SAIRAALAKOULUSTA PARI SANAA

Oletteko koskaan miettineet, että miten esimerkiksi osastolla olevat nuoret käyvät koulua, tai muuta vastaavaa? Tässä postauksessa kerron omista kokemuksistani suljetun osaston sairaalakoulusta ja toisestakin sairaalakoulusta, jossa kävin peruskouluni viimeisen vuoden.

Aloitetaan vaikka siitä ajasta, kun ensimmäisen kerran suljetulla osastolla peruskoulun aikana. Kävin osaston sairaalakoulua. Olin yhteydessä opettajiini, ja he antoivat minulle tehtävät joko sähköpostilla tai kirjeitse. Tein ne aina säntillisesti sairaalakoulun opettajan avustuksella. Kyseisessä sairaalakoulussa oli myös todella mukava avustaja. Oli oikein mukava opiskella turvallisessa ympäristössä, eikä opiskelu, saatika kiusaajat, tuottaneet enää ahdistusta.

Pääsin päiväosastolle, josta käsin kävin läheisen koulun alakerrassa sairaalakoulussa. Se oli ihan huippua, tykkäsin opettajista ja koulu sujui mainiosti.

Päiväosastolta siirryin kuntoutumisyksikköön. Yksiköstä kävin vointini mukaan siinä samaisessa sairaalakoulussa, ja opiskelumotivaatio oli huipussaan. Tein kaiken koulussa rauhalliseen tahtiin, ja sain kuin sainkin koulun käytyä, vaikka osastoreissuja tuli jokunen. Pääsin peruskoulusta noin yhdeksän keskiarvolla.

Kaiken kaikkiaan sairaalakoulusta ei jäänyt suinkaan tunkkainen maku suuhun, vaan todella hyvä. Eniten tykkäsin olla päiväosastolta ja yksiköstä käsin sairaalakoulusta, se oli hieman vapaampaa, mutta toisaalta tuetumpaa. Siellä jokaiseen oppilaaseen käytettiin aikaa, kun taas suljetun osaston sairaalakoulussa potilaat tulivat ja menivät, niin keheenkään ei oikein paneuduttu. Tälläinen olo minulle tuli ainakin.

Kuva täältä.

Jos jäi jotain kysyttävää, niin sana on vapaa! Omiakin kertomuksia saa kertoa. Kiitos vielä anonyymille postausideasta! Ja mitä mainiointa viikonloppua, ottakaa lungisti! ;-)

KOLME VUOTTA SITTEN

8.2.2013 alkoi osastokierre. Siitä on kolme vuotta. Aika tuntuu todella pitkältä, sehän on paljon minun ikäiselleni. Viisi jaksoa suljetulla osastolla, jakso päiväosastolla ja jokunen jakso kuntoutumisyksikössä, jossa asun vieläkin.

Melkein tasan kolme vuotta. Nämä vuodet ovat kasvattaneet minua niin paljon, etten osaa sitä sanoiksi pukea. Pelkäsin lähes jokaista sosiaalista tilannetta, elin masennuksen kourissa ja kärsin psykoosin alkuoireista (tai jo varsinaisista oireista, ei ole muistikuvaa). Kavereita ei juuri ollut, eikä kyllä haluakaan. Sen se masennukseni teki: ei ollut jaksamista edes sosiaalisille suhteille. En myöskään kestänyt olla kotona, pelkäsin siellä ja minulla oli vainoharhoja perheenjäseniäni kohtaan.

Nykyään pystyn itse hoitamaan paljon asioita ja uskallan asioita jotka eivät ennen olleet edes samassa lauseessa nimeni kanssa. Uskallan, pystyn, kykenen ja haluan. Minulla on enemmän itseluottamusta ja tietoa sairaudestani. Minulla on halua elää ja nähdä maailmaa.

Eli siis oikeasti, katsokaa minua nyt! Tämän takia kutsun minua (ja blogiani) parantumistarinaksi, sitä tämä todella on.