JO HIEMAN VARMEMPI TULEVAISUUS

Sain erittäin hyviä uutisia. Saan kokeilujakson tukiasuntoon, ja täysi-ikäistyttyäni siirryn sinne niin kauaksi aikaa kun nuorten tuetun asumisen keskus aukeaa. Hurraa! Niin hyvä fiilis, kaikki alkaa varmistua!

Jotkut saattavat olla hämillään, kun olen jonossa kahteen tukiasuntoon. Voin avata tilannetta hieman: ensin menen laajemmalle ikähaarukalle tarkoitettuun tukiasuntoon, ja ensi vuonna avautuvaan tukiasuntoon siirryn myöhemmin. Täytyy olla kärsivällinen, että pääsen nuorille tarkoitettuun tukiasuntoon. Kaiken vielä kruunaa se, että olen ensin viikon kokeilujaksolla laajemman ikähaarukan tukiasunnossa... "Hieman" sekavaa, mutta olen täysin ookoo sen kanssa. Näin on parasta.

Huonoja uutisia tuli kuitenkin koskien erästä läheistäni, isäpuoleni äitiä. Hän menehtyi jokunen päivä sitten, seuraavana yönä saadessamme tiedon hänen huonontuneesta voinnistaan. Aikaa annettiin tunteja, ehkä päiviä. Läheiseni olivat täysin shokissa, vaikka kaikki olivat valmistautuneita kyseiseen suru-uutiseen. No, tämä on elämää - ja hän oli jo 95-vuotias. Hän eli hyvän elämän ja nyt on paremmassa paikassa. Olet ajatuksissa...

Muuten minulla on mennyt oikeastaan todella hyvin. Olin kaksi yötä ystävälläni, meillä oli mukavaa - kuten aina. Uusia inside-läppiä, kokista ja hassuttelua. Olen tosiaan nyt mummullani, hieman pidempään onneksi kuin yleensä, sain siihen yksiköstä luvan. Yksikössäkin on mennyt oikein hyvin, pieniä kesäisiä aktiviteetteja päivittäin. Ja vaikka mummolassa on ollut mukavaa, odotan kovasti pääsyä takaisin yksikköön, siellä on kavereita, tuttu ympäristö ja paljon tukea.

Ja tietenkin: hyvää tulevaa viikkoa kaikille!

PESSIMISMIÄ VASTAAN TAISTELUA

Hoitaja totesi eilen minulle, että ajatukseni ovat masentuneita ja täynnä pessimismiä. Nuo sanat olivat niitä, joita en missään nimessä olisi halunnut kuulla, sillä haluan olla elämänmyönteinen, iloinen ja kohti parantumista. Ajatukseni olivat todella solmussa.

En ollut oikeastaan tajunnut, että murehdin liikaa. Huomasin kyllä, etten voinut esimerkiksi osallistua yhteisiin toimintoihin ja kaikesta huolehteleminen oli miltei mahdotonta. Olin palanut loppuun kaiken sen oikeasti todella pienen stressin kanssa. Olen niin herkillä.

Hoitaja neuvoi minua, itkin ja huusin, kerroin kaikki tunteeni hänelle ja teimme listaa hyvistä asioista stressini aiheuttajissa. Suurin stressini aiheuttaja on tällä hetkellä tuleva muutto ja äitini mielipiteet asiasta. Olen pelännyt, etten pärjäisi tukiasunnossa, sillä saan esimerkiksi paniikkikohtauksia todella pienistä asioista - tai ilman näkyvää syytä. Äitini puolestaan valaa minuun pessimismiään, mutta aion näyttää hänelle, että pystyn tähän. Aion... Ja pystyn.

Omaan kämppään muuttaminen tuo tullessaan monia mahtavia asioita, joita odotan innolla. Tuleva muutos on mahdollisuus, ei uhka. Saan itse päättää ruuasta, rahankäytöstä, siivoamisesta ja sisustamisesta. En malta odottaa sitä aikaa, kun itse teen mieleistä ruokaani, pohdin viisaasti rahankäyttöni, siivoan vain omat sotkuni ja sisustan aivan itse. Vastuu kasvattaa, niin sitä taidetaan sanoa.

SAIRAUDEN KAHLEET

Paniikkikohtaukset poislukien vointini on ollut suhteellisen hyvä. Pientä ahdistusta on tullut ja mennyt. Välillä tilanne vain äityy siihen, että huutoitken lattialla todella sekavana. Harhoja, kehostairtautumisia ja itsetuhoisia ajatuksia... Aika outoja muuten nuo kokemukset, joissa irtaudun kehostani. Tavallaan katson itseäni ulkopuolelta, leijun painottomuudessa. Ympäristö saattaa tuntua yksinäiseltä, pimeältä ja vieraalta.

Mutta niin, paljon hyvääkin on tapahtunut! Laiskottelua, hyvää ruokaa, shoppailua ja leffassakin tuli käytyä. Ja niin - olen pelannut enemmän kuin laki sallii. Tulossa on vielä mukavia kesäpäiviä. Ja muutenkin, vointini on yllättävän hyvä aika ajoin.

Tulevaisuus alkaa näyttää valoisemmalta, vaikka viimeksi eilen paniikkikohtauksen saadessani itkin hoitajalle sitä, etten koskaan tulisi pärjäämään astetta itsenäisemmässä paikassa - tukiasunnossa. Hoitaja kuitenkin valoi uskoa minuun. Kyllä minä pärjään, on tukiasunnossakin hoitajia ympäri vuorokauden.

Puhun lääkärin kanssa paniikkioireilustani parin viikon päästä, sillä tosissani haluan helpostusta kohtauksiini. On jotain niin kamalaa, kun jalat menee alta, ei saa happea hyperventiloinnin seurauksena, makaa vain lattialla hysteerisesti itkien. Pelkään psykoosikohtausta aina, jos paniikkikohtaukseen liittyy harhat, sillä silloin en hallitse itseäni. Haluan - ja tarvitsen - apua tähän. En voi loppuelämääni vältellä tiettyjä tilanteita kohtauksen pelossa. Haluaisin jo alkaa elämään täysillä, sairaus vain on kahlinnut nilkkani.

ENTISEN ELÄMÄN ADDIKTIO - VIILTELY

Viime yönä pyörin jokusen tunnin sängyssäni, päällimmäisin ajatus oli äiti. Tuli flashbackejä siitä, kun makasin sängyssä kädet verillä, todella lääkkeissä, väsyneenä ja terät vieressä. Olin nukahtanut, ja heräsin äitini tullessa huoneeseeni. Hän puhkesi itkuun. Tulee aina paha mieli, kun muistan tuon. Eikä ihme.

Äiti joskus sanoi, että hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi viiltelyni takia. Ei äitini ole epäonnistunut missään! Päinvastoin. Vaikkakin suorasanainen ja monesti olen herkkyyteni takia pahoittanut mieleni hänen laukomisien takia.

Kuvan lähde: Polyvore, muokkasin itse

Koen olevani jo kuivilla viiltelystä. Välillä on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ne ajan mittaan ovat jo vähentyneetkin. Eivät ne kuitenkaan enää minua hallitse, pystyn sivuuttamaan ne ja olemaan vahvempi. Terä ei saa enää hallita minua. Olen enemmän hallinnassa ongelmieni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ennen, mikä on mahtavaa.

Aina asiat eivät ole olleet näin kontrollissa. Viiltelin päivittäin. Viiltely oli paha, tuskainen ja kamala riippuvuus. Mutta se on entisen elämäni addiktio.