AHDISTUS HELLITTÄÄ

Kotiloma on mennyt yllättävän hyvin. Ahdistus on hellittänyt huimasti. Ihana koirani pyörii jatkuvasti luonani, ja tuo karvapallero huomaa hyvin helposti tunteeni. Koirani tuntuu opettavan minulle jos jonkinlaista itsestäni ja elämästä. En esimerkiksi edes aina huomaa olevani kiihdyksissäni, mutta huomaan sen viimeistään siinä vaiheessa kun koirani alistuu kovasti ja koittaa lohduttaa tökkimällä minua käsivarteen. Ihana pieni, kuonosta jo harmaantunut söpöläinen.

Koirani lisäksi äiti on ollut paljon kanssani. Kävimme kävelemässä kauniilla rannalla ja olemme syöneet hyvin. Isänikin on hyväksymässä veganismini. Hän jopa teki minulle pavuista ja soijarouheesta ruokaa, aivan oma-aloitteisesti. Olin hämmästynyt. Täytynee kiittää vanhempiani tästä ihanasta kotilomasta. ♥

Kuten mainitsin, ahdistus on hellittänyt. Silti välillä on harhoja ja tukalia olotiloja. En vain saa antaa niille valtaa. Se on aina virhe.

Parin tunnin sisällä lähdenkin takaisin kämpille tukiasuntoon. Ajattelin vain tulla kertomaan, että hyvin menee. Ihanan seesteinen olo nytkin. Toivottavasti ahdistus ei palaa tukiasunnolla. Vaikka palaisikin, en saa antaa sille valtaa. Nyt on kova motivaatio päästä koko ahdistuskeissistä eroon. Aina ei ole, välillä sitä luovuttaa ja märehtii pahassa olossa.

Hyvää maanantaita kaikille, viettäkää ilontäyteinen viikko. Halit. ♥

VEGAANIELÄMÄNI ENSIASKELEET

Nyt on luvassa postausta, joka ei varsinaisesti blogini aihepiiriin kuulu, mutta tästä kyseltiin, niin antaa mennä. Jos ei kasvissyönti kiinnosta, skippaa tämä postaus! :-)

En ole aina ymmärtänyt, miten suuresti maapallomme varoja kuluttaa eläinteollisuus. Havahduin siihen vasta päälle puoli vuotta sitten, kun aloin etsimään faktaa veganismista. Minulla on aina ollut kasvissyöjä- ja vegaaniystäviä, mutta en ollut tutkinut asiaa.

Kiinnostuin veganismista silloin, kun kuntoutumisyksikköön tuli vegaaninuori. Asia tuli esille nopeasti, sillä hänellä oli erilainen ruokavalio ja elämäntyyli kuin muilla. Hän teki herkullisia vegaaniruokia, hän oli Särkänniemen delfinaariota vastaan ja kaikki muukin jotenkin sävähdytti. Itse ajattelin, etten itse pystyisi elämään ilman mitään eläinperäisiä tuotteita. Ja olin muuten niin väärässä.

Muutin pois yksiköstä, ja vieläkin päivittäin etsin tietoa kaikista kasvissyönnin muodoista, imin kaiken informaation, kokeilin kasvisruokia ja katsoin dokumentteja. Isänpäivän alla sain tarpeekseni. Halusin muutosta, halusin elää ekologisemmin. Halusin syödä kasvipohjaisesti. Halusin olla satuttamatta eläimiä, arvostan jokaista elämää. Halusin uuden elämäntyylin, joka on koko ajan työn alla.

Aloin vähentämään punaista lihaa alunperin terveydellisistä syistä, sitten jäi pois muutkin lihatuotteet, nopeasti kaikki muutkin eläinperäiset tuotteet. Tuntui hyvältä - miksi en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka tämä antaa voimaa?

Kuvan lähde (klik!)

Päätökseni tapahtui lomalla vanhempieni luona, ja kävin vanhempieni kanssa suurta sanaharkkaa uudesta ruokavaliostani. He eivät voineet ymmärtää, eivät ymmärrä vieläkään. Mutta tämä on minun elämäni, päätökseni ja hyvinvointini.

Kun palasin kotiin silloiseen tukiasuntooni, ilmoitin haluavani vegaaniruokaa. Ja se onnistui pienten mutkien jälkeen. Olin helpottunut. Sain paljon vinkkejä tutuiltani päästäkseni alkuun veganismissa.

Tämä on lähtenyt hyvin käyntiin, vaikken vielä täysin vegaani olekaan - minulla on nahkakengät, eläintestattua kosmetiikkaa ja villasukkia. Mutta käytän ne loppuun, mitään en heitä pois, se vasta olisikin arvojeni vastaista. Niin ja minun pitäisi hankkia esimerkiksi hedelmäkestokasseja, opetella kierrättämään kunnolla ja ottaa selvää joistakin asioista, kuten E-koodeista. Mutta noin muuten, vegaanielämäntyylini on ottamassa tuulta purjeisiin! Mahtavaa, tämä on se johon haluan panostaa, tämä antaa minulle energiaa ja hyvää fiilistä.

Lyhyesti sanottuna motivaattorina veganismiini ovat terveydelliset ja ympäristölliset syyt sekä eläinten olot. Mitkä ovat sinun motivaattorisi, vegaanitoverini?

PELKO LAMAUTTAA

Voinnin vaihtelu on elämää, mutta on raskasta kun fiilis vaihtelee näin paljon. Esimerkiksi pari päivää sitten kävin aika pohjalla. Hävettää myöntää, mutta harhat ottivat vallan... Tänään on vointi ollut ihanteellinen. Heräsin ajoissa, leivoin suklaakeksejä, tein ruokaa, siivoilin, lakkasin kynnet... Kohta äitini tulee hakemaan minut kotikotiin. Toivottavasti vointi ei siellä laske dramaattisesti. En haluaisi saada kohtausta aikaan kotona. Teen kaikkeni, se riittää... Riittäähän?

Eilen kävin terapiassa. Pyysin, että lääkitystäni nostettaisiin, sillä harhat ovat voimistuneet ja minun vointini heikentynyt. Pelkään joka päivä psykoosia. Haluan elää ja tehdä, mutta tuntuu tämän kaiken vieneen hieman elämänhalustani. Sinnittelen, yritän tehdä mukavia asioita. Jos tämä noususuhdanne pysyisi, olisin mielissäni. Elämäni rullaa ehkä jopa ihan hyvin, miksi välillä on niin vaikeaa? Mitä teen väärin? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Pakko vielä mainita siitä, etten juurikaan pysty olemaan yksin. Lenkille yksin lähteminen on ehdoton ei, pelkään paniikkia ja yllyttäviä harhoja. En saisi antaa niille niin paljoa valtaa. Silti annan... Koska pelkään. Pelko tuntuu kylmältä ja väreilevältä, nousee varpaista päälaelle. Pelko lamauttaa.

Ettei menisi täysin suremiseksi, niin on myös hyviä asioita. Paino tippuu, opin uusia asioita ja olen ystävieni kanssa. Minulla on ihania sukulaisia, minusta välitetään. Koen tosiaan olevani välitetty. Ihana tunne, välittäminen ei ole itsestäänselvyys. Hyllyssäni komeilee myös monta kaunista kaktusta.

TARKEMMIN PSYKOOSI- JA PAKKO-OIREISTANI

Viime postauksessa mainitsinkin, että kärsin uudenlaisista vääristymisharhoista. Niitä on ollut jokunen vuosi sitten osastolla, mutta nyt ne ovat tauon jälkeen takaisin. Enkä olisi kaivannut niitä.

Vääristymisharhoissa tuntuu, kuin jalat menisivät läpi lattian. Lattiakin harhailee kauhean kaukana, kaukana jalkojeni juuressa. Seinät saattavat kaatua, hyllyt vääristyvät ja aaltoilevat.

Tulee epätodellinen olo. Yksikin päivä menin itkien hoitajan luo - en ollut tunnistanut itseäni peilistä ja koin olevani unenomaisessa maailmassa, toisessa ulottovuudessa. Hyvin karmivaa, en ollut tavallaan olemassa. Jalat puutuivat, kyyneleet valuivat. Onneksi hoitaja tajusi tilanteen vakavuuden ja tuli viereeni lattialle hieromaan jännittyneitä jalkojani.

Kuvan lähde (klik!)

Mutta sitten on tämä, josta en ole teille koskaan maininnut. Puhehäiriöt. Olen alkanut tavallaan keksimään omia sanoja, yhdistelen sanojen tavuja, eikä minusta niin helpolla saakaan enää selvää. Ja vaikka kuinka yrittäisin sanoa lauseeni selvästi, tulee asiani ihan aivopieruna ulos. En käsitä. No, en minä koskaan erityisen lahjakas ole ollut verbaalisesti, mutta on tämä rasittavaa.

Ja ne "pakko-oireet". En tiedä miksi kutsua niitä, mutta tiettyä asiaa on ajateltava tietyllä tavalla, tai minä tai läheiseni kuolevat. En ole edes kyseenalaistanut tämän olevan "epänormaalia", oikeasti luulin, että joku voi kuolla. Vähän aikaa sitten vain luin, että hänellä on tämäntyyppistä oireilua, ja aloin kyseenalaistamaan toimintani. En vain osaa rajoittaa itseäni, asiaa on pakko ajatella tietyn monta kertaa ja toistaa tiettyä toimintaa tietyn monta kertaa. Raivostuttavaa.