MASENTUNEISUUTTAKO

Minulta usein kysytään; miten parannuin masennuksesta? Kyseinen diagnoosihan on aikoja sitten poistettu listoiltani, enkä koe masennuksen minua enää vaivaavan. hullujenhuone.com:issa kuitenkin oli puhetta Beckin depressiokyselystä, ja päätin tsekata miten hyvin tulokseni olisi laskenut. Ikäväkseni tulokseni oli kuitenkin samaa luokkaa kuin vuosikin sitten: 41. Enkä todellakaan koe sairastavani masennusta. Ensin pöyristyin ja lyttäsin mielessäni koko testin - ihan shaibaa, ei tuo voi pitää paikkaansa. Vakava masennus? Mutta minullahan on hyvä päiväkin kaiken lisäksi?

Tuo pisti miettimään. Kuinka paljon masennustesteihin voi luottaa? Tietenkin kyseiset nettitestit ovat vain suuntaa antavia, mutta aloin pohtimaan myös vointiani, olenko vain kieltänyt itseltäni masentuneisuuteni, vai jotain muuta?

Voin kertoa vähän tämän hetken oireista. Olen todella väsynyt. Itkeskelen pienimmästäkin, olen todella herkillä. Kuin vereslihalla. Ja olen erittäin ärtynyt, kiukustun, noh, liiankin helposti. En kuitenkaan vakavissani, en tiedä mitä tämä on. Se vain on tunteeni. Pyrin olevani aina rauhallinen, mutta ärtyneisyys vaivaa minua helposti.

Tämäkin oleellinen kysymys, tuntuuko tulevaisuus toivottomalta? No, tuntuu. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta. En tiedä kykenenkö vielä pitkään aikaan normaaliin elämään, ja itken tuotakin varmaan päivittäin. Kuinka "en ole normaali", "kaikki menee pieleen" ja "en pärjää missään".

Myös itseinho on nostanut päätään. Suhteeni ruokaan oli pitkään "enemmän normaali", mutta taas ajatuksissa pyörii laihduttaminen. Eikä se ole vain ajatuksissa, vaan teoissa. Itseinhoni siis osuu juurikin ylipainooni. Tietenkin isommasta ylipainosta olisi aina hyvä päästä eroon ihan terveydellisistä syistä, mutta en tiedä onko tämä niin tervettä. Mutta ei asiasta sen enempää, ei tee mieli puhua asiasta - haluan vain kieltää sen.

Itsetuhoisuutta ei onneksi ole ollut, eikä tule varmasti olemaankaan. En halua vahingoittaa itseäni, en halua arpia, en halua kuolla vaikkei elämä aina ruusuista olekaan. Haluan kokea, elää, nähdä.

Nukun paljon, liikaa, suurimman osan päivästä. Jos herään yöllä, on vaikea saada taas unta. Mutta tuo on aika yleistä. Olen vain niin kamalan väsynyt, kuten jo mainitsinkin.

Vaikka ikäviä oireita on, en silti koe olevani masentunut, korkeintaan hieman alakuloinen, ahdistuneisuuden kera. Ja skitsofreniaanhan kuuluu masentuneisuus, tämän pitäisi olla tyypillistä sairaudelleni.

Mukavaa päivänjatkoa kaikille! Ja psst... tulossa postausta siitä, miten pääsin masennuksesta "eroon". Pysykää siis kuulolla!

YKSIN MUTTEI YKSINÄINEN

Sopeutuminen uuteen ympäristöön, tuettuun asumiseen, on polkaissut hyvin käyntiin. Olen hieman (joskin varovaisesti) tutustunut uusiin ihmisiin. Kahvilla kävin uuden tuttavuuden luona, ja toisen kanssa kävelemässä puistossa. Muutenkin olen jaksanut olla yllättävän sosiaalinen. Tulevan viikonlopun aionkin ottaa todella rennosti ja nauttien yksinolosta. Harva nyt yksinäinen haluaa olla, mutta minä ainakin haluan olla välillä yksin. Ihana Husky-tyttö oli luonani yötä, se oli ihana extempore-reissu. Myös ystävääni A:ta olen nähnyt paljon.

Eilen oli aika poliklinikalla. On ihanaa, kun joku ymmärtää ja antaa neuvoa sekä uusia näkökulmia. Olin ihan hämmentynyt, kun sain purettua tunteitani niinkin hyvin. Enkä voi liputtaa liikaa niiden uusien näkökulmien puolesta! Ei keskitytä niihin huonoihin puoliin, pidetään kiintopiste valoisissa, onnea tuovissa asioissa; ne ovat kantavia voimavaroja. Harhoistanikin terapeutti osasi sanoa kaikkea valaisevaa, enkä todellakaan häpeä ongelmiani niin paljoa, en ole yksin. Miten noin suuri muutos tapahtui vajaassa tunnissa?

Viime postauksessa tuskastelin tarvittavien lääkkeiden käytöstä. Ensijännityksen jälkeen en ole niitäkään tarvinnut kuin maksimissaan yhden päivässä, hurraa! Paniikkikohtauksiakaan ei ole tullut juurikaan. Viikko sitten taisi viimeisin iskeä, se kuitenkin tapansa mukaan oli nopeasti ohi.

Aikoja sitten blogissani tuskastelin täysi-ikäistymiskriisin kanssa. Kuinka "kaikki muuttuu". Täytin 18 päälle kaksi viikkoa sitten, ja ainoat uudet asiat olivat paperihommat ja laskujen maksaminen. Ja koska muutin omaan asuntooni päivä syntymäpäivieni jälkeen, niin paperihommia oli varmaan kolminkertaisesti enemmän. No, nyt on sekin koettu!

VOITTAJAFIILIKSIÄ JA UUSI FOORUMI

Viikko on vierähtänyt jälleen. Fiilikset ovat vaihdelleet onnellisuutta hipovasta syvään paniikinomaiseen ahdistukseen. Pääsääntöisesti olen voinut kaikesta huolimatta hyvin. Oma kämppä alla, kutkuttava tunne. Tavarat alkavat löytämään omia paikkojaan. Muutamia huonekaluja pitäisi hommata. No, tori.fi on pelastus. Pöydällä on kauniita kukkasia, television edessä uusi kamera ja pyykkikone surraa pesutuvassa. Kaikki oikenee. Voittajafiilis.

Hieman huolestuin tänään tarvittavien lääkkeideni käytöstä. Tuli olo, että otan niitä liikaa. Pettymys iski mieleeni. Väkisin käänsin kuitenkin ajatukseni ohjaajan avustuksella. En ole luovuttaja, en ole vaivaksi, pidän vain itsestäni huolta. En halua velloa ahdistuksessa, joten teen kaikkeni ettei tarvitsisi. Joten otan ihan reilusti lääkkeen, soitan vaikka äidille ja teen mukavia asioita.

Tosiaan, ostin uuden kameran. Blogin puolella se muuttaa asioita niin, että kuvat ovat ainakin parempilaatuisia. Kännykkäkuviakin tulee, se on varma. Mutta olen ottanut joitain kuvia jo nyt kahden päivän aikana, näette niitä postauksien lomassa jatkossa!

Käykääpä myös tsekkaamassa uusi foorumi hullujenhuone.com, jos mielenterveyteen liittyvät asiat yhtään kiinnostavat. Itse löydyn tuolta nimimerkillä pirstaloitunut. Suosittelen lämpimästi kyseistä keskustelupaikkaa, itse olen saanut sieltä jo tähänkin mennessä paljon vertaistukea. Foorumia kehitetään jatkuvasti.

Mukavia syyshetkiä teille!

ILON JA ONNEN ERO ON TÄMÄ FIILIS

Päivä ennen uloskirjausta vein roskia ulos, ja tein huimaa ajatustyötä itseni kanssa. Katsoin yksikön avainta kädessäni, ja tajusin, että pian minulla ei enää ole tätä. Päässäni pyöri oma asunto, uloskirjaus ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Katsoin vielä kerran avainta, ja hymyilin leveästi. Meinasi tulla tippa linssiin - mutta ei surusta. Olin äärettömän onnellinen. Kaikki oli järjestymässä.

Uloskirjauspäivänä eli tänään olin todella vilkkaalla tuulella. Jännitti, tärisin. Halasin omahoitajaani, halasin lääkäriä. Olin varma, että olisin pillahtanut itkuun astuessani viimeisen kerran yksikön ovista ulos (tai no, varmasti tulen siellä käymään)... Itkun sijaan kuitenkin tunsin perhosia mahassani ja kirkkautta ympärilläni. Se tuntui oikealta: tuntui oikealta siirtyä eteenpäin. Eteenpäin elämässä. Puoli vuotta on kulunut itsenäistymisprosessissa ja ylihuomenna muutan virallisesti omaan asuntooni.

Osaatteko muuten määritellä itsellänne onnen ja ilon eron? Jos koko elämäni olisin ollut parhaimmillani iloinen, niin nyt olen onnellinen. Tämä on uutta, raikasta ja oikeaa. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta kaikki tuntuu oikealta, vaikkei se helppoa olisikaan. Eikä olekaan. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin höpönlöpöltä, mutta nämä ovat tunteeni.

Ja vaikka tunnenkin tavallaan onnellisuutta, on ahdistustakin. Eivät ne sulje pois toisiaan. Tänään otin pienen ahdistuksen tullessa tarvittavan turvaamaan oloa, ja se ratkesi sillä. Olisin kuvitellut, että olisin erittäin ahdistunut lähtiessäni yksiköstä, mutta nyt olen ottanut tavallaan varmuuden vuoksi vain tuon yhden Levozinin. Tuntuu siltä, että pärjään. Minä pärjään.

PÄÄKOPPA MUUTOKSEEN MUKAAN

Vanhempani veivät tänään tavaroitani omaan kämppääni. Se oikeasti tapahtuu, minä muutan. Vuokrasopimus tehty ajat sitten, asumistukihakemukset sun muut lähetetty, kaikki valmiina. Pitäisi oma pääkoppakin saada muutokseen mukaan, kaikki tuntuu jotenkin irralliselta, utopistiselta ja hämärältä. Olen aika suhtautumaan muutoksiin. Ahdistun helposti, jännitän liikaa ja ylianalysoin kaiken. Kaikesta tästä huolimatta, luotan itseeni, kykyihini ja siihen tukeen mitä saan.

Paniikkikohtaukset eivät enää tunnu hallitsevan minua. Tai no, asioita jää tekemättä kohtauksen pelossa, mutta kohtausta ei tule. Tilanne on siis plusmiinusnolla. Tähän on pakko tyytyä, sillä koen jollain tasolla hallitsevani tilanteen. Tarvittavia Levozineja on mennyt mielestäni liikaa, mutta jos lääkkeillä tilanne muuttuu hallittavammaksi niin miksipä ei.

Pari viimeisintä päivää meni hieman huonommassa hapessa. Tänäänkin aamulla heräsin alakuloisena, mutta Husky-tytön seura piristää aina. Ja sain tarvittavan lääkkeen, sekin helpotti. Yritin tsempata itseäni, onnistuinkin. Sain siivottua, ja nyt on huomattavasti parempi olo. Tunnistan hyvän oloni usein siitä, että pystyn pitämään hauskaa.

Mahtavaa päivää kaikille, tehkää asioita jotka saavat teidät onnellisiksi. Olette huippuja!

SYKSYISIÄ MUUTOKSIEN TUULIA

Hetkeen en ole päivitellyt kuulumisia, en ole kauheasti blogimaailmassa pyörinyt. Syitä on monia, kuten ahdistus ja ajan puute. Joten parin viikon kuulumiset tulevat tässä!

Eilen oli viimeinen hoitokokous kuntoutumisyksikössä. Sain asioihin selvyyksiä, paperihommat alkavat sutviutumaan ja ennen kaikkea itseluottamukseni pärjäämiseni suhteen nousi. Mahtava homma, kyllä tämä tästä.

Uloskirjaus on päivä ennen syntymäpäiviäni, 9. päivä tätä kuuta. Hieman haikea olo, tulen totisesti kaipaamaan tätä ympäristöä, nuoria, hoitajia ja kaikkea mitä nämä kuntoutumisjaksot ovat minulle antaneet. On ollut alamäkiä, mutta niistä olemme yhdessä rämpineet läpi. Luvassa on itsenäisempi elämä, uudet tuulet tuetussa asumisessa. Itse asiassa on todella haikea olo. Yksikössä kun reilusti yli kaksi vuotta on asunut, on tämä yhteisö kuin toinen perheeni.

Ja muuten, en tajunnut aluksi tätä urakkaa mikä on osittain takana ja osittain edessä: paperihommat. Henkilökortin uusiminen, postiosoitteen vaihtaminen, asumistuki- ja muut hakemukset, tulojen ja menojen selvittelyä, eläkkeen jatkamista... Noin muutama asia mainitakseni. Siihen vielä äimistys siitä, kuinka kallista kaikki on. Perinnöksi minulle jäi edesmenneen mummoni irtaimistoa, mutta esimerkiksi laadukas tietokonetuoli oli hakusessa. Hieman stressiä, täytyy vain luottaa kaiken järjestyvän parhain päin.

Harhatkin ovat helpottaneet. Joskus mainitsemani oudot vääristymät ovat luultavimmin antibioottien sivuoireita tai migreeniä. Eli ei suurta huolta niistäkään. Ahdistus on hallinnassa lääkkeillä, itsetuhoiset ajatukset ovat jälleen takana ja hymyilen enemmän. Liikuttuakin on tullut paljon, lähinnä Pokémon-jahdissa, haha.

Oikeastaan... Nyt on todella hyvä fiilis. Elämä on ihan jees. Muutenkin aina kun kirjoitan blogia, tulee todella hyvä olo. Huomaan kehityksen voinnissani. Ja juuri napsahti 100 000 katselukertaa rikki, vitsit mikä määrä. Olette ihania, halit. ♥