ELÄMÄSSÄ ETEENPÄN

Viisi kuukautta, eikä minusta ole kuulunut mitään. Blogi ei ole vaan enää tuntunut omalta. Tämä oli pakopaikkani jossain vaiheessa, mutta ajat ovat muuttuneet. Vointikin vaihtelee, välillä valitettavan hektisesti.

Mutta palatakseni blogini kohtaloon. En koe tarpeelliseksi poistaa blogiani, jos haluan niin palaan tämän pariin. Se aika voi koittaa huomenna tai uuden viiden kuukauden päästä, en osaa sanoa. Muistan vain ikuisesti ne viestit, joissa minua kiiteltiin teksteistäni ja avustani. Kuinka blogini on auttanut. Kuinka viestini ovat auttaneet. Melkein herkistelen jälleen.

Entä mitä minulle kuuluu? No, se vaihtelee. Viime aikoina on mennyt suurimmaksi osaksi hyvin, vaikka harhat tulevat ja menevät. Paniikkikohtaukset ovat vähentyneet huomattavasti. Olen paljon, hoitajien mielestä liikaakin ystävieni kanssa. En kuulemma rauhoitu tarpeeksi, mutta yöelämä kiinnostaa.

Sovimme omahoitajani kanssa jokunen kuukausi takaperin, että olisin menossa vain joka toinen viikonloppu, jostain syystä olen lipsunut siitä, se ei toiminut. Tämä on mennyt siihen, että olen välillä arkenakin kavereilla yöpymässä. Olen siis saanut huimasti uusia ihmisiä elämääni.

Olen alkanut itsenäistymään. Hoidan itse raha-asiani, hoidan enemmän asioitani, huolehdin itsestäni. Elämä on mennyt eteenpäin. Ja se tuntuu pirun hyvältä.

HAAVEITA, ONNISTUMISIA JA ONNEA

Aikaa on taas vierähtänyt viime postauksesta. Asiat ovat edistyneet, pari kohtaa kuntoutussuunnitelmasta on käynyt toteen. Osaan nykyään käydä itsenäisesti apteekissa ilman paniikkia. Kauppareissutkin sujuvat hyvin. En edes vuosikaan sitten tajunnut, että kauppareissut ovat hankalia - minulle se hankaluus oli jo niin normaalia. Nyt voinnin kohetessa voin jo myöntää tuonkin asian.

Paniikkikohtauksia ei ole tullut juurikaan, viimeisimmistä harhoista varmaan viikko. Tämä lääkitys, olisiko se oikea? Uskoisin niin. En ole enää niin varautunut, pystyn elämään spontaanisti. Nähdä esimerkiksi ystäviä, kuten Husky-tyttöä ja eskariajoilta tuttua ystävääni. Olen myös siitä onnekas, että asun samassa talossa kahden tärkeän toverin kanssa. Ei naurua puutu tästä talosta! ;-)

Aika jännä sekin, että saatan hymyillä. Miksikö? Koska olen onnellinen. Elämä rullaa: ystäviä ympärillä, vakaa rahatilanne, perhe tukena... Ja olen vielä parantumassa. Kuntoutus on siis lähtenyt hyvin käyntiin, haaveissa oma koti. Ei vielä, mutta vielä joskus! Kouluakin harkitsen aloittavani vuoden päästä. Kyllä minä pystyn.

Tulin äsken mökiltä, otin paljon kuvia merestä ja kukkasista. Rakastan luontoa. Ja nyt on kuvia tänne blogiinkin, kuten huomaatte, täällä ei paljoa ole näkynyt itseotettuja kuvia.

Pitäkääpä ihmiset (toivottavasti) aurinkoinen viikonloppu. Minä menen huomenna katsomaan kissakummityttöäni, adiós!

OMAN MIELEN PELKÄÄMINEN, HISTORIAAKO?

On ilo todeta, että harhat ovat vähentyneet reilusti! Nopeasti arvioituna niitä on vieläkin joka toinen päivä, mutta händlään kyllä tämän. Lääkitystä hiottiin, sillä on ollut suuri vaikutus. Väsymys lisääntyi ja ruokahalu kasvoi, mutta nekin hallinnassa.

Olen niin kyllästynyt harhoihin ja ainaiseen oman mielen pelkäämiseen. Olisiko se jo historiaa? No, ei ihan vielä, täytyy antaa aikaa. Paniikkikohtaukset nyt ainakin ovat vähentyneet, viikon sisällä niitä on ollut muistaakseni vain kaksi. Voiton puolella!

Viime postauksen tein muuten täysin tunnehuuruissa, nyt on jo paljon parempi fiilis tukiasunnostakin. Johtaja oli mukana lääkärintapaamisessani, ja lupasi hioa epäkohtia. Olen itsekin tehnyt suurta työtä, että uskaltaisin olla rehellinen. Olen siihen pystynytkin, ja tunnen tulevani toimeen kaikkien kanssa. Ei sydänystäviä voi kaikkien kanssa olla, mutta palavasti haluan ja aion tulla toimeen jokaisen työntekijän ja nuoren kanssa.

Yksi väärinymmärryskin on sattunut. Sain hoitajalta noottia, että puhun liikaa äitini kanssa puhelimessa. Ymmärin hänen puheistaan, että äitini on kertonut minun rasittavan häntä, en saa kertoa ahdistuksestani siis äidille. Itkin koko illan, olin myös typerä ja raavin käteni vereslihalle. No, mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voitte kuvitella mikä tuska sisälläni jylläsi, kun vuoden viiltelemättömyyden jälkeen palasin vanhoihin tapoihin.

Mutta kuitenkin meni kaksi viikkoa, kun en juurikaan soittanut äidille enkä kertonut kuin todella pintapuolisesti asioista. Äiti haistoi palaneen käryn - ei varmasti mene kahta viikkoa ilman ahdistuksia. Tavatessamme hän näki raapaleisen käteni ja purskahdin itsekin itkuun, äiti kertoi, että ei todellakaan pidä paikkaansa ettemmekö saisi jutella rehellisesti.

Tulipas tekstiä taas! Ei muuta kuin näkemisiin! :-)

TURHAUTUNEISUUS KULISSIEN TAKANA

Olen niin turhautunut. Niin turhautunut, kaikkeen. On niin turvaton olo täällä tukiasunnossa. En koe saavani apua täältä tällä hetkellä. Olen täällä välitetty vain ystäväni toimesta. Olen niin turhautunut pitämään kulisseja yllä. Olenko edes rehellinen voinnistani? Kulissit sitä kulissit tätä.

Tänään on ollut muutenkin huono päivä. Nukahdin ahdistuneena, heräsin ahdistuneena. Aamulla hoitajien painostuksen alla lyhistyin vessan lattialle, eikä hoitajia kiinnostanut muu kuin se yksi salaatti joka minun piti tehdä. Onneksi ystäväni kannusti minua. Yksi hoitaja jatkoi piikittelyä vielä ruokailun jälkeenkin. Hän haluaisi jonkinlaisia rangaistuksia siitä, jos joku ei hoida hommiaan. Onneksi paikan johtaja oli sentään minun "puolellani".

On turhauttavaa olla kotonaan hirveässä paineessa, kuin mikään ei riittäisi. Tuo piikittelevä hoitaja ahdistaa minua aina, kun hän on paikalla. Hän painostaa tekemään sitä ja tota, huokailee tuskastuneena eikä selvästikään pysty auttamaan minua - pahentaa vain aina tilannetta.

Ihan super heikko olo. Kun en kestä mitään palautetta tai hoputtamista. En vain pysty pysyä vahvana, olen pahoillani. Aina paniikkikohtauksen tullessa tulee itsetuhoiset ajatukset - teotkin.

Olin viime viikonlopun kotikotona. Oli ihanaa vain olla ja nukkua paljon, skypettää aamuyöhön saakka kavereiden kanssa ja tehdä pihahommia. Nyt olen kämpilläni, ja on niin tyhjä olo, vaikka lääkitystäkin lisättiin. Zyprexaa menee nyt 20mg illassa. Harhat ovat vähentyneet, huomaan sen.

Oli pakko saada purettua ajatuksia jonnekin, vaikkei mikään voittajafiilis olekaan. Ei elämä aina ole kaunista ja hattaraa.

MIKÄÄN EI OLE ITSESTÄÄNSELVYYS

Tuntuu, kuin en sopisi yhteiskunnan muottiin. Ei peruskoulun jälkeistä koulutusta, ei töitä, ei mitään. Papereissa lukee vain kansaneläke. En vain sovi minnekään. Tuntuu, kuin olisin vain taakka. "Ei minusta ole mihinkään", "ei minusta tule mitään". Olen taakka, sillä olen yhteiskunnan elätettävänä. Haluaisin tehdä jotain muiden hyväksi. Tuntuu, kuin en ansaitsisi apua. Voisinpa jokin päivä olla tavallaan hyödyksi. En tiedä miksi ajattelen näin, mutta rehellisesti nuo asiat pyörivät juuri nyt päässäni.

Haluaisin vain käydä koulua. Ärsyttää, kun jotkut valittavat koulusta, kuinka se on tylsää ja kuinka ei huvittaisi (vaikka pystyisi). Ihmiset, arvostakaa koulunkäyntikykyänne, jos teillä sellaista on. Se ei ole itsestäänselvyys.

Mikään ei ole itsestäänselvyys. Ystävälläni on tuskallista valoyliherkkyyttä, ja häntä täytyy taluttaa ulkona, sillä yksinkertaisesti: hän ei näe. Häntä taluttaessani tulee arvostus omaa fyysistä toimintakykyäni kohtaan.

Mummultani murtui lonkka- ja kylkiluut. Hän ei päässyt kävelemään. Hänen vointia seuratessani tuli jälleen kerran arvostus omaa kävelykykyäni kohtaan. Sillä - anteeksi toistaminen - mikään ei ole itsestäänselvyys.

HARHOJA, LIIKAA HARHOJA

Harmikseni en välttynyt eilenkään harhoilta. Ne tulevat ja yllättävät. Miksi näin usein? Parin viikon päästä on aikaistettu erikoislääkärin tapaaminen, tällä kertaa vuodatukseni kontrollia ottavista harhoista otettiin enemmän tosissaan. Eilen tanssin liikaa niiden pillin mukaan.

Hyvin harvoin uskallan puhua harhoistani, olen alkanut häpeämään niitä. Niistä on paljon helpompi kirjoittaa, en koe olevani uhattu jos "vain" kirjoitan niistä.

Menin eilen hakemaan lääkkeitä. Katsoin lasiovesta ulos, ja aidan takana oli jokin piikikäs ja harmaa olento. Näytti ihan pokémonilta. Yhtäkkiä se syöksyi lasioveen, ja lopulta näin sen jokaisesta kiiltävästä pinnasta. Pelkään kiiltäviä pintoja, niistä voi näkyä vaikka ja mitä.

Otin lääkkeet ja menin huoneeseeni. Seinät vääristyivät, ja tuntui kuin seinän läpi olisi tullut paljon käsiä. Kädet hapuilivat minua kohden. Yksi käsi sai minusta otteen, ja alkoi kuristamaan. Tunsin selvästi ne kädet kurkullani. Pakokauhun vallassa ja vapisten kävelin yleisiin tiloihin. Kuulin sen miehen äänen, se käski minua, mutta pistin vastaan parhaani mukaan. Itkin, itkin vuolaasti.

Ei tämä voi jatkua näin. En ole koulukuntoinen vielä vuosiin, jos tämä jatkuu. Se surettaa. Miksi en voisi olla normaali? Antaisin mitä vain, että olisin terve, koulukuntoinen ja enemmän tasapainossa. Surettaa niin paljon. Haluaisin kouluun, on suunnitelmia ja rohkeutta, mutta ei voimia.

Huh, tulipahan vuodatettua. Harhat ovat ikäviä, mutta lääkkeillä ne pysyvät helpommin kontrollissa. Tälläistä tällä kertaa, palaillaan! :-)

AHDISTUS HELLITTÄÄ

Kotiloma on mennyt yllättävän hyvin. Ahdistus on hellittänyt huimasti. Ihana koirani pyörii jatkuvasti luonani, ja tuo karvapallero huomaa hyvin helposti tunteeni. Koirani tuntuu opettavan minulle jos jonkinlaista itsestäni ja elämästä. En esimerkiksi edes aina huomaa olevani kiihdyksissäni, mutta huomaan sen viimeistään siinä vaiheessa kun koirani alistuu kovasti ja koittaa lohduttaa tökkimällä minua käsivarteen. Ihana pieni, kuonosta jo harmaantunut söpöläinen.

Koirani lisäksi äiti on ollut paljon kanssani. Kävimme kävelemässä kauniilla rannalla ja olemme syöneet hyvin. Isänikin on hyväksymässä veganismini. Hän jopa teki minulle pavuista ja soijarouheesta ruokaa, aivan oma-aloitteisesti. Olin hämmästynyt. Täytynee kiittää vanhempiani tästä ihanasta kotilomasta. ♥

Kuten mainitsin, ahdistus on hellittänyt. Silti välillä on harhoja ja tukalia olotiloja. En vain saa antaa niille valtaa. Se on aina virhe.

Parin tunnin sisällä lähdenkin takaisin kämpille tukiasuntoon. Ajattelin vain tulla kertomaan, että hyvin menee. Ihanan seesteinen olo nytkin. Toivottavasti ahdistus ei palaa tukiasunnolla. Vaikka palaisikin, en saa antaa sille valtaa. Nyt on kova motivaatio päästä koko ahdistuskeissistä eroon. Aina ei ole, välillä sitä luovuttaa ja märehtii pahassa olossa.

Hyvää maanantaita kaikille, viettäkää ilontäyteinen viikko. Halit. ♥

VEGAANIELÄMÄNI ENSIASKELEET

Nyt on luvassa postausta, joka ei varsinaisesti blogini aihepiiriin kuulu, mutta tästä kyseltiin, niin antaa mennä. Jos ei kasvissyönti kiinnosta, skippaa tämä postaus! :-)

En ole aina ymmärtänyt, miten suuresti maapallomme varoja kuluttaa eläinteollisuus. Havahduin siihen vasta päälle puoli vuotta sitten, kun aloin etsimään faktaa veganismista. Minulla on aina ollut kasvissyöjä- ja vegaaniystäviä, mutta en ollut tutkinut asiaa.

Kiinnostuin veganismista silloin, kun kuntoutumisyksikköön tuli vegaaninuori. Asia tuli esille nopeasti, sillä hänellä oli erilainen ruokavalio ja elämäntyyli kuin muilla. Hän teki herkullisia vegaaniruokia, hän oli Särkänniemen delfinaariota vastaan ja kaikki muukin jotenkin sävähdytti. Itse ajattelin, etten itse pystyisi elämään ilman mitään eläinperäisiä tuotteita. Ja olin muuten niin väärässä.

Muutin pois yksiköstä, ja vieläkin päivittäin etsin tietoa kaikista kasvissyönnin muodoista, imin kaiken informaation, kokeilin kasvisruokia ja katsoin dokumentteja. Isänpäivän alla sain tarpeekseni. Halusin muutosta, halusin elää ekologisemmin. Halusin syödä kasvipohjaisesti. Halusin olla satuttamatta eläimiä, arvostan jokaista elämää. Halusin uuden elämäntyylin, joka on koko ajan työn alla.

Aloin vähentämään punaista lihaa alunperin terveydellisistä syistä, sitten jäi pois muutkin lihatuotteet, nopeasti kaikki muutkin eläinperäiset tuotteet. Tuntui hyvältä - miksi en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka tämä antaa voimaa?

Kuvan lähde (klik!)

Päätökseni tapahtui lomalla vanhempieni luona, ja kävin vanhempieni kanssa suurta sanaharkkaa uudesta ruokavaliostani. He eivät voineet ymmärtää, eivät ymmärrä vieläkään. Mutta tämä on minun elämäni, päätökseni ja hyvinvointini.

Kun palasin kotiin silloiseen tukiasuntooni, ilmoitin haluavani vegaaniruokaa. Ja se onnistui pienten mutkien jälkeen. Olin helpottunut. Sain paljon vinkkejä tutuiltani päästäkseni alkuun veganismissa.

Tämä on lähtenyt hyvin käyntiin, vaikken vielä täysin vegaani olekaan - minulla on nahkakengät, eläintestattua kosmetiikkaa ja villasukkia. Mutta käytän ne loppuun, mitään en heitä pois, se vasta olisikin arvojeni vastaista. Niin ja minun pitäisi hankkia esimerkiksi hedelmäkestokasseja, opetella kierrättämään kunnolla ja ottaa selvää joistakin asioista, kuten E-koodeista. Mutta noin muuten, vegaanielämäntyylini on ottamassa tuulta purjeisiin! Mahtavaa, tämä on se johon haluan panostaa, tämä antaa minulle energiaa ja hyvää fiilistä.

Lyhyesti sanottuna motivaattorina veganismiini ovat terveydelliset ja ympäristölliset syyt sekä eläinten olot. Mitkä ovat sinun motivaattorisi, vegaanitoverini?

PELKO LAMAUTTAA

Voinnin vaihtelu on elämää, mutta on raskasta kun fiilis vaihtelee näin paljon. Esimerkiksi pari päivää sitten kävin aika pohjalla. Hävettää myöntää, mutta harhat ottivat vallan... Tänään on vointi ollut ihanteellinen. Heräsin ajoissa, leivoin suklaakeksejä, tein ruokaa, siivoilin, lakkasin kynnet... Kohta äitini tulee hakemaan minut kotikotiin. Toivottavasti vointi ei siellä laske dramaattisesti. En haluaisi saada kohtausta aikaan kotona. Teen kaikkeni, se riittää... Riittäähän?

Eilen kävin terapiassa. Pyysin, että lääkitystäni nostettaisiin, sillä harhat ovat voimistuneet ja minun vointini heikentynyt. Pelkään joka päivä psykoosia. Haluan elää ja tehdä, mutta tuntuu tämän kaiken vieneen hieman elämänhalustani. Sinnittelen, yritän tehdä mukavia asioita. Jos tämä noususuhdanne pysyisi, olisin mielissäni. Elämäni rullaa ehkä jopa ihan hyvin, miksi välillä on niin vaikeaa? Mitä teen väärin? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Pakko vielä mainita siitä, etten juurikaan pysty olemaan yksin. Lenkille yksin lähteminen on ehdoton ei, pelkään paniikkia ja yllyttäviä harhoja. En saisi antaa niille niin paljoa valtaa. Silti annan... Koska pelkään. Pelko tuntuu kylmältä ja väreilevältä, nousee varpaista päälaelle. Pelko lamauttaa.

Ettei menisi täysin suremiseksi, niin on myös hyviä asioita. Paino tippuu, opin uusia asioita ja olen ystävieni kanssa. Minulla on ihania sukulaisia, minusta välitetään. Koen tosiaan olevani välitetty. Ihana tunne, välittäminen ei ole itsestäänselvyys. Hyllyssäni komeilee myös monta kaunista kaktusta.

TARKEMMIN PSYKOOSI- JA PAKKO-OIREISTANI

Viime postauksessa mainitsinkin, että kärsin uudenlaisista vääristymisharhoista. Niitä on ollut jokunen vuosi sitten osastolla, mutta nyt ne ovat tauon jälkeen takaisin. Enkä olisi kaivannut niitä.

Vääristymisharhoissa tuntuu, kuin jalat menisivät läpi lattian. Lattiakin harhailee kauhean kaukana, kaukana jalkojeni juuressa. Seinät saattavat kaatua, hyllyt vääristyvät ja aaltoilevat.

Tulee epätodellinen olo. Yksikin päivä menin itkien hoitajan luo - en ollut tunnistanut itseäni peilistä ja koin olevani unenomaisessa maailmassa, toisessa ulottovuudessa. Hyvin karmivaa, en ollut tavallaan olemassa. Jalat puutuivat, kyyneleet valuivat. Onneksi hoitaja tajusi tilanteen vakavuuden ja tuli viereeni lattialle hieromaan jännittyneitä jalkojani.

Kuvan lähde (klik!)

Mutta sitten on tämä, josta en ole teille koskaan maininnut. Puhehäiriöt. Olen alkanut tavallaan keksimään omia sanoja, yhdistelen sanojen tavuja, eikä minusta niin helpolla saakaan enää selvää. Ja vaikka kuinka yrittäisin sanoa lauseeni selvästi, tulee asiani ihan aivopieruna ulos. En käsitä. No, en minä koskaan erityisen lahjakas ole ollut verbaalisesti, mutta on tämä rasittavaa.

Ja ne "pakko-oireet". En tiedä miksi kutsua niitä, mutta tiettyä asiaa on ajateltava tietyllä tavalla, tai minä tai läheiseni kuolevat. En ole edes kyseenalaistanut tämän olevan "epänormaalia", oikeasti luulin, että joku voi kuolla. Vähän aikaa sitten vain luin, että hänellä on tämäntyyppistä oireilua, ja aloin kyseenalaistamaan toimintani. En vain osaa rajoittaa itseäni, asiaa on pakko ajatella tietyn monta kertaa ja toistaa tiettyä toimintaa tietyn monta kertaa. Raivostuttavaa.

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.

Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!

VAINOHARHOJEN KUORMITTAVUUS

Eilen oli jälleen aika terapeutilleni. Sain viimein kerrottua vainoharhoistani, mikä on hyvä, sillä ne kuormittavat minua ihan liikaa. Tai no, jos miettii minkälaista on elää koko ajan siinä pelossa, että sinua tarkkaillaan kaikkialla sekä kaikki haluaisivat sinulle pahaa... Voi ehkä arvata miltä vainoharhat tuntuvat. Pakokauhua, peittämistä, pakoilua.

En ole kuitenkaan romahtanut pitkään aikaan, mikä on mahtava juttu. Olen saanut pidettyä itseni kontrollissa ja ottanut lääkkeen jos jokin kuormittaa liikaa.

Tässä yksi esimerkki vainoharhoistani:

Olimme mummuni ja äitini kanssa ruokakaupassa. Koko päivän minulla oli tunne, että olen tarkkailun alla. Koin kaikkialle kameroita. Astuessani kauppaan jokaiset näkemäni kasvot olivat pahanenteiset. Halusin pois. Tilanne pahentui, kun näin erittäin vaarallisen näköisen pojan reppu selässä. Tuossa repussa on muuten pommi. Jähmetyin paikoilleni. Mummu, äiti ja minä olimme vaarassa, kamalin tunne ikinä. Yritin pysytellä pois pojan näköpiiristä, halusin pian pois.

Oloni kuitenkin helpottui, kun sain siirrettyä huomioni muualle. Aloin järkeilemään tilannetta, kun näin samaisen "uhkaavan" pojan naureskelemassa kaverinsa kanssa. Muutuin pakokauhuisesta helpottuneeksi. Jokin päässäni naksahti, en kokenut poikaa enää pommittajaksi, vaan normaaliksi koulupojaksi.

Kuva täältä (klik!)

Mutta vainoharhatkin ovat jo helpottuneet. En menetä kontrollia, saan pidettyä itseni kasassa. Tuntuu muutenkin, että tilanteeni on parantunut. En ahdistu jokaisesta hoitajan negatiivissävytteisestä sanomisesta, enkä muutenkaan jos jokin ei mene kuten suunniteltu. Koitan kovasti päästä irti liiallisesta suunnittelusta, se vie voimia. Kerrankin olin kaupungilla kaverini kanssa, ja hänelle tuli nälkä ennen kuin olimme suunnitelleet menevämme syömään. Ahdistuin suunnattomasti, onneksi hän ymmärsi kun selitin hänelle ongelmani.

Ei saa menettää toivosta. Parin viikon päästä luultavasti muutto uuteen tukiasuntoon, odotan sitä niiiin paljon. Sinne tulee ystäviäni sekä pari ennestään tuttua ihanaa hoitajaa. Kyllä elämä voittaa. ♥

RAVITSEMUSTERAPIA, RUOKAVALIO & PAINONHALLINTA

Noin kuukausi takaperin aloin kummastelemaan, kun ravitsemusterapia-aikaa ei ole kuulunut. Koko asia oli jo unohtunut kaikilta, ja vegaaniruokavalioon siirryttyäni halusin hieman faktaa pöytään - mitä tarvitsen lisää, mitä vähemmän. Ihan tuonkin takia halusin välttämättä ammattilaisen opastusta. Pian sainkin seuranta-ajan ravitsemusterapiaan.

Kaikki meni hyvin, sain hyviä vinkkejä. Esimerkiksi mantelimaidon vaihdan soijamaitoon, se on ravitsevampaa. Palkokasveja voisin syödä enemmän. Nykyisessä tukiasunnossani ruuat tilataan pitopalvelusta, enkä siten saa juurikaan itse tehdä ruokaa. Kun muutan uuteen tukiasuntoon, teemme siellä luultavimmin yhdessä ruokaa. Silloin alan tekemään palkokasveista itselleni ruokaa, jes!

Kuvan lähde (klik!)

Hedelmiä, vihanneksia ja marjoja menee tällä hetkellä aika optimaalisesti, tästä aion pitää kiinni. Välillä voisi ostaa pähkinöitä, mutta ne ovat niin kalliita - ja helppoja ahmia, hui. Siemeniä käytän silloin kun itse saan tehdä ruokani.

Painokin on tippunut, ravitsemusterapeutin mielestä ehkä turhankin nopeasti. Vähän jojoilevasti on painonhallintamotivaatiota. Tai no, motivaatiota on, mutta ahmimista on hieman. Silti paino on laskussa, mikä on tietty hyvä. Ja mikä parempaa, tässä puolen vuoden aikana lähteneet kilot ovat myös pysyneet poissa!

Tuolla kirjoittajasta ja blogista -sivulla on lääkkeeni, olen niitä päivitellyt. Minulla vähennettiin diabetes-lääkitystä, sillä syömisten järkevöittäminen on saanut muutoksia aikaan kropassani. Tuo Diformin Retardin pystyimme puolittamaan, ja tavoitteena olisi saada se kokonaan pois. Pelkään, että sairastun diabetekseen. Se motivoi painonhallinnassa...

En olekaan ennen oikein puhunut näistä asioista täällä blogin puolella. Ajattelin ainakin uudesta ruokavaliostani kirjoittaa tulevaisuudessa. Ihan vain siksikin, että tämä ruokavalio tuo minulle niin hyvän fiiliksen, ja tykkään kirjoittaa asioista lähellä sydäntäni. Mitä mieltä olisitte? :-D

TILANNEPÄIVITYSTÄ

Melkein neljä kuukautta viimeisimmästä päivityksestäni täällä blogin puolella. Ei vain ole ollut fiilistä kirjoittaa. Ja vaikka olisi ollutkin, olin aivan sumussa sekä lukossa, ja kynnys kirjoittaa nousi päivä päivältä. Toivottavasti ymmärrätte. :-)

Hui, tauon aikana paljon on tapahtunut, mutta samoilla vesillä seilaan edelleen. Olen löytänyt itseäni. Olen siirtymässä veganismiin. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia. Masentuneisuus tosin nostanut päätään, jälleen, koitan vain pärjäillä.

Muutan parin viikon päästä, taas kerran, ja tällä kertaa melkein täysin keskustaan uuteen nuorten tuetun asumisen keskukseen. Veikkaisin, että elämäni tulee muuttumaan paljon tuon muuton myötä. Nykyisessä tukiasunnossani ei ole paljoakaan tukea, olen aika... Yksin. En kuitenkaan yksinäinen, minulla on sukulaisia, ystäviä ja ihania omahoitajia, vaikkei heillä riitäkään aika.

Tuosta masentuneisuudesta... Se tulee usein yllättäen, yhtäkkiä ei vain enää jaksa. Ei jaksa hymyillä, ei tiskata, tietokoneenkin avaaminen voi olla vaikeaa. Välillä itkettää, välillä taas ei tule itku vaikka kuinka pusertaisi sekä haluaisi itkeä pahan pois. Tulee erittäin itsetuhoisia ajatuksia. "Haluan vain pois. Kokonaan pois, ymmärrätkö?" - tuota itkin äidilleni. Hän ei tuntunut ymmärtävän minua eikä sanojani. Nyt nuo ajatukset ovat helpottaneet, niitä tuleekin lähinnä vain paniikkikohtauksia saadessani.

Paniikkikohtaukset ovat melkein päivittäisiä, ainakin viikottaisia. Sitä alkaa välttelemään tiettyjä tilanteeta, "jos saankin kohtauksen"... Terapeuttinikaan ei osaa ottaa kantaa. Eikä hän tunnu tajuavan tämän vakavuutta, puhumme lähinnä arkisista asioista, kuten ihan vain selviämisestä. Päivä kerrallaan...

Mahtavaa perjantai-iltaa kaikille! Lähetän suuria virtuaalihaleja jokaiselle teistä. ♥