LOUKKAANTUNEENA

Viikonlopun vietin taas kotona. Ensimmäiset päivät menivät hyvin, olin aktiivinen, iloinen ja hyvillä mielillä. Viimeisenä yönä loukkaannuin äidin sanomisista, ja minut valtasi itseinho. Itkin kunnon huutoitkua ainakin puoli tuntia, jolloin menin hakemaan äidin huoneeseeni. Äiti yritti selitellä sanomisiaan, ja pahensi tilannetta. Hääsin hänet pois. Jäin yksin, loukkaantuneena, itseinhossa ja tuskassa. Ensin oksensin ja sitten viiltelin.

Tuntuu, että olisin pettänyt kaikki. Kannustan kaikkia käyttämään muita ahdistuksenhallintakeinoja, ja sitten minä sorrun. Olen pahoillani...

Ennen viiltely-episodia siskoni perheineen tuli käymään, oli niin ihanaa nähdä heitä, vaikka vietinkin suurimman osan melua paossa huoneessani. Olen todella herkkä melulle, ja suuri ihmismäärä saa minut joskus ahdistuneeksi. Tuttu tunne ehkä teillekin!

Yksikössä kerroin heti hoitajalle viikonlopusta, eikä hän suuttunut, vaan tuki ja auttoi minua ajatusteni kanssa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, täytyy oppia elämään sen kanssa. En ole huono ihminen pahan oloni takia.

Hyvää alkuviikkoa kaikille, pusut ja halit! Pitäkää itsestänne huoli älkääkä jääkö yksin ajatustenne kanssa. ♥

SULJETTU OSASTO KUTSUU... TAAS

Maanantaina se tapahtuu. Viidennen kerran. Menen vapaaehtoisena B1-lähetteellä suljetulle osastolle. Pelottaa, ahdistaa. Weed on vieläkin osastolla, saamme sentään toisistamme tukea. Osaston käytännöt ovat muuttuneet, tietääkseni kännykkääkin saa pitää kauemmin.

Nyt teillä saattaa tulla kysymys: miksi suljetulle? Miksei kuntoutumisyksikkö riittänyt? No, tässä keskeisimmät syyt:

- Ahdistus. Ahdistukseni on aivan eri sfääreissä kuin esim. kesällä. Saatan saada paniikki/ahdistuskohtauksen pienistäkin asioista, kuten jos olen vaikka pukeutunut liian vähän säähän nähden.

Olin kerran pukeutunut nätisti, mutta en tajunnut, että ulkona on kylmempi kuin aikoihin. Minun olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin, olisi pitänyt vain laittaa takki päälle, mutta sain paniikkikohtauksen. On se ihmismieli kiero. Tällä hetkellä tuokin asia tuntuu pieneltä, mutta silloin se oli elämä ja kuolema.

- Psykoosioireet. Harhoja, vainoharhaisuutta, pelkoja ja lisää harhoja. Tummia hahmoja, katosta tulevia kummituksia, minua tuijottavia pieniä tyttöjä... Lähimuistinikin on huonontunut ja kaikki on yhtä mustaa mössöä josta en saa eriteltyä mitään. Tuntuu, kuin minua seurattaisiin. Kameroiden kautta ja kaupungilla. Kaupoissa kaikki kuulutukset liittyvät minuun. Tai näin minusta tuntuu.

- Syömisvammailu. Skippaan aterioita, käytän nesteenpoistajia, ahmin, oksentelen. Saatan syödä yhden päivän aikana sen, mitä "normaali" ihminen syö aamupalaksi. Näin ainakin omahoitajani sanoi.

- Hoitajat. Yksikössä on yleensä vain yksi hoitaja paikalla kerrallaan, eikä hän aina voi auttaa minua. Kun en saa apua sitä tarvitessani, oksentelen ja olen itsetuhoinen.

- Itsetuhoisuus. Olen viillellyt, oksennellut, hakannut itseäni...

Olen pahoillani...

KOULUSTA JA MUUTA SHAISSEA

Huomaatte varmaan kuinka mestari olen keksimään otsikoita...

Lääkäri oli antanut käskyn miettiä koulua. Onko liian raskasta, stressaako, tuleeko psykoosioireita. On raskasta, stressaa ja on psykoosioireita. Tulimme hoitajan kanssa siihen tulokseen, että lopetan filosofian opiskelun. Opiskelen vielä silti historiaa ja opoa. Tuo opo oli hieman extempore-idea, mutta todella hyödyllinen aine. Historiaa opiskelen, sillä biologian opiskelu ei sopinutkaan kuvioihin.

Olen monia kertoja kertonut oksentelusta hoitajille, mutta nyt se on otettu tarkasteluun. Söin tänään kaksi ruisleipää ja korvapuustin, teki mieli oksentaa, mutta pysyin lujana! Menimme kauppaan entisen ihanan omahoitajani kanssa ja ahdistus hellitti. Ahdistus todellakin voi hellittää oksentamatta. Ravitsemusterapia-aika on luultavasti lähiaikoina, raportoin siitä teille sitten myöhemmin... :-D

Kuva löytyi googlettamalla, täältä.

Olin pitkän aikaa viiltelemättä, kaduttaa kun menin viiltämään uudestaan. No, nyt täytyy yrittää rikkoa ennätyksiä! Kaikki järjestyy. :-)

VIILTELY, OKSENTAMINEN, RAVITSEMUSTERAPEUTILLE?

Kerroin eilen oksentelusta ja viiltelystä hoitajalle. Pelkäsin kertoa siitä, sillä luulin joutuvani heti osastolle. Onneksi olen heidänkin mielestä jo kuntoutusvaiheessa, en hoitovaiheessa!

Oksentelun takia saan lähetteen ravitsemusterapeutille... Olen käynyt siellä ainakin kolme kertaa, puhe terveellisyydestä tulee korvista ulos. Täytyisi vain syödä säännöllisesti, ruoka-annokset ovat kunnossa. Olen kyllä syönyt aika vähän, ja lyhyessä ajassa minulta on pudonnut melkein 9kg. Se alkaa näkymään kropassani ja naamassani. Olen ihan tyytyväinen. Muistakaa kuitenkin ihanat, että minulla on ylipainoa, on pudotettavaa. Täytyisi vain tehdä laihdutus terveellisesti, ei ahmimis-oksentamis-kierrettä! Lähiaikoina olen oksentanut, vaikken olisi ahminutkaan. Mieleni pelleilee...

Minulla on kansio, jossa on ohjeita ja vinkkejä syömiseen. Tiedän perusasiat, en mielestäni tarvitsisi ravitsemusterapeuttikäyntiä. Oksentamisen vaaroista toisaalta olisi kiva tietää, se motivoisi olla oksentamatta! Sairas puoleni tähän vastaa, että "läski oksenna vain et saa lihoa" ja terve puoleni vastaa "oksentaminen ei pudota painoa ainakaan pysyvästi". Terve puoli, voita, please! En halua oksentaa, se on kamalaa.

Huh. Onko sinulla kokemusta ravitsemusterapiasta? :-)

ROMAHDIN, ANTEEKSI

Mieliala vaihtelee minkä kerkiää. Päivällä olin todella aktiivinen ja siivosin, jumppasin, tein smoothien, siivosin lisää ja olin koirien kanssa. Elämä hymyili ja olin ihan taivaassa.

Nyt taas tuli romahdus. Negatiiviset asiat pulpahtivat pintaan:

- itsetuhoisuus, halu kuolla, viiltelin

- halu oksentaa, jonka meinasin toteuttaa mutta tyydyin jumppaamaan

- läskiahdistus

- "ei musta tuu ikinä mitään tällä tahdilla" - ajattelin, ettei minusta tule mitään, en saa töitä, en opiskelupaikkaa

- ei uskoa parantumiseen

- voimakas masentuneisuus ylipäätänsä

- tuntui, etten ole olemassa

- harhoja

- flashbackeja

Että tälläista tänään... Menisipä tämä jo ohi. Anteeksi ikävä postaus, mutta pyrin olemaan ennen kaikkea rehellinen ja avoin blogissani. Kyllä minä tästä yli pääsen, täytyy toitottaa tuota tämä ilta.

+ laitoin yksityisiksi pari postausta, koska niissä näkyi naamani.

SORTUMINEN JA SYÖMISASIAA

Olimme eilen yksikön kanssa syömässä kiinalaisessa ravintolassa ja elokuvissa. Kiinalaisessa meni ihan pipariksi koko syöminen, ahmin minkä kerkesin. Ostin vielä karkkiakin ja energiajuoman lightina.

Kun pääsimme yksikköön elokuvan jälkeen, olo muuttui vielä tukalammaksi. Halusin eroon kaikesta mätöstä. Oksensin roskikseen. Vein heti roskapussin ulos isoon roskikseen. Pelkäsin, että oksentamisesta tulisi taas tapa. Menin itkien hoitajan luo, ja kesti ainakin puolitoista tuntia, että sain kerrottua asiani. Lopulta kirjoitin asiani paperille ja hoitaja rauhoitteli minua.

Tänään aamulla toinen hoitaja tivasi minulta, miksi oksensin. No mitäs luulet? Mutta niin, eihän tämän painoisella tytöllä voi olla syömisongelmia. (oikeastihan syömisongelmia voi olla minkä kokoisella vain!!!)

Syöminen on viime päivinä alkanut ahdistamaan minua entistä enemmän. Sääntöjä, kuria, lipsumisia, ahmimista, oksentamista, huonoa omatuntoa... En ymmärrä itseäni. Miksi taas?

EILINEN AHDISTUSKOHTAUS

Söin leipää. Ja jugurtin. Syödessäni hoitaja katseli minua ja sitten tokaisi: "Ethän syö enempää. Sun pitäis syödä säännöllisesti, niin ei tulisi tarvetta tankata paljon kerralla." Anteeksi mitä? Mielestäni kaksi leipää ja jugurtti on oikein hyvä iltapala, ja olin syönyt koko päivän hyvin. Tiedän, minulla on paino-ongelmia ja kiloja saisi lähteä.

Otin jostakin syystä hoitajan sanat itseeni, ja menin huoneeseeni itkemään, hävettää myöntää. Itkin vartin, puoli tuntia, kolme varttia. Mietin elämää. Halusin oksentaa. Halusin kuolla, olenhan minä läski joka ei ansaitse elää... Mutta tuo ei ole totta, ymmärsin sen vasta myöhemmin. Ahdistuneessa mielentilassa sitä nyt vain ajattelee typeriä.

Itkua vain tuli, en saanut sitä loppumaan. Olin kyllästynyt elämääni. Halusin viillellä, mutta halu oksentaa oli vieläkin suurempaa. En vain osaa oksentaa hiljaa. Hyvä näin, en halua enää ikinä pilata hampaitani (ja elämääni) oksentamisella.

Onneksi toinen hoitaja tuli yövuoroon, ja hän tuli katsomaan miksi itken. En saanut puhuttua hänelle, mutta hänen seuransa rauhoitti minut. Sain ylimääräisen Levozinin. Ja lopulta menin nukkumaan ihan siedettävällä fiiliksellä.

VAIHTELUKSI HYVÄÄ FIILISTÄ

Nyt on hyvä fiilis. Kerrankin. Ei tämä tule kestämään kuitenkaan, mutta täytyy nauttia! Ollaan illalla menossa elokuviin katsomaan Luokkakokousta. 

Jäännösoireita (=oire, joka ei korjaudu kokonaan, vaan jää pysyväksi) on ollut, eli vähän harhoja. Ja jonkin verran ahdistusta, mutta en ole tarvinnut tarvittavaa, jes! Eilen illalla meinasin ottaa Levozinin, mutta ahdistus lieveni vain juttelemalla omahoitajani kanssa.

Söin suklaamoussea, pystyin nauttimaan siitä. En ole oksentanut viikkoon, eilen illalla sorruin ahmimaan jäätelöä, mutta sortumisia on opittava kestämään... Pitäisi vain treenata itsekuria. :-/ 

Kuntoutumisyksikössä en uskalla oksentaa, hyvä niin. Ahmiminenkin on täällä vähän kuumottelevaa, kun ottaa jätskipaketin, juoksee huoneeseen, toivoo ettei kukaan näe. Kun on syönyt, pitää kuumotella todisteiden hävittämistä. Piilotan jätskipaketit vain roskikseen roskien alle, huono piilo. Äh, ajattelen liikaa. :-D

Hermo on kyllä ollut vähän kireällä. En millään jaksaisi esimerkiksi selittää asioita. T kyseli toisista nuorista kuntoutumisyksikössä, ja tiuskahdin pariin kertaan. Onneksi hän on hyvin ymmärtäväinen.

Äh, kyllä tämä tästä!

SANASI OLIVAT KUIN VEITSIÄ

Muistan. Kyllä, minä muistan. Istuit minun takanani luokassa. Muistan sinun sanasi. "Läski", sinä mutisit. Sinun kaverisi nauroivat takana. Seuraavana pyysit minulta purkkaa. 

"En kiusaa sua enää jos annat purkkaa... Tai no enhän mä oo sua koskaan kiusannukaa."

Ai et vai? Mitä ne kaikki sanasi sitten olivat? Läppää ei heitetä toisen painosta, ulkonäöstä, eikä mun tavaroita olisi tarvinnut heitellä.

Ehdotit facebookissa kaverillesi, että hän tekisi minusta ja luokkalaisestamme tytöstä sellaisen "kumpi on kauniimpi" ja "kumpi on hauskempi"-jutun, tiedättehän. Ja hän teki. Voitte vain arvata, minkälaista paskaa minusta suollettiin siihen haasteeseen. Poistin onneksi itseni facebookista parisen vuotta sitten, enkä ole kaivannut takaisin...

Sanasi kaikuvat vieläkin päässäni. En pääse niistä eroon. Ruma, läski, huora, ällöttävä, hullu, tapa itsesi, nolo... Näitähän riittää.

Olet minua varmaan 15cm lyhyempi, olet todella pienikokoinen muutenkin. Mutta ei sinun olisi tarvinnut esittää "isompaa", "kovempaa" tai "coolimpaa" minua kiusaamalla. Miksi otit minut silmätikuksesi?

Itkin joka saatanan ilta huoneessani. SINUN TAKIASI. Oksensin. Laihdutin. Ahmin, ja oksensin lisää. Teit minusta heikon. Ja se teki minusta vielä helpomman kohteen.

Vihaan sinua vieläkin. Haistapa kuule paska.

MITEN SAIRAUTENI SAIVAT ALKUNSA

Äitini sai minut 41-vuotiaana. Äitini ja biologinen isäni erosivat, kun isäni sai tietää äitini raskaudesta. Ei siinä mitään, vietin oikein onnellisen lapsuuden. Kävin normaalisti koulussa, olin siellä erittäin hyvä. Äitini löysi uuden miehen ollessani ala-asteella. He menivät naimisiin, ja muutimme yhteen. Sain kaksi isosiskopuolta ja pikkuvelipuolen.

Vaikeudet alkoivat, kun muutimme uudelle paikkakunnalle ollessani nelosella. Melkeinpä heti minua alettiin kiusaamaan. Koska "olin niin hyvä koulussa", kiusaajat myönsivät. "Koska olin hiljainen". "Koska olin erilainen". Ensimmäiset harhat tulivat eskarissa tai ala-asteen alussa.

Näihin aikoihin myös murrosikäinen isosiskopuoleni alkoi "kiusaamaan" minua kotona. Välillä hän kävi päälle, mutta suurimmaksi osaksi hän haukkui minua ja nälvi minulle, valitti joka asiasta ja oli olevinaan niin fiksu ja filmaattinen. Äitini eikä isäpuoleni ei kumpikaan puuttuneet tähän, se oli raskasta. Tulin todella epävarmaksi varsinkin vartaloni suhteen, kun isosiskopuoleni haukkui minua, ja samalla koulukiusausta.

Aloin saamaan harhoja enemmän nelosella.

Diagnoosini vitosella oli muistaaksi lievä masennus. Aloin vitosella käymään perheklinikalla psykologilla. Psykologi sai hiottua minuun itsevarmuutta, ja menin luottavaisena itseeni yläasteelle.

Yläasteella sain pari ensimmäistä päivää olla rauhassa kavereideni kanssa. Mutta yllätys yllätys, tälläistä hiljaista ja itsestään todella epävarmaa tyttöä alettiin kiusaamaan. Panostus kouluun oli kova, kuten aina minulla, mutta masennus alkoi taas painamaan päälle.

Seiskan lopulla kaikki alkoi menemään päin mäntyä. Sillä tiellä olen vieläkin. Olin itsetuhoinen ja pidin kaverin kanssa laihdutusblogia, ja laihduinkin jonkin verran. Oksensin tahallisesti tuolloin ensimmäisen kerran.

Muistaakseni seiskan puolivälissä psykologi vaihtui psykiatriin ja silloin aloitin ensimmäisen lääkitykseni, seronilin. Se eikä muutkaan auttaneet paljon paskaakaan, joten olen käynyt kymmeniä lääkkeitä läpi.

8.2.2013 jouduin ensimmäisen kerran suljetulle osastolle, olin siellä sillä jaksolla n. 5kk. En halunnut kotiin, ja viiltelin ensimmäisen kerran. En paljoa, jäljet eivät enää näy. Sain vähän kavereita, mutta olin todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Weedin kanssa olen todella hyviä ystäviä vieläkin.

Tässä huoneeni suljetulla osastolla ensimmäisellä jaksolla. Enempää kuvia osastolta en nykyisellä kännykälläni ottanut.

Toisen kerran suljetulle jouduin 16.9.2013. Kesä oli mennyt huonosti, ja kouluunmeno ahdisti. Ystävystyin lisää Weedin kanssa, ja näin Omman ensimmäisen kerran.

Kolmannen kerran jouduin suljetulle 13.5.2014, sain yksikössä psykoosikohtauksen ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. En muista juurikaan mitään... Olin pakkohoidossa aluksi. Weed ja Omma olivat samaa aikaa osastolla kanssani taas.

Neljännen kerran jouduin suljetulle 20.8.2014, kun olin käynyt ammattistarttia kaksi päivää. Sain käskeviä harhoja, ja olin muutenkin todella huonossa hapessa. Menin muistaakseni suljetulle vapaaehtoisesti, mutta se vaihdettiin pakkohoitoon.

Sain suljetulla viime jaksolla (ja sitä edeltävällä jaksolla) monia psykoosikohtauksia, paljon lääkkeitä, olin eristyksessä kolme viikkoa ja lepositeissä liian monta kertaa. Olin todella itsetuhoinen, etsin jatkuvasti esineitä jolla mahdollisesti vahingoittaa itseään. Nelisen kertaa salakuljetin terän osastolle. Tuosta ajasta jäi elinikäiset arvet käteeni ja reiteeni. :-/

En muista tuosta ajasta juuri mitään, kertomani asiat olen kuullut äidiltäni ja lääkäreiltä.

Nyt asun tosiaankin kuntoutumisyksikössä, ja minulla menee paljon paremmin! Olen kavereiden kanssa paljon, liikun, harjoittelen elämäntaitoja ja niin edelleen.

Haluaisitteko kuulla psykoosikohtauksistani, harhoistani, tai jostain muusta?