VÄHÄN VIIME PÄIVIEN FIILIKSIÄ

Viime päivät ovat menneet aika rattoisissa merkeissä. Alakuloakin on kuitenkin ollut, ei siitä mihinkään pääse. Se on elämää, se täytyy hyväksyä. Itku on ollut herkässä. Tänäänkin aamulla, kun minulle sopivaa ruokaa ei oltu tehty, melkein purskahdin itkuun. Hävetti, vaikkei pitäisi. Olen aika herkillä.

Puolen päivän aikoihin sain mahtavan idean. Pyytäisinkö uutta tyttöä kaupungille kanssani? Arvatkaa mitä, minä uskalsin. Meillä oli oikein mukavaa, uusi tyttö on todella ihana ja sympaattinen. Meillä on samanlaista taustaa, ymmärrämme toisiamme. Olimme jokusen tunnin kaupungilla, shoppailtiin ja istuskeltiin, juteltiin. Juteltiin vähän kaikesta.

Äsken pelasimme mölkkyä takapihalla. Ulkona on niin kaunis sää, haluaisin nauttia siitä, mutta en osaa. Ajattelen usein tyyliin "onpa kaunis sää", mutta en osaa nauttia siitä... En tiedä mikä minua vaivaa. Masennus?

Masennuksesta puheen ollen, aloitimme jonkin masennuskoulun omahoitajani kanssa. Toivottavasti se tuottaa tulosta. Masennuskoulussa joka päivä kirjataan mielialat ja helpot hetket ylös. Siihen myös kuuluu urheilua, tänään ainakin tuli käveltyä kaupungilla. :-) Jos tuloksia tulee, kirjoittelen siitä tänne,

OTTEITA PÄIVÄKIRJASTA, OSA 1

VAROITUS: rankkaa tekstiä

päiväkirjan sivut täälä täyttyy pikkuhiljaa

muste leviää sivuille kyyneleet tippuu kilpaa

Katsokaa kuinka munasin tuon järjestyksen... :D

8.5.2014

haluan kuolla

en näe tulevaisuudessa mitään valoisaa...?

ainoo joka pitää mut hengissä on äiti, tuntuu et on mun velvollisuus olla hyvä tytär. paskat D:

kun katson peiliin, näen vaan ison ja lihavan pettymyksen.

harhat ovat palanneet, taas.

"sä olet turha", ne sanoo, haukkuu mua, käske mun viillellä mut en halua, oon kuivilla jo. tavallaan haluaisin. paljonkin.

askelia jotka päättyvät sänkyni viereen. itkettää. mun tila on huonontunut ihan sairaasti. pelkään että sekoan ja joudun 21 takas. 

Osasto 21 on se suljettu osasto, millä olen ollut.

en tiedä miten osaan pitää hauskaa T:n kanssa, se on mun tapa purkaa ahdistusta. remuaminen, jatkuva nauraminen ja rääkyminen.

välillä kesken nauramisenkin tulee semmonen olo et tekee mieli itkeä. niinä hetkinä kuulen joskus ääniä, jotka kertovat "sulla ei ole oikeutta olla iloinen". kiitos tästä, harhat. taas ne huutaa mua. itken niin kovasti tekee mieli viiltää. ne oikeen provosoi mua. näkeeköhän ne mut? missä ne on

Tässä vaiheessa sekosin, itkin ja taistelin terää vastaan; en halunnut viiltää. Muistaakseni kuitenkin viiltelin suihkussa.

Hoitaja tuli mun huoneeseen, juteltiin ja juotiin teetä. ahdistaa vielä. toivoton olo, en näe itseäni enää 5 vuoden päästä täällä, juteltiin tuosta hiukan kaverin kanssa ahdistusryhmässä.

EILINEN AHDISTUSKOHTAUS

Söin leipää. Ja jugurtin. Syödessäni hoitaja katseli minua ja sitten tokaisi: "Ethän syö enempää. Sun pitäis syödä säännöllisesti, niin ei tulisi tarvetta tankata paljon kerralla." Anteeksi mitä? Mielestäni kaksi leipää ja jugurtti on oikein hyvä iltapala, ja olin syönyt koko päivän hyvin. Tiedän, minulla on paino-ongelmia ja kiloja saisi lähteä.

Otin jostakin syystä hoitajan sanat itseeni, ja menin huoneeseeni itkemään, hävettää myöntää. Itkin vartin, puoli tuntia, kolme varttia. Mietin elämää. Halusin oksentaa. Halusin kuolla, olenhan minä läski joka ei ansaitse elää... Mutta tuo ei ole totta, ymmärsin sen vasta myöhemmin. Ahdistuneessa mielentilassa sitä nyt vain ajattelee typeriä.

Itkua vain tuli, en saanut sitä loppumaan. Olin kyllästynyt elämääni. Halusin viillellä, mutta halu oksentaa oli vieläkin suurempaa. En vain osaa oksentaa hiljaa. Hyvä näin, en halua enää ikinä pilata hampaitani (ja elämääni) oksentamisella.

Onneksi toinen hoitaja tuli yövuoroon, ja hän tuli katsomaan miksi itken. En saanut puhuttua hänelle, mutta hänen seuransa rauhoitti minut. Sain ylimääräisen Levozinin. Ja lopulta menin nukkumaan ihan siedettävällä fiiliksellä.

EN HALUA HYPÄTÄ PARVEKKEELTA

Olin viime viikonlopun mummullani. A ja M olivat yhden yön kanssani mummolassa. Meillä oli oikein mukavaa, kuten aina. Kokista kului (toiset kuluttavat kossua, me kokista), chatroulettea, naurua, insideläppiä... Mutta myös ahdistusta. Mummu asuu neljännessä kerroksessa, ja hänellä on parveke. Tykkään katsella maisemia parvekkeelta, mutta samalla jokin pieni pirulainen pääni nurkassa huutaa: "Hyppää, et ole minkään arvoinen! Katso nyt, hyppää täältä ja kaikki on paremmin!". Tämä on hyvin ahdistavaa. En halua hypätä. En halua kuolla. Ja jos hyppäisin, niin kuolisinko edes? Ehkä, ehkä en. Minun tuurillani viettäisin vain loppuelämäni neliraajahalvautuneena...

Kuva täältä.

Eilen kävimme pyörälenkillä. Jo sitä suunnitellessa minua ahdisti. En tiedä mikä ahdisti, mutta ahdisti silti. En kai olisi halunnut lähteä. Kun pyöräilimme takaisin päin, päässäni sumeni ja minun oli pakko pysähtyä. En saanut huudettua hoitajaa pysähtymään, olin sekaisin. No, onneksi hoitaja huomasi minun pudonneen joukosta ja pyöräili luokseni. Nojailin pyörääni ja itkin. Tuntematon mies tuli ammattimaisella otteella kysymään minulta mikä on vialla. Hän oli melko varmasti myös mielenterveysongelmiin perehtynyt. Omahoitajani vakuutteli hänelle, että me pärjäämme. Mies lopulta jatkoi matkaansa, mutta olen kiitollinen, että noin huolehtivaisia ihmisiä on olemassa!

Nyt olo on ihan "ok", illalla keilaamaan! Viime aikoina olemme tehneet hyvää ruokaa, pelanneet paljon korttia ja katselleet Suomen pelejä. Kävi kyllä ikävästi eilen... No, ei voi mitään!

Koulussa olen käynyt ja hyvin on mennyt. Ysejä ja kymppejä olen saanut kokeista. Paritehtävät sujuvat hyvin ja läksyjä on jopa ihan mukava tehdä. Nytkin pitäisi mieluummin tehdä läksyjä ja lukea kokeisiin kuin olla koneella, mutta mutta... :D

Sekavaa tekstiä, antakaa anteeksi. Tulin vain ilmoittamaan, että olen vielä elossa! Loppuun vielä mahtava kaksituntinen mix uusista biiseistä!

10K KATSELUKERTAA JA HARHOISTA

Ensin näin mainitakseni: 10 000 katselukertaa blogissani pamahti rikki! Miettikää, kymmenen tuhatta. Joo joo, jollekin tulee sen verran katseluita päivässä, mutta mulle toi on paljon. Minun pienelle blogille...

Ja mitä minulle kuuluu? Vastaus: erinomaista. Minun mieliala on pysynyt ylhäällä, vaikka tässä välissä olen sairastanut kovaa kuumetta ja kamalaa yskää. En tiedä, olo vain on todella hyvä. Jäännösoireita on kylläkin vähän ollut, ahdistusta ja harhoja, mutta täytyy muistaa, että ne tulevat olemaan osa varmaankin koko loppuelämääni. Nykyään tunnistan, mikä on harha ja mikä ei. Kyllä, ne pelottavat minua, mutta ei, ne eivät estä minua elämästä täysillä.

Muistan, kun jokunen vuosi sitten olin perheen kanssa kauppakeskuksessa. Näin valtavan harhan, vuoristoradan. "Ihmiset" huusivat ja "kiskot" narisivat. Yht'äkkiä vuoristorata katosi, mutta minulla oli erittäin hauskaa shoppaillessa ja nauttiessa hyvää ruokaa. Mitään vuoristorataa ei koskaan ollutkaan, kysyin äidiltä vielä varmuuden vuoksi.

Haluan elää täysillä. Haluan elää. Elää.

Olin tivolissa T:n ja hoitajan kanssa, oloni oli loistava. Rakastan laitteita ja sitä fiilistä mikä tulee vaikkapa juuri tivolissa tai huvipuistossa. Ihmisiä. Aurinkoa. Laitteita. Hymyileviä kasvoja, hyvää musiikkia ja mättöruokaa. Elämä on välillä niin ihanaa.

Kuva googlesta, täältä. Muokkasin jonkun muka-syvällisen tekstinkin siihen, duh.