KIRJE 15-VUOTIAALLE ITSELLENI

Hei kahden vuoden takainen Maria.

Olet nyt huonossa voinnissa osastolla. Ota siellä rauhassa, älä anna harhoille valtaa. Tai no, et voi niille mitään. Olet silti turvassa osastolla, turvassa itseltäsi.

Olet juuri tullut osastolle ambulanssilla, mutta ei se mitään. Et pärjännyt siinä voinnissa yksikössä, ei se mitään. Anna itsellesi mahdollisuus. Armahda itseäsi, olet kuitenkin turvassa ja sinusta pidetään huolta. Älä pelkää lepositeitä, vahingoittaisit itseäsi vain ilman niitä, oikeasti. Ja parin vuoden päästä olet täysin vapaa itsetuhoisesta käyttäytymisestä. Elämä helpottuu huimasti. Otat rauhassa. Harhatkin helpottuvat, usko minua.

Tutustut uusiin ihmisiin, saat ystäviä. Lähennyt äitisi kanssa, teillä on usein hauskaa. Teet kaikkea mukavaa, asut kahden vuoden päästä yksikössä ja odottelet tietoa omasta kämpästä. Aika huippua, eikö? Et tällä hetkellä sitä pysty käsittämään, mutta et pian enää pelkää elämää. Haluat elää. Haluat kokea.

Sinä tulet arvostamaan itseäsi, pääset pois osastokierteestä, oikea lääkitys löytyy ja yksi sana kuvaa elämääsi tulevaisuudessa: onnellisuus. Tulet olemaan kiitollinen kaikesta. Pääset pystyyn omille jaloillesi. Elämäsi tulee olemaan elämisen arvoista.

LOMAKUULUMISET JA RIPPIKOULUSTA

Kun perjantaina ennen kotiin lähtöä juttelin hoitajan kanssa, olin hieman paniikissa tulevasta lomasta. Pelkäsin paniikkikohtauksia, ahdistusta, harhoja ja oikeastaan kaikkea. Joo, mulla on ollut ahdistusta ja vähän vainoharhoja, mutta ei, en anna niiden pilata vointiani. Olen selvinnyt tästä lomasta ilman tarvittavia, ja olen itse rauhoittanut itseni. Eikö ole aika mieletöntä? Ainakin siihen verrattuna, kun vuosi tai pari takaperin, en pystynyt olemaan kotona juuri ollenkaan ilman järkyttäviä lääkemääriä. Enkä tietenkään osannut rauhoittaa itseäni. Suuria askeleita eteenpäin!

Kotona on tosiaan mennyt yllättävän hyvin. Olin varautunut käymään jopa osastolla, jos sellainen olo olisi tullut, mutta onnekseni siihen ei ole ollut tarvetta. Tälläiset onnistumiset kohottavat huomattavasti itseluottamusta! Täytyy osata luottaa siihen, että pärjää.

Sain muuten kerrottua äidillenikin paniikkioireilustani, vähän pintaa syvemmältä. Äiti otti asian todella hyvin, ja kertoi omista kokemuksistaan mielenterveyteen liittyen. Hämmästyin, kaikkea niinkin vahva ihminen kuin äitini on kokenut. Näköjään tälläiset ikävät asiat voivat vahvistaakin. Tai no, sitä aina sanotaan, että vaikeudet vahvistavat, mutta on ihanaa nähdä, kuinka jotkut ihmiset nousseet tuhkista, korjanneet itsensä pienistä paloista. Uskomatonta.

En ole muistaakseni täällä blogissa kertonut, että käyn rippikoulun näin jälkikäteen. On ollut ihan mielenkiintoinen kokemus, vaikka oma maailmankuva onkin jo muodostunut. Rippijuhla on 19.6, vajaan kuukauden päästä! Pari läheisimpää kaveria ja sukulaisia tulee kylään juhlistamaan konfirmaatiotani, odotan sitä innolla.

PANIIKKIHÄIRIÖ?

Viimeisimmän paniikkikohtauksen jälkeen hoitaja tulosti netistä minulle tietoa paniikkihäiriöstä, ja kävimme sen läpi. Kaikki oireet, jotka hoitaja mainitsi, kuulostivat tutulta. Olin hieman järkyttynyt nimestä paniikkihäiriö, mutta se aukaisi monta solmua: nyt tiedän, mitä oireeni ovat.

Paniikkihäiriöhän on siis psyykkinen oireyhtymä, jolle tyypillisiä ovat toistuvat ja voimakkaat ahdistuskohtaukset. Paniikkihäiriön oireet ovat sekä fyysisiä ja psyykkisiä, molemmat minulle tuttuja. Yleisimpiä oireitani ovat esimerkiksi:

• sydämentykytykset
• rintakivut
• vatsavaivat
• huimaus
• heikotus
• epätodellinen olo
• kylmät ja kuumat aallot
• kylmähiki
• raajojen tunnottomuutta
• pelot.

Itse paniikkikohtaus ei kestä kovin kauaa, mutta minulla huono olo saattaa kestää vaikka neljäkin tuntia, jonka jälkeen tulee usein paniikkikohtaus, jos en saa apua tai lääkettä. Aikamoista kärsimystä, pahimmillaan tosiaan monta tuntia.

Kuva: medical daily

Ensimmäisen "kunnon" paniikkikohtauksen sain yläasteella sairaalakoulussa. Olin ollut pitkään ahdistunut ja itkuinen, ja sitten räjähti. En saanut happea, haukoin henkeä, huutoitkin, tärisin ja pelkäsin. Olin tuskahikinen ja maailma vain pyöri edessäni, irrotin tavallaan itseni tästä maailmasta. Olin todella järkyttynyt, ja pakenin kuntoutumisyksikköön, koulussa en voinut olla. Sain keskusteluapua, ja tilanne meni ohi, Pahin asia oli, että paniikkikohtauksia alkoi tulla toistuvasti.

Yläasteen jälkeen en ollut kauheasti saanut kohtauksia, varmaan kahden käden sormilla ne sai laskettua. Viime aikoina on taas tullut enemmän, mutta osaan jo hallita niitä jotenkin.

KESÄTSEMPIT

Välillä on vaikeaa myöntää itselleen olevansa sairas. Olisin muuten valmis jo elämään, mutta nuo kahleet nilkassani estävät minua. Muutenkin viimeisimpinä päivinä ahdistus on ollut voimakkaampaa, samoin harhat. Tulee turhautunut olo. Haluan olla terve. En halua pelätä suihkukopissa, en halua lamaantua harhojen takia, en halua paniikkikohtauksia.

Paniikkikohtauksista puheen ollen, käyn tänään läpi hoitajan kanssa paniikkihäiriöön liittyviä papereita. Paniikkikohtaukseni ovat olleet suhteellisen voimakkaita, tiedä sitten miksi. Äsken tosin tuli paniikin oireita, mutta sain niitä itse hieman himmattua.

Yksikössä tulee olemaan niin huippu kesä. On paljon mukavaa toimintaa, virkistäviä aktiviteetteja ja hyvää seuraa. En todellakaan aio tuhlata viimeistä kesääni yksikössä panikoimassa ahdistuneena harhojen vallassa huoneessani. Täytyy ottaa kaikki ilo irti ja tosiaan keskittyä hyvään oloon. Ei parantumisprosessistani tule paskaakaan, jos vain vellon huonossa olossa.

Ja kaikille teille: nauti tulevasta kesästä. Järjestä itsellesi omaa aikaa. Rauhoitu hieman, jos elämäsi on hektistä. Voi olla kuumaa tai kylmää, ei sillä ole väliä, kunhan nautit. Arvosta sitä kaikkea, mitä sinulla on. Ihan sinulle itsestäänselviäkin asioita, muista arvostaa niitä. Käy uimassa, voita vaikka pelkosi sitä kohtaan. Osta kioskistä jätski, syö se ulkona helteellä, vaikka ahdistaisi. Ylitä itsesi. Pystyt siihen. ♥

SEKASIN

Vasta pari jaksoa katsoneena tämä Sekasin-niminen sarja on herättänyt monia ajatuksia päähäni. Kyseinen sarja kuvaa yllättävän tunteita herättävästi mielenterveysongelmaisten elämää suljetulla osastolla.

Mielestäni on ihan ok tehdä sarja tästä aiheesta, sillä se on toimiva tapa saada tietoa ja mielenkiintoa liikkumaan. Kuinka asia esitetään, se on aivan toinen asiansa.

Toivon syvästi, ettei jollekin ehkä vieras asia - mielenterveysongelmat - saa kuitenkaan provosointia aikaiseksi. Ettei vaikkapa netin kirjoituspalstoilla aleta kirjoittelemaan paskaa mt-ongelmaisista. Ei kukaan tervejärkinen kylläkään lähde siihen, mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Sekasin sai minut ajattelemaan mm. osastolle menemistä, lääkkeiden tarpeellisuutta ja niiden sivuoireita, harhoja, osastolta karkaamista ja siellä tuttujen näkemistä sekä itsemurhaa... Monia asioita.

Diagnoosit

Ovatko diagnoosit kuin polttomerkkejä? Pilaavatko ne elämän? Diagnoosejahan poistetaan ja muutellaan. Eivätkä ne välttämättä pilaa elämää, niiden kanssa vain täytyy oppia toimimaan.

Lääkkeet

Itse en pärjäisi ilman lääkkeitäni, se on saletti. En ole varmaankaan kertonut tästä kenellekään, mutta viime vuoden puolella jätin toistuvasti lääkkeitäni ottamatta. Tuloksena oli ainoastaan uusi reissu suljetulle osastolle.

Ja sivuoireet, niistä minulla on ikäviä kokemuksia. On valkosolujen katoa, kuolaamista, kohonnutta itsetuhoisuutta, kuumetta, mahaongelmia ja kyvyttömyyttä puhua selkeästi.

Itsemurha

Jotkut ovat sitä mieltä, että itsemurha on luovuttamista, jotkut taas pitävät sitä viimeisenä pakokeinoja, mielipiteitä on monia. Mutta voiko johonkin niin lopulliseen olla varsinainen mielipide?

Kuva: YLE

No mutta, minun suhteeni itsemurhaan on muuttunut rajusti. Ennen pidin itsemurhaa lohdullisena vaihtoehtona ja suorastaan ajattelin jokaisen asian kohdalla: "ei se haittaa, kuolen kuitenkin". Tiedätte varmaan tunteen, jota haen tuolla. Ikävä asia. Mutta nykyään en enää edes juurikaan mieti asiaa, paitsi kaikista huonoimpina hetkinä. Enkä enää pidä itsemurhaa ratkaisuna.

Siinä tuli pari ajatusta, joita tämä sarja pamautti päähäni. Joka tapauksessa, tykkään ihan kyseisen sarjan todentunteisuudesta ja aitoudesta. Suosittelen katsomaan, tässä linkki Areenaan, josta Sekasin:ia voitte katsella! :-)

ELÄMÄÄ ELÄKKEELLÄ

"17-vuotias ja eläkkeellä... Mitä?!"

Jep, vähän jännä juttu. Kun joku kysyy, missä käyn koulua, menen hieman vaikeaksi. Väännän kuitenkin asiasta joskus jopa vitsiäkin, olen tottunut ajatukseen, etten käy koulua. Enkä käy töissä.

Läheisenikin tuntuvat hieman painostavan minua kouluun. Mummu ei voi hyväksyä asiaa, ja sanoo yksikköä kouluksi. Äiti haluaisi minut jo tänä vuonna kouluun, mutta ei se onnistuisi. Täytyy muistaa, että elän vain itseäni varten, minun ei tarvitse suorittaa elämää pää kolmantena jalkana saatika joutua työuupumuksen takia takaisin osastolle. Ei. Tuo vain on hieman vaikeaa muistaa jokaisena hetkenä, kun vajoaa mietteisiin.

En siis käy koulua enkä töissä. Mitä teen päivisin?

Yksikössä olisi oikeastaan varmaan aina jotain tekemistä. Voimme pelata vaikka biljardia, kierrellä kaupungilla, katsoa televisiota, pitää omahoitajakeskusteluja, laittaa ruokaa tai leipoa, siivota, lenkkeillä sekä pyöräillä, somettaa, istua kahvipöydässä ja puhua syvällisyyksiä... Oikeastaan mitä vain. Varsinkin kesäisin meillä on joka päivä jotain aktiviteettia, kuten rannoilla käymistä, huvipuistoreissuja ja muuta todella mukavaa. Yksikössä on harvoin ainakin minulla tylsää. Ja täällä on kavereita, joka on aivan mahtavaa. Yksikössä on tällä hetkellä aivan mahtavia tyyppejä, erilaisia persoonia, hassuja nauruja - yksinkertaisesti ihania ystäviä olen yksiköstä saanut.

Kummallinen juttu on muuten se, että jos joku sairastuu johonkin yleiseen fyysiseen sairauteen ja joutuu eläkkeelle, niin se on hyväksyttävää. Mutta auta armias jos sairastuu psyykkisesti... Jotkut alkavat motkottaa siitä. Kuinka psyykkiset sairaudet eivät ole oikeita ja että niistä selviää helposti. Paskat.

Harmittaa, kun ystäväni alkavat lukemaan ylioppilas-kirjoituksiin, ja mitäs minä teen? En mitään, mutta se on ihan ok. Minulla on koko elämä aikaa istua koulunpenkillä, jos pari vuotta vierähtää sairastelun takia, se on ihan ok. Antakaa itsellenne aikaa. Olen tullut tähän tulokseen pari päivää miettiessäni, että minulla ei ole kiire, elämä rullaa ja panostan parantumiseen. Se on ihan ok.

VAJOAN SITEN VAIN KOHTI POHJAA

Tuntuu, kuin pääni halkeaisi juuri näistä kaikista ajatuksista, kysymyksistä ja tietämättömyydestä. Ja toisaalta tunnen häpeää, en haluaisi tuntea näin. En haluaisi tuntea ahdistusta, on kauheat paineet parantumiseen, tiedättehän.

On myös muitakin paineita. Koulu. Syksyllä mahdollisesti yksiköstä pois muuttaminen.

Tässä yhteiskunnassa ei vain olisi varaa olla tälläinen kuin olen. Ei olisi varaa viettää sairausvuosia laitoksessa tai sairaalassa. En edes muista enää minä vuonna valmistuin peruskoulusta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, on vain sumua ja kärsimystä. Peruskoulun jälkeen en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi elämässäni koulun saralla. Ammattistarttia, lukioon valmistavaa koulutusta ja pari päivää aikuislukiossa.

Ahdistaa, turhauttaa. Olenko huono tässäkin? Olen vihainen, sairaudelleni lähinnä. Tuntuu, kuinka se olisi pilannut elämäni. Tuntuu, kuin olisin epäonnistuja, yhteiskunnan loinen. Tuntuu, etten pääse missään eteenpäin. Kuin olisin juoksuhiekassa, rämmin ylöspäin, vajoan siten vain kohti pohjaa.

Ja tuo yksiköstä pois muuttaminen. Ensi kuussa on hoitokokous, siellä päätetään tulevaisuudestani, siitä, missä asun. Haluaisin olla yksikössä ensi vuoteen asti, sillä en tulisi pärjäämään siellä jo olemassaolevassa tukiasunnossa. Mitä jos saisin siellä psykoosikohtauksen, siellä on yössäkin vain yksi hoitaja ja 40 asukasta. Ei siis mahdollisuutta vierihoitoon.

Lääkäri vain on ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa pois yksiköstä syksyllä. Mihin menisin? Kotiin? En todellakaan pärjäisi.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Olla valittamatta. Minulla sentään on suhteellisen hyvin asiat. Kiitollisuus, missä olet? Afrikan lapset, nälänhätä, sodat ja koulutuksen puute, mitä näitä nyt on.

Haluan vain nukkumaan.

ELÄMÄÄ YKSIKÖSSÄ - PÄIVÄ KANSSANI

Hoitaja herätteli minua yhdeksän maissa, kesti vartti nousta. Luvassa oli pysäkki-ryhmä, menimme rannalle. Pelasimme frisbeegolfia ja nautiskelimme jätskit.

Yksikössä lämmitin eilen tekemääni ruokaa. Pari tuntia vierähti koneellakin, somen maailmassa ja blogia päivitellessä. Söimme välipalan, ja - yllätys yllätys - olin lisää koneella. Odottelin Husky-tyttöä koulusta, joten soin itselleni omaa aikaa. Ulkonakin oli kaunis sää.

Omahoitajani patisteli minua siivoamaan, ja koin tunteita ahdistuksesta ärsytykseen. Juttelin toisen hoitajan kanssa asiat selväksi, ja sain hyvillä mielin siivottua. Tuli kyllä siistiä! Tai no, siistiä ja siistiä, huoneessani on paljon tavaroita..

Husky-tyttö palasi koulusta, tein rahkaa ja pidimme yhteisökokouksen. Yhteisökokouksessa päätetään viikon keittiö- ja vaatevuorolainen, ruuan tekijät, kaupassa kävijät jne. Vaikka ulkona oli jo illalla viileää, menimme husky-tytön kanssa ulos syömään tekemäni rahka.

Yksikköön tuli uusi tyttö, ja juttelimme hänen ja husky-tytön kanssa ainakin tunnin iltapalapöydässä.

Oli todella mukava ja vallan normaali päivä yksikössä. Mitään järisyttävää ei tapahtunut, mutta tällä porukalla yksikössä on aina ihanaa.

NYT ON AIKA KUULUMISPOSTAUKSELLE

Huh, onpas taas viime postauksesta aikaa. Olisikohan sopiva väli päivitellä kuulumisia..?

Viimeisimmät päivät ovat menneet suhteellisen rauhallisesti. Ahdistuksia tulee ja menee, samoin harhoja. Olen saanut vain yhden kohtauksen, ja sekin lähti alle vartissa. Rauhoitin hengityksen tätini avustuksella, olin raikkaassa ulkoilmassa ja siirsin huomion muualle. Olen jo oppinut rauhoittamaan itseni, ainakin jotenkin. Tuota taitoa täytyy vaalia.

Kavereitakin olen nähnyt todella paljon, mutta on päiviäkin joina ei oikein jaksa olla sosiaalinen. On apaattinen ja haikea olo, saatatte tunnistaa itsessännekin tuon tunteen.. Rakas äitinikin on ollut kuvioissa. Äiti kävi täällä yksikössä eilen, vietimme äitienpäivän jälkikäteen omalla tavallamme. Kotonakin on aina välillä ihana käydä, näenpähän koirianikin.

Kevään eka jätski, koirani ja maisemia.

Tukiasuntoasiat ovat alkaneet selviämään. Muutan ensi vuoden alussa juuri aukeavaan tukiasuntoon. Minun oli tarkoitus muuttaa pois jo syyskuussa täysi-ikäistyttyäni toiseen tukiasuntoon, mutta äiti on kovasti sitä vastaan. Toivon, että saisin olla täällä kuntoutumisyksikössä ensi vuoteen saakka... No, kaikki kuitenkin järjestyy aina, tavalla tai toisella.

Ei minulla kai muuta, fiilis on suurimmaksi osaksi loistava. Nautin pienistä asioista, tulevasta kesästä, ystävistä ja.. Kaikesta. Pystyn elämään rauhassa. Haleja jokaiselle! ♥