EI VALTAA HARHOILLE

Huh, tälläistä kuulumis/höpöttelypostausta ei olekaan vähään aikaan tullut. Olisikohan aika korjata se? Joten, mitä minulle kuuluu nyt?

Ensiksi voisin mainita harhat. Syksyllä yksiköstä muuttaminen pois on stressannut, ja luultavimmin sen takia olen ollut miltei päivittäin harhainen...

Eilenkin olin maalaamisen jälkeen valuttamassa vesivärivettä mukista viemäriin, ja kuulin juoksuaskeleita ja laahaamista. Olin pimeässä vessassa, jonne tuli valonkajaistus. Yhtäkkiä kaikki pimeni lopullisesti, ja kuulin Husky-tytön parkaisun. Katsoin peilistä, ja näin takanani ystäväni kuolleista nousseena. Tuli kylmähiki, ja juoksin ystäväni luokse. Siinä hän oli, täysin elävänä. Kaikki oli harhaa. Olin järkyttynyt ja peloissani, vaikka ei hänelle ollut mitään käynyt.

Muitakin harhoja on ollut, kuten valkoisia patsaita, tummia hahmoja ja silmiä pimeässä. Mutta minä taistelen harhojani vastaan, häädän ne pois. En saa antaa valtaa niille.

Kaikista päällimmäisenä ajatuksissani ovat kuitenkin iloiset asiat, kuten luova tekeminen, liikunta ja ystävät. Olemme hyvän tyttöjoukon kanssa käyneet iltaisin kuvailemassa ulkona, on aina ihan huippua nähdä auringonlasku, vaikka laskeehan se aurinko joka ilta. Vaaleanpunaisia pilviä, oranssi taivas, kirkkaat pilvet... Upeaa.

Olen muutenkin niin kiitollinen kavereilleni, ihan kaikesta. Eilen olin harhainen ja sekava, pysähtynyt ja tuijotteleva. Ystäväni tuli viereeni, halasi. Pieni ele, mutta olen kiitollinen. Hän vielä sanoi hoitajalle, ettei minulla ole kaikki hyvin. Sain tarvittavan lääkkeen ja lähdin tekemään muita asioita, kiinnitin huomion muuhun, ja tadaa, sain hyviä kokemuksia urheillessa.

Useasti muuten myös vedän syvään henkeä, ja ajattelen onnea tuovia asioita. Noina pieninä hetkinä koen olevani onnellinen. Ei siihen paljoa vaadita.