YKSIN MUTTEI YKSINÄINEN

Sopeutuminen uuteen ympäristöön, tuettuun asumiseen, on polkaissut hyvin käyntiin. Olen hieman (joskin varovaisesti) tutustunut uusiin ihmisiin. Kahvilla kävin uuden tuttavuuden luona, ja toisen kanssa kävelemässä puistossa. Muutenkin olen jaksanut olla yllättävän sosiaalinen. Tulevan viikonlopun aionkin ottaa todella rennosti ja nauttien yksinolosta. Harva nyt yksinäinen haluaa olla, mutta minä ainakin haluan olla välillä yksin. Ihana Husky-tyttö oli luonani yötä, se oli ihana extempore-reissu. Myös ystävääni A:ta olen nähnyt paljon.

Eilen oli aika poliklinikalla. On ihanaa, kun joku ymmärtää ja antaa neuvoa sekä uusia näkökulmia. Olin ihan hämmentynyt, kun sain purettua tunteitani niinkin hyvin. Enkä voi liputtaa liikaa niiden uusien näkökulmien puolesta! Ei keskitytä niihin huonoihin puoliin, pidetään kiintopiste valoisissa, onnea tuovissa asioissa; ne ovat kantavia voimavaroja. Harhoistanikin terapeutti osasi sanoa kaikkea valaisevaa, enkä todellakaan häpeä ongelmiani niin paljoa, en ole yksin. Miten noin suuri muutos tapahtui vajaassa tunnissa?

Viime postauksessa tuskastelin tarvittavien lääkkeiden käytöstä. Ensijännityksen jälkeen en ole niitäkään tarvinnut kuin maksimissaan yhden päivässä, hurraa! Paniikkikohtauksiakaan ei ole tullut juurikaan. Viikko sitten taisi viimeisin iskeä, se kuitenkin tapansa mukaan oli nopeasti ohi.

Aikoja sitten blogissani tuskastelin täysi-ikäistymiskriisin kanssa. Kuinka "kaikki muuttuu". Täytin 18 päälle kaksi viikkoa sitten, ja ainoat uudet asiat olivat paperihommat ja laskujen maksaminen. Ja koska muutin omaan asuntooni päivä syntymäpäivieni jälkeen, niin paperihommia oli varmaan kolminkertaisesti enemmän. No, nyt on sekin koettu!