Näytetään tekstit, joissa on tunniste lääkkeet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lääkkeet. Näytä kaikki tekstit

31. toukokuuta 2017

OMAN MIELEN PELKÄÄMINEN, HISTORIAAKO?

On ilo todeta, että harhat ovat vähentyneet reilusti! Nopeasti arvioituna niitä on vieläkin joka toinen päivä, mutta händlään kyllä tämän. Lääkitystä hiottiin, sillä on ollut suuri vaikutus. Väsymys lisääntyi ja ruokahalu kasvoi, mutta nekin hallinnassa.

Olen niin kyllästynyt harhoihin ja ainaiseen oman mielen pelkäämiseen. Olisiko se jo historiaa? No, ei ihan vielä, täytyy antaa aikaa. Paniikkikohtaukset nyt ainakin ovat vähentyneet, viikon sisällä niitä on ollut muistaakseni vain kaksi. Voiton puolella!

Viime postauksen tein muuten täysin tunnehuuruissa, nyt on jo paljon parempi fiilis tukiasunnostakin. Johtaja oli mukana lääkärintapaamisessani, ja lupasi hioa epäkohtia. Olen itsekin tehnyt suurta työtä, että uskaltaisin olla rehellinen. Olen siihen pystynytkin, ja tunnen tulevani toimeen kaikkien kanssa. Ei sydänystäviä voi kaikkien kanssa olla, mutta palavasti haluan ja aion tulla toimeen jokaisen työntekijän ja nuoren kanssa.

Yksi väärinymmärryskin on sattunut. Sain hoitajalta noottia, että puhun liikaa äitini kanssa puhelimessa. Ymmärin hänen puheistaan, että äitini on kertonut minun rasittavan häntä, en saa kertoa ahdistuksestani siis äidille. Itkin koko illan, olin myös typerä ja raavin käteni vereslihalle. No, mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voitte kuvitella mikä tuska sisälläni jylläsi, kun vuoden viiltelemättömyyden jälkeen palasin vanhoihin tapoihin.

Mutta kuitenkin meni kaksi viikkoa, kun en juurikaan soittanut äidille enkä kertonut kuin todella pintapuolisesti asioista. Äiti haistoi palaneen käryn - ei varmasti mene kahta viikkoa ilman ahdistuksia. Tavatessamme hän näki raapaleisen käteni ja purskahdin itsekin itkuun, äiti kertoi, että ei todellakaan pidä paikkaansa ettemmekö saisi jutella rehellisesti.

Tulipas tekstiä taas! Ei muuta kuin näkemisiin! :-)

3. toukokuuta 2017

TURHAUTUNEISUUS KULISSIEN TAKANA

Olen niin turhautunut. Niin turhautunut, kaikkeen. On niin turvaton olo täällä tukiasunnossa. En koe saavani apua täältä tällä hetkellä. Olen täällä välitetty vain ystäväni toimesta. Olen niin turhautunut pitämään kulisseja yllä. Olenko edes rehellinen voinnistani? Kulissit sitä kulissit tätä.

Tänään on ollut muutenkin huono päivä. Nukahdin ahdistuneena, heräsin ahdistuneena. Aamulla hoitajien painostuksen alla lyhistyin vessan lattialle, eikä hoitajia kiinnostanut muu kuin se yksi salaatti joka minun piti tehdä. Onneksi ystäväni kannusti minua. Yksi hoitaja jatkoi piikittelyä vielä ruokailun jälkeenkin. Hän haluaisi jonkinlaisia rangaistuksia siitä, jos joku ei hoida hommiaan. Onneksi paikan johtaja oli sentään minun "puolellani".

On turhauttavaa olla kotonaan hirveässä paineessa, kuin mikään ei riittäisi. Tuo piikittelevä hoitaja ahdistaa minua aina, kun hän on paikalla. Hän painostaa tekemään sitä ja tota, huokailee tuskastuneena eikä selvästikään pysty auttamaan minua - pahentaa vain aina tilannetta.

Ihan super heikko olo. Kun en kestä mitään palautetta tai hoputtamista. En vain pysty pysyä vahvana, olen pahoillani. Aina paniikkikohtauksen tullessa tulee itsetuhoiset ajatukset - teotkin.

Olin viime viikonlopun kotikotona. Oli ihanaa vain olla ja nukkua paljon, skypettää aamuyöhön saakka kavereiden kanssa ja tehdä pihahommia. Nyt olen kämpilläni, ja on niin tyhjä olo, vaikka lääkitystäkin lisättiin. Zyprexaa menee nyt 20mg illassa. Harhat ovat vähentyneet, huomaan sen.

Oli pakko saada purettua ajatuksia jonnekin, vaikkei mikään voittajafiilis olekaan. Ei elämä aina ole kaunista ja hattaraa.

7. huhtikuuta 2017

PELKO LAMAUTTAA

Voinnin vaihtelu on elämää, mutta on raskasta kun fiilis vaihtelee näin paljon. Esimerkiksi pari päivää sitten kävin aika pohjalla. Hävettää myöntää, mutta harhat ottivat vallan... Tänään on vointi ollut ihanteellinen. Heräsin ajoissa, leivoin suklaakeksejä, tein ruokaa, siivoilin, lakkasin kynnet... Kohta äitini tulee hakemaan minut kotikotiin. Toivottavasti vointi ei siellä laske dramaattisesti. En haluaisi saada kohtausta aikaan kotona. Teen kaikkeni, se riittää... Riittäähän?

Eilen kävin terapiassa. Pyysin, että lääkitystäni nostettaisiin, sillä harhat ovat voimistuneet ja minun vointini heikentynyt. Pelkään joka päivä psykoosia. Haluan elää ja tehdä, mutta tuntuu tämän kaiken vieneen hieman elämänhalustani. Sinnittelen, yritän tehdä mukavia asioita. Jos tämä noususuhdanne pysyisi, olisin mielissäni. Elämäni rullaa ehkä jopa ihan hyvin, miksi välillä on niin vaikeaa? Mitä teen väärin? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Pakko vielä mainita siitä, etten juurikaan pysty olemaan yksin. Lenkille yksin lähteminen on ehdoton ei, pelkään paniikkia ja yllyttäviä harhoja. En saisi antaa niille niin paljoa valtaa. Silti annan... Koska pelkään. Pelko tuntuu kylmältä ja väreilevältä, nousee varpaista päälaelle. Pelko lamauttaa.

Ettei menisi täysin suremiseksi, niin on myös hyviä asioita. Paino tippuu, opin uusia asioita ja olen ystävieni kanssa. Minulla on ihania sukulaisia, minusta välitetään. Koen tosiaan olevani välitetty. Ihana tunne, välittäminen ei ole itsestäänselvyys. Hyllyssäni komeilee myös monta kaunista kaktusta.

1. huhtikuuta 2017

MUUTTO TAKANA, TULEVAISUUS EDESSÄ

Muutto takana. Ei tämä niin mallikkaasti ole mennyt kuin toiveet olivat, elämä on vähän heittänyt häränpyllyä. On tullut uudenlaisia harhoja, paniikkioireilu lisääntynyt. Kauhea kiire jatkuvasti. Koulusta ollaan puhuttu, mutta vielä päälle vuosi eläkkeellä. En tällä hetkellä jaksa stressata koulusta.

Uudenlaiset harhani ovat aika hämääviä. Jalkani pitenevät ja venyvät, menevät läpi lattian. Seinät kaikkoavat, kaatuvat päälle. Seinän alla kiemurtelee jotain, näen sen selvästi... Onneksi on hoitajat ja lääkkeet, olen täällä uudessa tukiasunnossa saanut tukea ihan uudella tavalla muutenkin.

Paniikkikohtaukset... Mistä aloittaisin? Ne rajoittavat elämääni, tuntuu, että jokaiseen tilanteeseen pitäisi olla varasuunnitelma. Onneksi olen vain pari kertaa saanut kohtauksen ulkona uudesta yksiköstämme, kävelylenkeillä.

Levozinia lisättiin yksi tabletti aamuun, nyt sitä menee kolme kertaa päivässä. Tämä järjestely on toiminut hyvin, onneksi lääkärini ehdotti tätä. Perinteiset aamuahdistukset ovat hellittäneet, mikä on mahtavaa.
Tässä postauksessa kerroinkin diabeteslääkityksestäni. Kaikki on mennyt hyvin, terveys kohonnut, paino pudonnut ja lääke voitiin lopettaa kokonaan. Ei voi olla kuin tyytyväinen.

Verensokerieni parantumisen voi selittää yksinkertaisesti sillä, että teen itse ruokani. Syön joka päivä palkokasveja, olen rakastunut herneisiin. On ihanaa kun saa tehdä oman ruuan, tietää ainakin saavansa kaikki tarpeelliset ravintoaineet. Olen todella motivoitunut terveellisempään elämään. Liikun päivittäin ja syön säännöllisesti.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, olisi ihanaa päivitellä täällä useamminkin. No, katsotaan mihin elämä vie... :-) Haleja kaikille!

21. tammikuuta 2017

RAVITSEMUSTERAPIA, RUOKAVALIO & PAINONHALLINTA

Noin kuukausi takaperin aloin kummastelemaan, kun ravitsemusterapia-aikaa ei ole kuulunut. Koko asia oli jo unohtunut kaikilta, ja vegaaniruokavalioon siirryttyäni halusin hieman faktaa pöytään - mitä tarvitsen lisää, mitä vähemmän. Ihan tuonkin takia halusin välttämättä ammattilaisen opastusta. Pian sainkin seuranta-ajan ravitsemusterapiaan.

Kaikki meni hyvin, sain hyviä vinkkejä. Esimerkiksi mantelimaidon vaihdan soijamaitoon, se on ravitsevampaa. Palkokasveja voisin syödä enemmän. Nykyisessä tukiasunnossani ruuat tilataan pitopalvelusta, enkä siten saa juurikaan itse tehdä ruokaa. Kun muutan uuteen tukiasuntoon, teemme siellä luultavimmin yhdessä ruokaa. Silloin alan tekemään palkokasveista itselleni ruokaa, jes!

Kuvan lähde (klik!)
Hedelmiä, vihanneksia ja marjoja menee tällä hetkellä aika optimaalisesti, tästä aion pitää kiinni. Välillä voisi ostaa pähkinöitä, mutta ne ovat niin kalliita - ja helppoja ahmia, hui. Siemeniä käytän silloin kun itse saan tehdä ruokani.

Painokin on tippunut, ravitsemusterapeutin mielestä ehkä turhankin nopeasti. Vähän jojoilevasti on painonhallintamotivaatiota. Tai no, motivaatiota on, mutta ahmimista on hieman. Silti paino on laskussa, mikä on tietty hyvä. Ja mikä parempaa, tässä puolen vuoden aikana lähteneet kilot ovat myös pysyneet poissa!

Tuolla kirjoittajasta ja blogista -sivulla on lääkkeeni, olen niitä päivitellyt. Minulla vähennettiin diabetes-lääkitystä, sillä syömisten järkevöittäminen on saanut muutoksia aikaan kropassani. Tuo Diformin Retardin pystyimme puolittamaan, ja tavoitteena olisi saada se kokonaan pois. Pelkään, että sairastun diabetekseen. Se motivoi painonhallinnassa...

En olekaan ennen oikein puhunut näistä asioista täällä blogin puolella. Ajattelin ainakin uudesta ruokavaliostani kirjoittaa tulevaisuudessa. Ihan vain siksikin, että tämä ruokavalio tuo minulle niin hyvän fiiliksen, ja tykkään kirjoittaa asioista lähellä sydäntäni. Mitä mieltä olisitte? :-D

28. syyskuuta 2016

YKSIN MUTTEI YKSINÄINEN

Sopeutuminen uuteen ympäristöön, tuettuun asumiseen, on polkaissut hyvin käyntiin. Olen hieman (joskin varovaisesti) tutustunut uusiin ihmisiin. Kahvilla kävin uuden tuttavuuden luona, ja toisen kanssa kävelemässä puistossa. Muutenkin olen jaksanut olla yllättävän sosiaalinen. Tulevan viikonlopun aionkin ottaa todella rennosti ja nauttien yksinolosta. Harva nyt yksinäinen haluaa olla, mutta minä ainakin haluan olla välillä yksin. Ihana Husky-tyttö oli luonani yötä, se oli ihana extempore-reissu. Myös ystävääni A:ta olen nähnyt paljon.

Eilen oli aika poliklinikalla. On ihanaa, kun joku ymmärtää ja antaa neuvoa sekä uusia näkökulmia. Olin ihan hämmentynyt, kun sain purettua tunteitani niinkin hyvin. Enkä voi liputtaa liikaa niiden uusien näkökulmien puolesta! Ei keskitytä niihin huonoihin puoliin, pidetään kiintopiste valoisissa, onnea tuovissa asioissa; ne ovat kantavia voimavaroja. Harhoistanikin terapeutti osasi sanoa kaikkea valaisevaa, enkä todellakaan häpeä ongelmiani niin paljoa, en ole yksin. Miten noin suuri muutos tapahtui vajaassa tunnissa?
Viime postauksessa tuskastelin tarvittavien lääkkeiden käytöstä. Ensijännityksen jälkeen en ole niitäkään tarvinnut kuin maksimissaan yhden päivässä, hurraa! Paniikkikohtauksiakaan ei ole tullut juurikaan. Viikko sitten taisi viimeisin iskeä, se kuitenkin tapansa mukaan oli nopeasti ohi.

Aikoja sitten blogissani tuskastelin täysi-ikäistymiskriisin kanssa. Kuinka "kaikki muuttuu". Täytin 18 päälle kaksi viikkoa sitten, ja ainoat uudet asiat olivat paperihommat ja laskujen maksaminen. Ja koska muutin omaan asuntooni päivä syntymäpäivieni jälkeen, niin paperihommia oli varmaan kolminkertaisesti enemmän. No, nyt on sekin koettu!

16. syyskuuta 2016

VOITTAJAFIILIKSIÄ JA UUSI FOORUMI

Viikko on vierähtänyt jälleen. Fiilikset ovat vaihdelleet onnellisuutta hipovasta syvään paniikinomaiseen ahdistukseen. Pääsääntöisesti olen voinut kaikesta huolimatta hyvin. Oma kämppä alla, kutkuttava tunne. Tavarat alkavat löytämään omia paikkojaan. Muutamia huonekaluja pitäisi hommata. No, tori.fi on pelastus. Pöydällä on kauniita kukkasia, television edessä uusi kamera ja pyykkikone surraa pesutuvassa. Kaikki oikenee. Voittajafiilis.

Hieman huolestuin tänään tarvittavien lääkkeideni käytöstä. Tuli olo, että otan niitä liikaa. Pettymys iski mieleeni. Väkisin käänsin kuitenkin ajatukseni ohjaajan avustuksella. En ole luovuttaja, en ole vaivaksi, pidän vain itsestäni huolta. En halua velloa ahdistuksessa, joten teen kaikkeni ettei tarvitsisi. Joten otan ihan reilusti lääkkeen, soitan vaikka äidille ja teen mukavia asioita.

Tosiaan, ostin uuden kameran. Blogin puolella se muuttaa asioita niin, että kuvat ovat ainakin parempilaatuisia. Kännykkäkuviakin tulee, se on varma. Mutta olen ottanut joitain kuvia jo nyt kahden päivän aikana, näette niitä postauksien lomassa jatkossa!
Käykääpä myös tsekkaamassa uusi foorumi hullujenhuone.com, jos mielenterveyteen liittyvät asiat yhtään kiinnostavat. Itse löydyn tuolta nimimerkillä pirstaloitunut. Suosittelen lämpimästi kyseistä keskustelupaikkaa, itse olen saanut sieltä jo tähänkin mennessä paljon vertaistukea. Foorumia kehitetään jatkuvasti.

Mukavia syyshetkiä teille!

9. syyskuuta 2016

ILON JA ONNEN ERO ON TÄMÄ FIILIS

Päivä ennen uloskirjausta vein roskia ulos, ja tein huimaa ajatustyötä itseni kanssa. Katsoin yksikön avainta kädessäni, ja tajusin, että pian minulla ei enää ole tätä. Päässäni pyöri oma asunto, uloskirjaus ja kaikki muuttoon liittyvät asiat. Katsoin vielä kerran avainta, ja hymyilin leveästi. Meinasi tulla tippa linssiin - mutta ei surusta. Olin äärettömän onnellinen. Kaikki oli järjestymässä.

Uloskirjauspäivänä eli tänään olin todella vilkkaalla tuulella. Jännitti, tärisin. Halasin omahoitajaani, halasin lääkäriä. Olin varma, että olisin pillahtanut itkuun astuessani viimeisen kerran yksikön ovista ulos (tai no, varmasti tulen siellä käymään)... Itkun sijaan kuitenkin tunsin perhosia mahassani ja kirkkautta ympärilläni. Se tuntui oikealta: tuntui oikealta siirtyä eteenpäin. Eteenpäin elämässä. Puoli vuotta on kulunut itsenäistymisprosessissa ja ylihuomenna muutan virallisesti omaan asuntooni.
Osaatteko muuten määritellä itsellänne onnen ja ilon eron? Jos koko elämäni olisin ollut parhaimmillani iloinen, niin nyt olen onnellinen. Tämä on uutta, raikasta ja oikeaa. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta kaikki tuntuu oikealta, vaikkei se helppoa olisikaan. Eikä olekaan. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin höpönlöpöltä, mutta nämä ovat tunteeni.

Ja vaikka tunnenkin tavallaan onnellisuutta, on ahdistustakin. Eivät ne sulje pois toisiaan. Tänään otin pienen ahdistuksen tullessa tarvittavan turvaamaan oloa, ja se ratkesi sillä. Olisin kuvitellut, että olisin erittäin ahdistunut lähtiessäni yksiköstä, mutta nyt olen ottanut tavallaan varmuuden vuoksi vain tuon yhden Levozinin. Tuntuu siltä, että pärjään. Minä pärjään.

6. syyskuuta 2016

PÄÄKOPPA MUUTOKSEEN MUKAAN

Vanhempani veivät tänään tavaroitani omaan kämppääni. Se oikeasti tapahtuu, minä muutan. Vuokrasopimus tehty ajat sitten, asumistukihakemukset sun muut lähetetty, kaikki valmiina. Pitäisi oma pääkoppakin saada muutokseen mukaan, kaikki tuntuu jotenkin irralliselta, utopistiselta ja hämärältä. Olen aika suhtautumaan muutoksiin. Ahdistun helposti, jännitän liikaa ja ylianalysoin kaiken. Kaikesta tästä huolimatta, luotan itseeni, kykyihini ja siihen tukeen mitä saan.
Paniikkikohtaukset eivät enää tunnu hallitsevan minua. Tai no, asioita jää tekemättä kohtauksen pelossa, mutta kohtausta ei tule. Tilanne on siis plusmiinusnolla. Tähän on pakko tyytyä, sillä koen jollain tasolla hallitsevani tilanteen. Tarvittavia Levozineja on mennyt mielestäni liikaa, mutta jos lääkkeillä tilanne muuttuu hallittavammaksi niin miksipä ei.

Pari viimeisintä päivää meni hieman huonommassa hapessa. Tänäänkin aamulla heräsin alakuloisena, mutta Husky-tytön seura piristää aina. Ja sain tarvittavan lääkkeen, sekin helpotti. Yritin tsempata itseäni, onnistuinkin. Sain siivottua, ja nyt on huomattavasti parempi olo. Tunnistan hyvän oloni usein siitä, että pystyn pitämään hauskaa.

Mahtavaa päivää kaikille, tehkää asioita jotka saavat teidät onnellisiksi. Olette huippuja!

31. elokuuta 2016

MT-LÄÄKKEENI KAUTTA AIKOJEN

Ensimmäinen lääkkeeni ikinä oli vuonna 2012 Seronil, mutta sen epäiltiin provosoineen ahdistusoireta. Kyseinen lääke lopetettiin kolmen kuukauden päästä, siitä ei ollut hyötyä.

Seuraavaksi kokeiltiin Sertralinia, se lopetettiin monen, monen kuukauden päästä perheeni pyynnöstä. En muista tuosta ajasta mitään.

Ketipinoria minulla meni kuukauden ajan erittäin pienellä annostuksella iltaisin ahdistukseen ja uniongelmiin, mutta se vaihdettiin Seroquel Prolongiin - liian isolla annostuksella, muutuin zombiksi. Ketiapiini ei antanut riittävää vastetta.

Vaikuttava aine ketiapiini ei auttanut, joten minulla aloitettiin Risperdal. Ongelmaksi muodostuivat kuolaaminen ja qt-ajan pidentyminen.

Tässä välissä kokeiltiin Cipralexia, mutta sekin aiheutti qt-ajan pidentymistä.

Cipralexin jälkeen minulla kokeiltiin Fluvosolia. En muista tuosta(kaan) ajasta mitään, mutta se lopetettiin 2014 kesällä.

Fluvosol muutettiin Abilifyksi, joka minulle liian isolla annoksella aiheutti ekstrapyramidaalioireita (lue tämä postaus) ja riittävää vastetta ei saatu. Aluksi abilify meni minulla annoksella 22.5mg, nykyään annoksella 5mg - eikä enää aiheuta EPI-oireita.

Kaksi vuotta sitten minulla aloitettiin Seroxat, joka menee minulla nykyäänkin, tosin suuremmalla annoksella. Olen erittäin tyytyväinen, se tasaa sopivasti mielialaa.

Zyprexaa kokeiltiin minulla tarvittavana parin viikon ajan kaksi vuotta sitten, mutta se lopetettiin. Myöhemmin Zyprexa aloitettiin uudelleen, ja on toiminut nykyisten lääkkeideni kanssa hyvin.

Jokusen kuukauden söin Temestaa, mutta muistaakseni jäin siihen "koukkuun".

2014 syksyllä osastojakson aikana aloitettiin Leponex. Koen, että kyseinen lääke pelasti minut. Valitettavasti sain elämäni rankimmat sivuoireet - valkosoluni romahtivat. Mutta  Leponex veti minut pois psykoosin uumenista, ja äitikin koki näkevänsä oikean tyttärensä eikä psykoottista ja pahasti sairasta, tuntematonta tytärtään.

Olin talvella vieläkin osastolla, ja minulla aloitettiin Serenase. Söin sitä kuukauden, ja sekin tuntui vetävän minua pois psykoosimaailmasta. Samoihin aikoihin söin Diapamia, olin niin psykoosissa etten muista siitä mitään.

Kuten mainitsinkin jo, Zyprexa aloitettiin minulla uudelleen. Se tapahtui 2014 loppuvuodesta ja toimii edelleenkin hyvin.

Nykyiset lääkkeeni näette "kirjoittajasta ja blogista"-sivulta. Levozin aloitettiin muistaakseni noin vuosi sitten, ja toimii mallikkaasti. Lääkitykseni on tilanteeni huomioiden riittävä, ja olen tyytyväinen.

Melatoniini minulla on mennyt tarvittavana nelisen vuotta. Atarax aloitettiin jokin aika sitten, mutta sen teho ei ole juuri mitään minulla.

14. elokuuta 2016

SE ON HARHAA, SE EI OLE TOTTA

Hieman viimeisimmän blogipostauksen jälkeen vointini romahti. Miltei kaikki varo-oireet pukkasivat pintaan, itkin jatkuvasti itsetuhoisten ajatusten, harhojen ja ahdistuksen kanssa. Pahimpia olivat harhat. Oli vääristymiä. Esimerkiksi näin selkeästi, kun esineiden etäisyys tai koko muuttuivat. Oli mustia hahmoja, oli haukkuvia ääniä. Ja pitkästä aikaa kamalat harhat, jotka kielsivät minua kertomasta itsestään. Onneksi entinen omahoitajani kysyi asiasta - onko kieltäviä harhoja. Ja oli. Jälleen. Onneksi kyseinen hoitaja oli omahoitajanani pitkään, hän tuntee minut ja harhani.

Nuo kieltävät harhat ovat siitä kenkkuja, että kun esimerkiksi hoitaja kysyy jotain, harhat huutavat, etten saa vastata. Harhat kieltävät minua, muuten tapahtuu sitä ja tätä. Onneksi pystyn jo vastustamaan niitä, harhat eivät estä minua kertomasta niistä. Se on harhaa, se ei ole totta.

Olin myös sen verran huonossa hapessa, että tarvittavien Levozinien määrää nostettiin kahdesta viiteen. Hieman lääketokkurainen olo ilmestyi välillä, mutta lääkkeillä saimme leikattua ahdistuksen poikki. Ja onneksi saimme, en olisi jaksanut enää yhtään päivää niin kamalassa olossa.

Nyt fiilis on siedettävä, väsynyt ja hieman jännittynyt. Yletön tuskaisuus ja itkuisuus on poissa. Kyllä tämä tästä!

11. elokuuta 2016

SELVITTY VIIKOSTA TUKIASUNNOSSA

Harjoittelujakso tuetussa asumisessa sisälsi paljon kahvia, uusia tuttavuuksia, kolme paniikkikohtausta ja uudenlaisia ruokia - noin muutama asia mainitakseni. Jäi hyvä mieli, ja pienoinen positiivinen tunne pärjäämisestäni. Selvisin niistä paniikkikohtauksista, sietää ollakin hyvä mieli.

Yksikköön palatessani oli hieman outo olo, harhoja ja ahdistusta. Pelotti, pelkäsin paniikkikohtauksia ja psykoosin puhkeamista. En tiedä miksi pelkään niin usein psykoosia, tilanteeni ei ole enää niin akuutti. Tuli huono mieli siitäkin, kun hoitaja kertoi lääkärille minun olevan tavallaan vierihoidossa. Halusin osoittaa pärjäämiseni sillä, että aloin siivoamaan ja laittamaan pyykkejä. Lääke auttoi, eikä hoitajakaan enää ollut koko ajan kyttäämässä. Selvisin siis siitäkin tilanteesta.

Teimme äsken ihanien tyttöjen kanssa näytelmää hoitajista. Oli hauskaa, paljon naurua ja insideläppiä, mutta ahdistus tuli puskista. Yritin sinnitellä. Sain onneksi  Levozinin, toivottavasti se auttaa. En tiedä mitä ajatella näistä tarvittavista lääkkeistäni. Tulee epäonnistunut olo, kun en pärjää ilman niitä. Täytyisi todellakin puhua vuorossa olevalle hoitajalle tunteistani, mutta nyt on hieman kehno olo. Ei kuitenkaan niin kehno, etten pystyisi kirjoittamaan.
Odotan nääääin suurella innolla täysi-ikäistymistäni! Lähinnä itsenäistymistä ja uuden opettelemista. Vielä näinä parina viimeisenä viikkona yksikössä tarvitsen ehdottomasti luottoa itseeni. Tiedä sitten miten sekin tapahtuu... Suuri tsemppi päälle!

Huolimatta huonommista fiiliksistä, on parempi olo nostanut enemmän päätänsä. Pystyn sivuuttamaan harhoja jonkin verran, hymyilen aidosti ja kerron fiiliksistäni rehellisesti. Nautin, elän. Käännän ajatuksiani positiivisemmiksi. Nauran ja kykenen.

4. elokuuta 2016

KUN PANIIKKIKOHTAUS VEI VOIMAT

klo 9:30
Pääsääntöisesti vointini on hyvä, mutta välillä ahdistus tulee kuin puskista. Tarvitsisin silloin tarvittavan lääkkeen, mutta aina minulle sitä ei anneta. Rasittavaa, tuntuu kuin hoitajat vähättelisivät oloani. Äskenkin hain aamulääkkeet ja kysyin tarvittavaa Levozinia. En saanut. Aamulääkkeeni eivät vaikuta ahdistukseeni, yritin sitä kyllä sanoa, mutta ei. Nytkin on todella puristava olo, haukon henkeä. On epätodellinen ja tuskainen fiilis. En tosiaankaan tiedä mikä minulla on. Haluaisin vain helpotusta tähän.

Enkä tiedä onko se vain minä vai ymmärtääkö tämän tukiasunnon hoitajat minua ollenkaan. Todella tympeää käytöstä saan välillä niskaani. Hymyilen kaikille, teen parhaani. Itkettää hieman, haluaisin vain sen lääkkeen.

Näen tänään kummitätiäni. Toivottavasti voimani riittävät... Täytyy kai vain luottaa siihen, että ahdistus tulee ja menee. Nyt en kylläkään osaa sanoa, johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni ulkoisista asioista vai pääkoppani voinnista. Äh.

~~~
klo 10:20
Tuohon asti kerkesin kirjoittamaan, kunnes soitin yksikköön. Kerroin, että ahdisti sekä sen etten saanut lääkettä. Hoitaja lupasi, että soittaa tukiasunnon hoitajille. Odotin ehkä 10 minuuttia yksin huoneessani, paniikki alkoi nousta pintaan. Tuli harhoja ja todella tuskainen olo. Onneksi hoitaja soitti pian takaisin ja käski mennä hakemaan Levozinin. Sain paniikkikohtauksen nähdessäni hoitajan, mutta hän onneksi ainakin yritti auttaa.

Minun oli tosiaan tarkoitus nähdä kummitätiänikin tänään, mutta paniikkikohtaus vie aina voimat. Olen täysin voimaton aina kohtauksen saadessani. Soitin äidille, hän lupasi ilmoittaa kummitädilleni, etten ole tällä hetkellä hyvässä voinnissa. Hyvä näin.

Joo'o, tällä kertaa ei tullut kovin positiivista postausta. Huomenna on uusi päivä, yritän tehdä siitä paremman. Voimia kaikille. ♥

20. toukokuuta 2016

SEKASIN

Vasta pari jaksoa katsoneena tämä Sekasin-niminen sarja on herättänyt monia ajatuksia päähäni. Kyseinen sarja kuvaa yllättävän tunteita herättävästi mielenterveysongelmaisten elämää suljetulla osastolla.

Mielestäni on ihan ok tehdä sarja tästä aiheesta, sillä se on toimiva tapa saada tietoa ja mielenkiintoa liikkumaan. Kuinka asia esitetään, se on aivan toinen asiansa.

Toivon syvästi, ettei jollekin ehkä vieras asia - mielenterveysongelmat - saa kuitenkaan provosointia aikaiseksi. Ettei vaikkapa netin kirjoituspalstoilla aleta kirjoittelemaan paskaa mt-ongelmaisista. Ei kukaan tervejärkinen kylläkään lähde siihen, mutta toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Sekasin sai minut ajattelemaan mm. osastolle menemistä, lääkkeiden tarpeellisuutta ja niiden sivuoireita, harhoja, osastolta karkaamista ja siellä tuttujen näkemistä sekä itsemurhaa... Monia asioita.

Diagnoosit

Ovatko diagnoosit kuin polttomerkkejä? Pilaavatko ne elämän? Diagnoosejahan poistetaan ja muutellaan. Eivätkä ne välttämättä pilaa elämää, niiden kanssa vain täytyy oppia toimimaan.

Lääkkeet

Itse en pärjäisi ilman lääkkeitäni, se on saletti. En ole varmaankaan kertonut tästä kenellekään, mutta viime vuoden puolella jätin toistuvasti lääkkeitäni ottamatta. Tuloksena oli ainoastaan uusi reissu suljetulle osastolle.

Ja sivuoireet, niistä minulla on ikäviä kokemuksia. On valkosolujen katoa, kuolaamista, kohonnutta itsetuhoisuutta, kuumetta, mahaongelmia ja kyvyttömyyttä puhua selkeästi.

Itsemurha

Jotkut ovat sitä mieltä, että itsemurha on luovuttamista, jotkut taas pitävät sitä viimeisenä pakokeinoja, mielipiteitä on monia. Mutta voiko johonkin niin lopulliseen olla varsinainen mielipide?
Kuva: YLE
No mutta, minun suhteeni itsemurhaan on muuttunut rajusti. Ennen pidin itsemurhaa lohdullisena vaihtoehtona ja suorastaan ajattelin jokaisen asian kohdalla: "ei se haittaa, kuolen kuitenkin". Tiedätte varmaan tunteen, jota haen tuolla. Ikävä asia. Mutta nykyään en enää edes juurikaan mieti asiaa, paitsi kaikista huonoimpina hetkinä. Enkä enää pidä itsemurhaa ratkaisuna.

Siinä tuli pari ajatusta, joita tämä sarja pamautti päähäni. Joka tapauksessa, tykkään ihan kyseisen sarjan todentunteisuudesta ja aitoudesta. Suosittelen katsomaan, tässä linkki Areenaan, josta Sekasin:ia voitte katsella! :-)

20. syyskuuta 2015

EKSTRAPYRAMIDAALIOIRE... MIKÄ LIE

Minulla menee paremmin kuin aikoihin. Abilify on selvästikin auttanut, vaikka se meneekin vain kolmasosalla entiseen annostukseeni verrattuna. Abilifyta minulla menee nyt 7,5mg. Ennen abilifyta meni päälle 20mg/päivä, ja sain siitä omituisia sivuoireita, joita kutsutaan ekstrapyramidaalioireiksi(?). Kyllä, vaikea nimi, anteeksi. :-D

Minulla siis kasvojen lihakset nykivät. Kun esimerkiksi söin ruokaa, nenäni alkoi nykimään ja näytti kuin inhoisin ruokaa... En pystynyt kunnolla puhumaan, kieleni nyki. Sössötin. Ei ollut kivaa. Tuli myös silmäniskuja, eli silmiäni ympäröivät lihakset nykivät. Toivottavasti sitä ei tule tällä kertaa. Tuskin tulee, sillä minulla menee erittäin pieni annos.

Mutta siis, minulla menee todella hyvin. Pystyn nauttimaan elämästä, on energiaa ja haluja, en elä enää harmaassa kuplassani. Hymyilen, tanssin, nautin. Elämään tietenkin kuuluu huonojakin aikoja, mutta minulla ne menivät yli. Toivon, ettei kukaan joutuisi kestämään sellaista. Elämää jyrkänteellä. Jos sinulla on vaikeaa, hae jooko apua. Apua voi olla vaikea saada, mutta kenenkään ei tarvitsisi mennä sairaalakuntoon ennen kuin saa apua. Voisin kirjoittaa postauksen, jossa on erilaisia keinoja hakea mielenterveysongelmiin apua? :-)

15. syyskuuta 2015

DIAGNOOSEISTA - MITÄS IHMETTÄ?! + LÄÄKKEET JA KOULU

Minulla ei näköjään olekaan ollut kuukausiin vakavaa masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kiva kuulla nyt. Olenkin miettinyt, miksi ihmeessä näinkin sosiaalisella ihmisellä on sosiaalisten tilanteiden pelko. Eikä masennustakaan enää ole. Huonot jaksoni kuuluvat kuulemma skitsofreniaani.

Huhtikuussa diagnoosejani on muutettu. Tulee höynäytetty olo. Ja miksi minulle ei voitu ilmoittaa? Ihmettelen kuitenkin itseäni - miksi diagnoosini ovat minulle niin "tärkeitä"? Eivät ne kuitenkaan määrittele minua. Diagnoosien perusteella kuitenkin tietääkseni lääkitystä muutetaan, ja toimiva lääkitys on minulle todella tärkeä. Tuki ja toimiva lääkitys ovat paranemiseni vaatimukset.

Ja nyt kun selittämisen makuun pääsin, niin minulla aloitetaan nykyisten lääkkeitteni kylkeen uudestaan Abilify. Minulla oli kyseinen lääke vuosi pari takaisin, ja sain siitä inhottavia sivuoireita. Ellen nyt väärin muista, en pystynyt kunnolla puhumaan ja sain pakkoliikkeitä: kasvoni lihakset nykivät. Mutta ei siitä sen enempää, toivoisin vain, että tämä lääkitys on sitten Se Oikea. :-D

Koulusta vielä sen verran, että olen nyt sairaslomalla. Helpottunut fiilis - koulu kuitenkin antoi minulle aivan liikaa stressiä.

Tästä on suunta vain ylöspäin! :-)

21. huhtikuuta 2015

VALO LÖYTYI VIIME HETKELLÄ


Olin varma, että tulen tappamaan itseni. "En tule päättämään tätä peliä luonnollisesti", taisin kirjoittaa silloiseen päiväkirjaani.  Keräsin lääkkeitä. En ottanut kaikki ketipinoreja iltaisin, vaan laitoin jokusen jemmaan. Laitoin jemmaan myös särkylääkkeet, joskus tarvittavia ja unilääkkeitä. En kovin aktiivisesti kuitenkaan tätä "jemmaa" täyttänyt, en olisi saanut tapettua itseäni pelkästään niillä.

Kamalin tapahtui parisen kuukautta sitten; jemmani oli tyhjennetty. Ei pillerin pilleriä.

kuka ne on löytänyt, miksei mulle olla sanottu mitään, miten mä nyt tapan itseni, ei tästä tule mitään, kuka ne on löytänyt, ei ei ei

Sain myöhemmin tietää, että äitini oli löytänyt kätköni. En tiedä, miten äiti reagoi tähän, ei olla puhuttu asiasta. Hirvittää vieläkin.

Olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen, ettei minulla ole enää lääkekätköä. En vain pystyisi tappamaan itseäni, en tiedä miksi. Liikaa läheisiä ihmisiä, poismenoni satuttaisi heitä liikaa. Varsinkin äitini ja mummuni varmaan sekoaisivat. En voi jättää heitä. Ja rakkaat koirani. Miten kukaan voisi selittää koirilleni, ettei Mariaa enää ole? Itsemurha on kuitenkin niin itsekäs teko. Jotenkin haluan nähdä, mitä elämällä on tarjottavanaan. Onhan tässä jo hyvät syyt jatkaa elämistä, eikö vain?

Parempi niin, etten tee mitään harkitsematonta. Tai no, olenhan mä itsemurhaa suunnitellut varmaan vitosluokasta lähtien, mutta en ole sitä tehnyt. Jokin tässä maailmassa on pitänyt minut hengissä. Ja hyvä niin. Haluaisin uskoa, että jokaisella ihmisellä on tarkoituksensa ja paikkansa maailmassa. Jopa minulla.

11. huhtikuuta 2015

KEVÄISIÄ PÖLINÖITÄ

Minusta ei ole kuulunut paljoakaan viime aikoina, pahoitteluni.

Mutta! Aloitin iltalukion! Pari päivää sitten olin ensimmäisellä kunnon tunnilla. Iltalukiossa on todellakin erilaista verrattuna entisiin kouluihini. Otin yhden lukioon valmentavan kurssin, englannin. Englanti siksi, että olen hyvä siinä. Minun täytyy himmata tahtia, en voi ottaa montaa kurssia samaan aikaan, minulla on hoitajani mukaan "stressiallergia", ja se johtuu ihan psykoosista.

Kyllä opiskelu taas maistuu pitkän tauon jälkeen. Tai no kävinhän minä ammattistarttia kaksi päivää, ja jouduin suljetulle osastolle. Ja suljetulla kävin ehkä kuukauden sairaalakoulua. Toivottavasti en romahda, haluan tosissani saada elämäni raiteilleen, opiskella ja elää.

Muuta en juurikaan ole tehnyt viime aikoina. Yksikössä olemme suunnitelleet kesän toimintoja, odotan innolla niitä kaikkia! Pyöräilyä, Särkänniemeä, shoppailua, urheilua, ratsastusta... Jes! Viime kesän olinkin suljetulla, ei tullut tehtyä juuri mitään. Ikävää. Suljetulle en halua enää koskaan joutua.

Lääkkeissäni on tehty muutoksia. Otan Levozinin nyt joka ilta, 25mg. Tämä muutos tehtiin, ettei minua ahdistaisi jatkuvasti... Jos tämä ei auta, nostetaan ehkä Zyprexankin annosta. Olen nyt unohtanut ottaa Levozinin kokonaan, mutta täytyy laittaa muistutus.
Keväiset terveiset vanhalta herraltakin!
Ei minulla muuta asiaa ollutkaan, mutta tulin ilmoittamaan, että hengissä ollaan! :-)