STRESSIÄ STRESSAAMISESTA

Korvaava hoitajani haluaisi minulle viikko-ohjelman, terapiaa ja erilaisia ryhmiä. Tuntuu niin vieraalta. olen pitkään vain ollut. Minunkin mielestäni hoitajan ideat olivat hyviä, mutta "mitä jos"-ajatukset valtaavat pääni. Mitä jos stressaan liikaa. Mitä jos saan kohtauksia. Mitä jos en kykene käymään terapiassa tai ryhmissä. Stressaan. Stressaan stressaamisesta.

Kuva täältä.

Terapia olisi tosiaan kuitenkin enemmän kuin jees, olen kova puhumaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Minulle ehdotettiin myös rentoutumisryhmää ja toistakin ryhmää, jossa tehtäisiin ja mentäisiin. Täytyy miettiä. Rentoutumisryhmä ei minua tällä hetkellä kiinnosta, tarvitsen meininkiä! Ja viikko-ohjelma olisi myös kiva, jos sen myötä saisi ryhtiä päiviin. Vaikka en koulussa pystykään käymään, niin tietynläinen päivärytmi olisi ihana, ettei vain tulisi tyyliin vain makoiltua suurimman osan ajasta. Täällä kuntoutumisyksikössä on kyllä aika paljon toimintaa, keskustelua ja vastaavaa, mutta tässä vaiheessa parantumista ehkä jopa toivoisin lisää meininkiä. Tai no, parantuminen on tosiaan vielä todellakin kesken.

Olen muuten todella tyytyväinen siihen, että nykyään pystyn menemään kertomaan hoitajille olostani. Kannustan tähän kaikkia, siinä oikeasti saa taakkaa pois hartioilta! Tänäänkin menin puhumaan hoitajalle stressaamisesta ja kummallisista oloista kehossani, ja kun sain asian jaettua hänen kanssaan, olo oli jo paljon parempi. Sellainen avautuminen ja itsestään kertominen ei todellakaan ole itsestäänselvyys, vaan suuri ja vaikea asia monille. Kannattaa kuitenkin yrittää!

Tänään illalla vielä leffaan ja kavereiden kanssa oloa. Viettäkää tekin mahtava päivä!

LOUKKAANTUNEENA

Viikonlopun vietin taas kotona. Ensimmäiset päivät menivät hyvin, olin aktiivinen, iloinen ja hyvillä mielillä. Viimeisenä yönä loukkaannuin äidin sanomisista, ja minut valtasi itseinho. Itkin kunnon huutoitkua ainakin puoli tuntia, jolloin menin hakemaan äidin huoneeseeni. Äiti yritti selitellä sanomisiaan, ja pahensi tilannetta. Hääsin hänet pois. Jäin yksin, loukkaantuneena, itseinhossa ja tuskassa. Ensin oksensin ja sitten viiltelin.

Tuntuu, että olisin pettänyt kaikki. Kannustan kaikkia käyttämään muita ahdistuksenhallintakeinoja, ja sitten minä sorrun. Olen pahoillani...

Ennen viiltely-episodia siskoni perheineen tuli käymään, oli niin ihanaa nähdä heitä, vaikka vietinkin suurimman osan melua paossa huoneessani. Olen todella herkkä melulle, ja suuri ihmismäärä saa minut joskus ahdistuneeksi. Tuttu tunne ehkä teillekin!

Yksikössä kerroin heti hoitajalle viikonlopusta, eikä hän suuttunut, vaan tuki ja auttoi minua ajatusteni kanssa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, täytyy oppia elämään sen kanssa. En ole huono ihminen pahan oloni takia.

Hyvää alkuviikkoa kaikille, pusut ja halit! Pitäkää itsestänne huoli älkääkä jääkö yksin ajatustenne kanssa. ♥

MUUTOS ON MAHDOLLISTA

Välillä jollakin tapaa häpeän vanhoja tekstejäni. Häpeän menneisyyttäni. Olen tavallaan aloittanut uudelta pöydältä koko elämäni, minun on täytynyt opetella elämään uudelleen. Olen hieman kahden vaiheilla: poistaako vanhat tekstit vaiko ei. Kaikki "angsteimmat" tekisi mieli poistaa, mutta ne ovat minun menneisyyttäni! Ei ole mitään syytä hävetä, sillä vaikeuksien kautta minusta on tullut tämä, tämä Maria, joka pystyy jo painamaan täysillä. Uskomaton muutos.

En tiedä itsekään, miten tämä on tapahtunut. Asenteen muutos, lääkitys, läheisten tuki. Kuntoutumisyksikkö, koirani. Viimeisin jakso osastolla. Tauko koulusta, uudet ahdistuksenhallintakeinot. Loistavaa. Olen niin tyytyväinen.

Kaikki on mahdollista! Luvatkaa minulle yksi asia: uskokaa parempaan huomiseen. Se koittaa aina. Ihan aina. Miten itsetuhoisesta, vakavasti masentuneesta ja negatiivisesta tytöstä puhkesi esiin tälläinen elämästä nauttiva nuori nainen? Koska uskoin itseeni. Harppasin valoon.

UUDEN ALUN ILLUUSIO JA SULJETUSTA OSASTOSTA

Tuleekohan vuodesta 2016 ikimuistoinen? Toivottavasti tulee. Voi kuinka toivon, että vuoden päästä olisin taas hieman terveempi. Hyvin mahdollista. Osastoreissuja saattaa tulla, mutta jos tähän tahtiin vointi menee eteenpäin, veikkaisin, että tämänsyksyinen jakso osastolla oli viimeinen. Viimeinen. Miettikää. Ei enää koskaan.

Viimeisin osastoreissuni muutti radikaalisti mielikuvaani suljetusta osastosta. Olin siellä silloin niin paljon paremmassa kunnossa kuin neljä ensimmäistä jaksoani. Ja olin päättänyt muuttaa asennettani: osasto ei ole helvetti, vaan siellä on ihmisiä oikeasti auttamassa sinua. Tämäkin on tosin todella osastokohtaista, olen kuullut myös paljon negatiivisuutta muista osastoista. En ota asiaan kuitenkaan tämän enempää kantaa, sillä itselläni on melkein vain neutraaleja muistoja.

Oletko sinä "osastokammoinen", mutta osastoreissuja tulee ja menee? Tee uudenvuodenlupaus! Lupaa itsellesi, ettet kammoksu enää osastoja.

Uusi vuosi aiheuttaa vähän sellaista uuden alun illuusiota. Voit silti luvata itsellesi myös lopettavasi vaikka tupakanpolton tai muun huonon tavan. Liikenisikö jokaiselta kuukaudelta vaikka 10€ säästöön, ja vuoden lopussa ostaisit vaikka hienon kellon? Lupaa itsellesi mitä vain! Lupauksiin itsellesi ei kyllä tarvita uuttavuotta, vaan voit vaikka keskellä kesää luvata itsellesi, että teet kaikkesi  olla vertailematta itseäsi muihin.

Päät pystyyn lukijat, ja mitä mahtavinta uuttavuotta! ♥