ELÄMÄÄ ELÄKKEELLÄ

"17-vuotias ja eläkkeellä... Mitä?!"

Jep, vähän jännä juttu. Kun joku kysyy, missä käyn koulua, menen hieman vaikeaksi. Väännän kuitenkin asiasta joskus jopa vitsiäkin, olen tottunut ajatukseen, etten käy koulua. Enkä käy töissä.

Läheisenikin tuntuvat hieman painostavan minua kouluun. Mummu ei voi hyväksyä asiaa, ja sanoo yksikköä kouluksi. Äiti haluaisi minut jo tänä vuonna kouluun, mutta ei se onnistuisi. Täytyy muistaa, että elän vain itseäni varten, minun ei tarvitse suorittaa elämää pää kolmantena jalkana saatika joutua työuupumuksen takia takaisin osastolle. Ei. Tuo vain on hieman vaikeaa muistaa jokaisena hetkenä, kun vajoaa mietteisiin.

En siis käy koulua enkä töissä. Mitä teen päivisin?

Yksikössä olisi oikeastaan varmaan aina jotain tekemistä. Voimme pelata vaikka biljardia, kierrellä kaupungilla, katsoa televisiota, pitää omahoitajakeskusteluja, laittaa ruokaa tai leipoa, siivota, lenkkeillä sekä pyöräillä, somettaa, istua kahvipöydässä ja puhua syvällisyyksiä... Oikeastaan mitä vain. Varsinkin kesäisin meillä on joka päivä jotain aktiviteettia, kuten rannoilla käymistä, huvipuistoreissuja ja muuta todella mukavaa. Yksikössä on harvoin ainakin minulla tylsää. Ja täällä on kavereita, joka on aivan mahtavaa. Yksikössä on tällä hetkellä aivan mahtavia tyyppejä, erilaisia persoonia, hassuja nauruja - yksinkertaisesti ihania ystäviä olen yksiköstä saanut.

Kummallinen juttu on muuten se, että jos joku sairastuu johonkin yleiseen fyysiseen sairauteen ja joutuu eläkkeelle, niin se on hyväksyttävää. Mutta auta armias jos sairastuu psyykkisesti... Jotkut alkavat motkottaa siitä. Kuinka psyykkiset sairaudet eivät ole oikeita ja että niistä selviää helposti. Paskat.

Harmittaa, kun ystäväni alkavat lukemaan ylioppilas-kirjoituksiin, ja mitäs minä teen? En mitään, mutta se on ihan ok. Minulla on koko elämä aikaa istua koulunpenkillä, jos pari vuotta vierähtää sairastelun takia, se on ihan ok. Antakaa itsellenne aikaa. Olen tullut tähän tulokseen pari päivää miettiessäni, että minulla ei ole kiire, elämä rullaa ja panostan parantumiseen. Se on ihan ok.

VAJOAN SITEN VAIN KOHTI POHJAA

Tuntuu, kuin pääni halkeaisi juuri näistä kaikista ajatuksista, kysymyksistä ja tietämättömyydestä. Ja toisaalta tunnen häpeää, en haluaisi tuntea näin. En haluaisi tuntea ahdistusta, on kauheat paineet parantumiseen, tiedättehän.

On myös muitakin paineita. Koulu. Syksyllä mahdollisesti yksiköstä pois muuttaminen.

Tässä yhteiskunnassa ei vain olisi varaa olla tälläinen kuin olen. Ei olisi varaa viettää sairausvuosia laitoksessa tai sairaalassa. En edes muista enää minä vuonna valmistuin peruskoulusta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, on vain sumua ja kärsimystä. Peruskoulun jälkeen en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi elämässäni koulun saralla. Ammattistarttia, lukioon valmistavaa koulutusta ja pari päivää aikuislukiossa.

Ahdistaa, turhauttaa. Olenko huono tässäkin? Olen vihainen, sairaudelleni lähinnä. Tuntuu, kuinka se olisi pilannut elämäni. Tuntuu, kuin olisin epäonnistuja, yhteiskunnan loinen. Tuntuu, etten pääse missään eteenpäin. Kuin olisin juoksuhiekassa, rämmin ylöspäin, vajoan siten vain kohti pohjaa.

Ja tuo yksiköstä pois muuttaminen. Ensi kuussa on hoitokokous, siellä päätetään tulevaisuudestani, siitä, missä asun. Haluaisin olla yksikössä ensi vuoteen asti, sillä en tulisi pärjäämään siellä jo olemassaolevassa tukiasunnossa. Mitä jos saisin siellä psykoosikohtauksen, siellä on yössäkin vain yksi hoitaja ja 40 asukasta. Ei siis mahdollisuutta vierihoitoon.

Lääkäri vain on ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa pois yksiköstä syksyllä. Mihin menisin? Kotiin? En todellakaan pärjäisi.

Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Olla valittamatta. Minulla sentään on suhteellisen hyvin asiat. Kiitollisuus, missä olet? Afrikan lapset, nälänhätä, sodat ja koulutuksen puute, mitä näitä nyt on.

Haluan vain nukkumaan.

ELÄMÄÄ YKSIKÖSSÄ - PÄIVÄ KANSSANI

Hoitaja herätteli minua yhdeksän maissa, kesti vartti nousta. Luvassa oli pysäkki-ryhmä, menimme rannalle. Pelasimme frisbeegolfia ja nautiskelimme jätskit.

Yksikössä lämmitin eilen tekemääni ruokaa. Pari tuntia vierähti koneellakin, somen maailmassa ja blogia päivitellessä. Söimme välipalan, ja - yllätys yllätys - olin lisää koneella. Odottelin Husky-tyttöä koulusta, joten soin itselleni omaa aikaa. Ulkonakin oli kaunis sää.

Omahoitajani patisteli minua siivoamaan, ja koin tunteita ahdistuksesta ärsytykseen. Juttelin toisen hoitajan kanssa asiat selväksi, ja sain hyvillä mielin siivottua. Tuli kyllä siistiä! Tai no, siistiä ja siistiä, huoneessani on paljon tavaroita..

Husky-tyttö palasi koulusta, tein rahkaa ja pidimme yhteisökokouksen. Yhteisökokouksessa päätetään viikon keittiö- ja vaatevuorolainen, ruuan tekijät, kaupassa kävijät jne. Vaikka ulkona oli jo illalla viileää, menimme husky-tytön kanssa ulos syömään tekemäni rahka.

Yksikköön tuli uusi tyttö, ja juttelimme hänen ja husky-tytön kanssa ainakin tunnin iltapalapöydässä.

Oli todella mukava ja vallan normaali päivä yksikössä. Mitään järisyttävää ei tapahtunut, mutta tällä porukalla yksikössä on aina ihanaa.

NYT ON AIKA KUULUMISPOSTAUKSELLE

Huh, onpas taas viime postauksesta aikaa. Olisikohan sopiva väli päivitellä kuulumisia..?

Viimeisimmät päivät ovat menneet suhteellisen rauhallisesti. Ahdistuksia tulee ja menee, samoin harhoja. Olen saanut vain yhden kohtauksen, ja sekin lähti alle vartissa. Rauhoitin hengityksen tätini avustuksella, olin raikkaassa ulkoilmassa ja siirsin huomion muualle. Olen jo oppinut rauhoittamaan itseni, ainakin jotenkin. Tuota taitoa täytyy vaalia.

Kavereitakin olen nähnyt todella paljon, mutta on päiviäkin joina ei oikein jaksa olla sosiaalinen. On apaattinen ja haikea olo, saatatte tunnistaa itsessännekin tuon tunteen.. Rakas äitinikin on ollut kuvioissa. Äiti kävi täällä yksikössä eilen, vietimme äitienpäivän jälkikäteen omalla tavallamme. Kotonakin on aina välillä ihana käydä, näenpähän koirianikin.

Kevään eka jätski, koirani ja maisemia.

Tukiasuntoasiat ovat alkaneet selviämään. Muutan ensi vuoden alussa juuri aukeavaan tukiasuntoon. Minun oli tarkoitus muuttaa pois jo syyskuussa täysi-ikäistyttyäni toiseen tukiasuntoon, mutta äiti on kovasti sitä vastaan. Toivon, että saisin olla täällä kuntoutumisyksikössä ensi vuoteen saakka... No, kaikki kuitenkin järjestyy aina, tavalla tai toisella.

Ei minulla kai muuta, fiilis on suurimmaksi osaksi loistava. Nautin pienistä asioista, tulevasta kesästä, ystävistä ja.. Kaikesta. Pystyn elämään rauhassa. Haleja jokaiselle! ♥