PIENTÄ ALAMÄKEÄ

Päivät ovat menneet jälleen sumussa. On ollut tekemistä, paljonkin, ja se on tavallaan uuvuttavaa. Minulla ei juurikaan ole tällä hetkellä voimia. Kun joku kysyy kuulumisia, minä hymyilen ja kerron mitä kivaa olen tehnyt. Mutta jossain on se pieni toivottomuuden, uupumuksen ja alakuloisuuden vire, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä asialle.

Olin jo jonkin aikaa varma, että minulla menee todella hyvin ja olen kuin uusi ihminen, mutta sitten omahoitajani lykkäsi käteeni täytettäviä papereita, joissa oli myös masennustesti. Täytin sen ja pelästyin vastauksiani. En ollut tajunnut, että yleinen vointini on... Laskenut? Siinä heräsin ja tajusin, että vastaukseni ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Hävettää jotenkin myöntää asia, haluaisin olla jo terve, koululainen, yhteiskunnan normaali jäsen. Pidän myös tätä parantumis-blogia, ja haluaisin olla jonkinlainen esimerkki kaikille.

Tässä sitä huomaa, että parantumiseen tietenkin kuuluu myös alamäet. Täytyisi vain muistaa, ettei ihminen ole huonon olonsa takia huonompi ihminen.

Nyt täytyy tsempata ja paljon ja pyytää apua hoitajilta lisää, vaikka he sitä tuputtavatkin aika paljon. En halua vaipua siihen alakuloon enää ikinä. Ja kyllä, otan tämän asian vakavasti, kyse on terveydestäni, tulevaisuudestani, ihmissuhteistani ja oikeastaan kaikesta. En halua, että masentuneisuus ottaa vallan minusta. Ei enää ikinä. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen selättänyt masennuksen, nämä ovat vain mielialan heittelyjä.