. En ole oksentanut viikkoon, eilen illalla sorruin ahmimaan jäätelöä, mutta sortumisia on opittava kestämään... Pitäisi vain treenata itsekuria. :-/ 

Kuntoutumisyksikössä en uskalla oksentaa, hyvä niin. Ahmiminenkin on täällä vähän kuumottelevaa, kun ottaa jätskipaketin, juoksee huoneeseen, toivoo ettei kukaan näe. Kun on syönyt, pitää kuumotella todisteiden hävittämistä. Piilotan jätskipaketit vain roskikseen roskien alle, huono piilo. Äh, ajattelen liikaa. :-D

Hermo on kyllä ollut vähän kireällä. En millään jaksaisi esimerkiksi selittää asioita. T kyseli toisista nuorista kuntoutumisyksikössä, ja tiuskahdin pariin kertaan. Onneksi hän on hyvin ymmärtäväinen.

Äh, kyllä tämä tästä!

SANASI OLIVAT KUIN VEITSIÄ

Muistan. Kyllä, minä muistan. Istuit minun takanani luokassa. Muistan sinun sanasi. "Läski", sinä mutisit. Sinun kaverisi nauroivat takana. Seuraavana pyysit minulta purkkaa. 

"En kiusaa sua enää jos annat purkkaa... Tai no enhän mä oo sua koskaan kiusannukaa."

Ai et vai? Mitä ne kaikki sanasi sitten olivat? Läppää ei heitetä toisen painosta, ulkonäöstä, eikä mun tavaroita olisi tarvinnut heitellä.

Ehdotit facebookissa kaverillesi, että hän tekisi minusta ja luokkalaisestamme tytöstä sellaisen "kumpi on kauniimpi" ja "kumpi on hauskempi"-jutun, tiedättehän. Ja hän teki. Voitte vain arvata, minkälaista paskaa minusta suollettiin siihen haasteeseen. Poistin onneksi itseni facebookista parisen vuotta sitten, enkä ole kaivannut takaisin...

Sanasi kaikuvat vieläkin päässäni. En pääse niistä eroon. Ruma, läski, huora, ällöttävä, hullu, tapa itsesi, nolo... Näitähän riittää.

Olet minua varmaan 15cm lyhyempi, olet todella pienikokoinen muutenkin. Mutta ei sinun olisi tarvinnut esittää "isompaa", "kovempaa" tai "coolimpaa" minua kiusaamalla. Miksi otit minut silmätikuksesi?

Itkin joka saatanan ilta huoneessani. SINUN TAKIASI. Oksensin. Laihdutin. Ahmin, ja oksensin lisää. Teit minusta heikon. Ja se teki minusta vielä helpomman kohteen.

Vihaan sinua vieläkin. Haistapa kuule paska.

MINKÄLAINEN PAIKKA ON NUORISOPSYKIATRIAN SULJETTU OSASTO, OSA 1

Suljettu osasto. Mitä sinulle tulee mieleen?

Olen siis ollut neljä kertaa suljetulla osastolla. Ensimmäisellä kerralla tykkäsin olla siellä kovin, koin olevani turvassa. Kotona ei ollut hyvä olla. En ensimmäisellä jaksolla ollut vielä kovin psykoottinen, joitakin harhoja näin kyllä, mutta pärjäsin niiden kanssa. Olin hyvin hiljainen, ujo ja vetäytyvä, en ottanut juurikaan kontaktia kehenkään, pelkäsin liikaa. Ensimmäisellä jaksolla diagnoosini olivat vakava masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Toisella jaksolla olin myös muistaakseni vapaaehtoisessa hoidossa. En muista enää kunnolla, mutta muistaakseni vapaaehtoishoito vaihdettiin pakkohoitoon ollessani jonkin aikaa osastolla. Diagnoosit olivat samat kuin ensimmäisellä jaksolla.

Kolmannella kerralla sain psykoosikohtauksen kuntoutumisyksikössä. Kaikki alkoi minulle jo normaalista pahasta olosta, olin hyvin itkuinen ja harhainen. Sätkin harhojen takia, sain rauhoittavia. En muista enempää, mutta minut kuulemma vietiin ensin sairaalaan ambulanssilla ja siitä suljetulle. Sain suljetulla kaksi piikkiä perseeseen, kun en pystynyt ottamaan lääkkeitä suun kautta.

Heräsin osastolta, olin paniikissa. Lähdin harhailemaan käytävälle, ja minut raahattiin takaisin seurantahuoneeseen. Seurantahuoneeseen joutuu, jos on vaaraksi itselleen, tarvitsee jatkuvaa valvontaa (kameravalvontaa) tai vastaavaa. Olin monta kertaa lepositeissä, "lepareissa". En muista juurikaan tästä ajasta mitään, olen kuitenkin ihan tyytyväinen, etten muista. :-/

Diagnoosini taisivat olla vakava psykoottinen masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Lepositeet, kuva: YLE

Neljännellä kerralla lääkärit päättivät, että olin liian huonossa kunnossa kuntoutumisyksikköön. Minulla oli ainakin käskeviä harhoja, muuta en muistakaan.

Olin kolme viikkoa eristyksessä, kuulemma makasin vain sängyssä. Olin lepareissa liian monta kertaa. Ai, miksi? No, olin itsetuhoinen. Hakkasin itseäni, seiniä, raavin itseäni, hourin ja olin harhainen. En ikinä käynyt kenenkään päälle, satutin vain itseäni. Monet ystäväni kävivät hoitajien päälle, olin jokusen kerran todistamassa tätä.

Eristykseen sain kerran muovilusikan, katkaisin sen ja aloin "viiltelemään" sillä. Hoitaja huomasi arvet kädessäni, ja arvatenkaan en saanut enää muovilusikoita... :-D Muutenkin satutin itseäni todella paljon, raavin käteni verille monta kertaa ja jos olin salakuljettanut terän, viiltelin sillä.

Miten sinne joudutaan

Suljetulle joutuu, jos on vaaraksi itselleen tai muille ihmisille. Jos on esimerkiksi psykoosissa tai riehuu, osastolla olen myös tavannut päihteiden käyttäjiä ja paljon syömishäiriöisiä. Itse jouduin kaksi kertaa siis masennuksen takia, ja kaksi kertaa psykoosin takia.

Pakkohoidon ja vapaaehtoishoidon erot

Pakkohoidossa ollaan nimensä mukaisesti oman tahdon vastaisesti hoidossa. Paljon kuulee puhetta, että pakkohoidossa olevia kohdellaan eri tavalla kuin vapaaehtoishoidossa olevia. Mielestäni tämä ei ole totta. Toki pakkohoidossa olevia seurataan enemmän!

Harhaluuloja suljetusta osastosta

"Sinne on pakotettu kaikki mielisairaat"

Suljetulle voi joutua pakkohoitoon, mutta jotkut menevät sinne vapaaehtoisesti.

"Hullut on siellä pakkopaidoissa"

Ei. Pakkopaitoja ei ainakaan Suomessa enää käytetä. Hullut? Mielenterveysongelmainen ei tarkoita hullua. Ja mt-ongelmistakin voi parantua, jopa skitsofreniasta! Jotkut skitsofreniasta kärsivistä voivat käydä normaalisti töissä jne.

"Siellä ei ole mitään yksityisyyttä"

Tavarat ratsataan alussa, ja joka kerta lomalta palatessa. Joskus tavarat ratsataan, jos hoitajat epäilevät, että nuoren hallussa on jotain kiellettyä. Jos on vierihoidossa, hoitaja on koko aika läsnä. Joskus hoitajat saattavat tulla suihkuun ja vessaan mukaan, mutta ei todellakaan kaikilla!

Vierihoito

Vierihoidossa nuorta valvotaan koko aika. Suihkuun ja vessaan saatetaan tulla mukaan.

Seurantahuone ja leparit

Seurantahuoneeseen joutui, jos oli itselleen tai muille vaaraksi. Lepareihin taas, jos oli väkivaltainen, itseään tai muita kohtaan. En osaa selittää yleisesti tästä, en ole lääkäri. :-D

Seurantahuone oli kamala, mutta todellakin tarvitsin sitä. Ei minua olisi voinut jättää huoneeseen raapimaan käsiä verille ja hakkaamaan itseäni.

Eristys

Eristyksessäkin olin lepareissa. Eristyshuoneessa oli leposidesänky ja patja lattialla. Jossakin vaiheessa sain lehtiä luettavaksi, ja loppupuolella pystyin niitä lukemaan.

Olin todellakin eristyksessä kolmisen viikkoa, kuulemma vain makasin sängyssä. En muista tästä ajasta juuri mitään, voisin tehdä jossain vaiheessa postauksen, mitä äitini muistaa tästä ajasta?

TUNTUU KUIN SURULLE SANOISI TAHDON

Teki vain mieli itkeä, vaikken siihen pystynytkään. Tihrustin itkua, painoin silmiä lisää kiinni. Mutta ei. Menin harhaisena kansliaan, seisoin hetken oven takana, sydän hakkasi. "Älä mene sinne", se sanoi, "Et ansaitse apua!".

Kirjoitin pitkästä aikaa päiväkirjaa. Selasin vähän vanhoja tekstejä. Ahdisti vain entistä enemmän. Näin Turun hallinto-oikeuden pakkohoitopäätöksen päiväkirjani välissä. Tuli tuskainen olo, en haluaisi muistella niitä aikoja...

Ahdisti liikaa, oli pakko mennä hakemaan apua.

Kansliassa purskahdin itkuun. Hoitaja arvasi, että minulla oli harhoja. En kuitenkaan uskaltanut kertoa itsetuhoisista ajatuksista. Keskustelustamme en muista juurikaan mitään, mutta sain levozinin ja nukahdin ehkä varttia vaille kaksitoista. Aamulla olo oli parempi.

HARHOISTA

Vanha, käheä-ääninen mies kuiskaa: "Tapa itsesi. Satuta itseäsi!". 

En vastaa, en huomioi. 

"Sun täytyy viillellä!"

Itkua. Paljon itkua. Otan terän käteen, pelkään. Ai, miksi? Pelkään seuraamuksia. Pelkään mitä tapahtuu, jos en tottele ääntä.

Nuori nainen haukkuu minua.

"Läski."

"Kato nyt itteäs, ei susta oo mihinkään."

"Oot vitun ruma, ei sua kukaan huoli!"

Se nauraa mulle. Kikattaa. Menen peiton alle piiloon, kuten jo lapsena, jos näin harhoja. Lapsena minua vainosivat mustanpuhuva kissanainen ja eräänlainen seriffi. Kissanaisella oli korvat, häntä ja kaikki. Ja pitkät viikset. Seriffillä oli cowboy-hattu, hapsuhousut, pyssy ja bootsit.

Itkin kissanaisen nähdessäni, mutta en kyennyt huutamaan äitiä, pelkäsin liikaa. Seriffiä en pelännyt, se vain seurasi joka paikkaan.

Valkomekkoinen ja mustahiuksinen tyttö astuu huoneeseeni oven läpi. Se tuijottaa mua, kääntelee päätään. Suljen silmät, mene pois, mene pois... Lisää itkua. Väännän itkua kuin pieni lapsi ollessaan nälissään.

Pelkäsin harhojani todella paljon. Nyt olen jotenkin tottunut niihin, eikä harhat enää yleensä ole käskeviä. Useimmiten harhoja saadessani kykenin vain satuttamaan itseäni.

Suljetulla osastolla saamiani harhoja en juurikaan muista, olin niin sekaisin ja psykoosissa.

MITEN SAIRAUTENI SAIVAT ALKUNSA

Äitini sai minut 41-vuotiaana. Äitini ja biologinen isäni erosivat, kun isäni sai tietää äitini raskaudesta. Ei siinä mitään, vietin oikein onnellisen lapsuuden. Kävin normaalisti koulussa, olin siellä erittäin hyvä. Äitini löysi uuden miehen ollessani ala-asteella. He menivät naimisiin, ja muutimme yhteen. Sain kaksi isosiskopuolta ja pikkuvelipuolen.

Vaikeudet alkoivat, kun muutimme uudelle paikkakunnalle ollessani nelosella. Melkeinpä heti minua alettiin kiusaamaan. Koska "olin niin hyvä koulussa", kiusaajat myönsivät. "Koska olin hiljainen". "Koska olin erilainen". Ensimmäiset harhat tulivat eskarissa tai ala-asteen alussa.

Näihin aikoihin myös murrosikäinen isosiskopuoleni alkoi "kiusaamaan" minua kotona. Välillä hän kävi päälle, mutta suurimmaksi osaksi hän haukkui minua ja nälvi minulle, valitti joka asiasta ja oli olevinaan niin fiksu ja filmaattinen. Äitini eikä isäpuoleni ei kumpikaan puuttuneet tähän, se oli raskasta. Tulin todella epävarmaksi varsinkin vartaloni suhteen, kun isosiskopuoleni haukkui minua, ja samalla koulukiusausta.

Aloin saamaan harhoja enemmän nelosella.

Diagnoosini vitosella oli muistaaksi lievä masennus. Aloin vitosella käymään perheklinikalla psykologilla. Psykologi sai hiottua minuun itsevarmuutta, ja menin luottavaisena itseeni yläasteelle.

Yläasteella sain pari ensimmäistä päivää olla rauhassa kavereideni kanssa. Mutta yllätys yllätys, tälläistä hiljaista ja itsestään todella epävarmaa tyttöä alettiin kiusaamaan. Panostus kouluun oli kova, kuten aina minulla, mutta masennus alkoi taas painamaan päälle.

Seiskan lopulla kaikki alkoi menemään päin mäntyä. Sillä tiellä olen vieläkin. Olin itsetuhoinen ja pidin kaverin kanssa laihdutusblogia, ja laihduinkin jonkin verran. Oksensin tahallisesti tuolloin ensimmäisen kerran.

Muistaakseni seiskan puolivälissä psykologi vaihtui psykiatriin ja silloin aloitin ensimmäisen lääkitykseni, seronilin. Se eikä muutkaan auttaneet paljon paskaakaan, joten olen käynyt kymmeniä lääkkeitä läpi.

8.2.2013 jouduin ensimmäisen kerran suljetulle osastolle, olin siellä sillä jaksolla n. 5kk. En halunnut kotiin, ja viiltelin ensimmäisen kerran. En paljoa, jäljet eivät enää näy. Sain vähän kavereita, mutta olin todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Weedin kanssa olen todella hyviä ystäviä vieläkin.

Tässä huoneeni suljetulla osastolla ensimmäisellä jaksolla. Enempää kuvia osastolta en nykyisellä kännykälläni ottanut.

Toisen kerran suljetulle jouduin 16.9.2013. Kesä oli mennyt huonosti, ja kouluunmeno ahdisti. Ystävystyin lisää Weedin kanssa, ja näin Omman ensimmäisen kerran.

Kolmannen kerran jouduin suljetulle 13.5.2014, sain yksikössä psykoosikohtauksen ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. En muista juurikaan mitään... Olin pakkohoidossa aluksi. Weed ja Omma olivat samaa aikaa osastolla kanssani taas.

Neljännen kerran jouduin suljetulle 20.8.2014, kun olin käynyt ammattistarttia kaksi päivää. Sain käskeviä harhoja, ja olin muutenkin todella huonossa hapessa. Menin muistaakseni suljetulle vapaaehtoisesti, mutta se vaihdettiin pakkohoitoon.

Sain suljetulla viime jaksolla (ja sitä edeltävällä jaksolla) monia psykoosikohtauksia, paljon lääkkeitä, olin eristyksessä kolme viikkoa ja lepositeissä liian monta kertaa. Olin todella itsetuhoinen, etsin jatkuvasti esineitä jolla mahdollisesti vahingoittaa itseään. Nelisen kertaa salakuljetin terän osastolle. Tuosta ajasta jäi elinikäiset arvet käteeni ja reiteeni. :-/

En muista tuosta ajasta juuri mitään, kertomani asiat olen kuullut äidiltäni ja lääkäreiltä.

Nyt asun tosiaankin kuntoutumisyksikössä, ja minulla menee paljon paremmin! Olen kavereiden kanssa paljon, liikun, harjoittelen elämäntaitoja ja niin edelleen.

Haluaisitteko kuulla psykoosikohtauksistani, harhoistani, tai jostain muusta?