22. huhtikuuta 2017

MIKÄÄN EI OLE ITSESTÄÄNSELVYYS

Tuntuu, kuin en sopisi yhteiskunnan muottiin. Ei peruskoulun jälkeistä koulutusta, ei töitä, ei mitään. Papereissa lukee vain kansaneläke. En vain sovi minnekään. Tuntuu, kuin olisin vain taakka. "Ei minusta ole mihinkään", "ei minusta tule mitään". Olen taakka, sillä olen yhteiskunnan elätettävänä. Haluaisin tehdä jotain muiden hyväksi. Tuntuu, kuin en ansaitsisi apua. Voisinpa jokin päivä olla tavallaan hyödyksi. En tiedä miksi ajattelen näin, mutta rehellisesti nuo asiat pyörivät juuri nyt päässäni.

Haluaisin vain käydä koulua. Ärsyttää, kun jotkut valittavat koulusta, kuinka se on tylsää ja kuinka ei huvittaisi (vaikka pystyisi). Ihmiset, arvostakaa koulunkäyntikykyänne, jos teillä sellaista on. Se ei ole itsestäänselvyys.

Mikään ei ole itsestäänselvyys. Ystävälläni on tuskallista valoyliherkkyyttä, ja häntä täytyy taluttaa ulkona, sillä yksinkertaisesti: hän ei näe. Häntä taluttaessani tulee arvostus omaa fyysistä toimintakykyäni kohtaan.

Mummultani murtui lonkka- ja kylkiluut. Hän ei päässyt kävelemään. Hänen vointia seuratessani tuli jälleen kerran arvostus omaa kävelykykyäni kohtaan. Sillä - anteeksi toistaminen - mikään ei ole itsestäänselvyys.

13 kommenttia:

  1. Kaikille on oma paikka. <3 Itse olen miettynyt samoja asioita ja kyllä minä kuulun johonkin ja uskon, että niin myös sinäkin :) Niin kuin sanoit... Mikään ei ole itsestäänselvyys. Oma paikka pitää löytää. Usko pois kun jonkun aikaa olet etsinyt niin sieltä se löytyy <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! Täytyy panostaa oman paikan löytämiseen. Kyllä tämä tästä! ♥

      Poista
  2. Oon myös sairaseläkkeellä mutta mun omaa oloa on auttanut hirveästi kun oon käynyt vanhainkodilla vapaaehtoistyössä. Pidän kerran viikossa toiminnallista ryhmää asukkaille. Tulee hyödyllinen olo ja oikeasti sellainen että mua tarvitaan, varsinkin kun on saanut tosi paljon kiitosta sieltä. Kiinnostaisko/pystyisitkö johonkin saman tapaseen? Eihän sen tarvi olla vanhukset, ihan hyvin voi auttamisen kohteena olla vaikka lapset tai eläimet (Löytöeläinkodeissa on ainakin meillä päin huutava pula apukäsistä). Rohkeesti vaan kokeilemaan jos tuntuu että jaksaisi, ja aina kannattaa vaikka kokeilla kerran kahessa viikossa aluksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipas kommenttisi sopivaan kohtaan, sillä olen jo pitkään ajatellut mennä spr:lle vapaaehtoistyöhön. Ajatus on aivan ihana, ja varmasti tunne sen jälkeen, kun on ollut tavallaan hyödyksi. Löytöeläinkotikin olisi lähellä sydäntäni.

      Täytyy oikeasti ajatella asiaa. Haluaisin kovasti, antaisikohan vointi periksi? Kiitos ihanasta kommentistasi Sofia! ♥

      Poista
  3. Mulla on ihan sama fiilis, etten kuulu yhteiskunnassa mihinkään, kun ei ole pk:n jälkeistä koulutusta ja kansaneläkkeellä olen. Ikää 22. Aloitan syksyllä aikuislukion (jäljellä 1.5v) Mut kyl uskon, että viellä oma paikka löytyy. Ja sinäkin varmasti löydät. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä aikuislukioon! Kyllä se oma paikka löytyy, pakko uskoa niin. ♥

      Poista
  4. Kyllä sä löydät vielä sen sun oman paikan. Tuo SPR vapaaehtois työ olis tosi hyvä vaihtoehto. Itsekin olen sitä miettinyt mut nyt kyllä ei jää aikaa kun oon työssäoppimassa, mutta ehkä viellä joskus :) ♥

    VastaaPoista
  5. Ps. Todella hyvä postaus sillä mikään ei oo itsestäänselvyys. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kai se oma paikka löytyy. Tuntuu, että ainakaan tällä hetkellä ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen, mutta varmasti vielä joskus. ♥ Ja kiitos!

      Poista
  6. Aivan täysin absoluuttisen samaa olen pohtinut itsekin. Että oikeesti, haluaisin niin paljon olla kykeneväinen käymään kouluja, mutta ei, kun on tämä ahdistus,.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, kun pystyt samaistumaan. Ei kukaan ansaitsisi tälläistä.

      Poista
  7. Et todellakaan ole "pelkkä taakka". Et varmaan itsekään ymmärrä kuinka paljon autat ihmisiä jo tällä blogilla.

    Mulla on tosi paha pakko-oireinen häiriö, joka pyöri sen ympärillä, että pelkäsin meneväni psykoosiin (sukurasitettakin on). Vuoden verran olin ihan täys hermoraunio, niin ahdistunut että tukkaa tippui päästä enkä fyysisesti pystynyt syömään kun ahdisti niin paljon että oksetti. Sitten löysin sun blogin ja näin jotenkin ihan uuden puolen psykoosisairauksista - inhimillisen puolen, sen että kyseessä ei ole mikään mystinen pahuus!!!1 vaan sairaus siinä missä vaikka diabeteskin. Eihän kukaan halua sairastua, mutta sitä ei aina saa valita. Tuli sellainen sisuuntuminen, että haistakoon psykoosit vaikka paskan, jos sellainen tulisi, niin sit mä varmaan tekisin asian kanssa parhaani kuten tätä blogia pitävä mimmikin. Siitä alkoi mun parantuminen. Nykyään voin hyvin.

    Oot oikee voimanpesä ja inspiraatio! Sulla ei oo mitään hävettävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, melkein parun täällä, kosketit minua syvältä ja tämä kommentti on aivan ihana. Kiitos paljon, aivan upeaa kuulla, että olen auttanut sinua. Siis ihan uskomatonta. Kiitos!! ♥

      Psykoosilla on kyllä noin muuten ihan hurja paha leima. "Kaikki skitsofreenikot kuuluvat lukkojen taakse" ym shaisse on ihan turhaa. Tämän kanssa oppii elämään. :-)

      Poista

Arvostan jokaista ystävällistä kommenttia! :-)