MASENTUNEISUUTTAKO

Minulta usein kysytään; miten parannuin masennuksesta? Kyseinen diagnoosihan on aikoja sitten poistettu listoiltani, enkä koe masennuksen minua enää vaivaavan. hullujenhuone.com:issa kuitenkin oli puhetta Beckin depressiokyselystä, ja päätin tsekata miten hyvin tulokseni olisi laskenut. Ikäväkseni tulokseni oli kuitenkin samaa luokkaa kuin vuosikin sitten: 41. Enkä todellakaan koe sairastavani masennusta. Ensin pöyristyin ja lyttäsin mielessäni koko testin - ihan shaibaa, ei tuo voi pitää paikkaansa. Vakava masennus? Mutta minullahan on hyvä päiväkin kaiken lisäksi?

Tuo pisti miettimään. Kuinka paljon masennustesteihin voi luottaa? Tietenkin kyseiset nettitestit ovat vain suuntaa antavia, mutta aloin pohtimaan myös vointiani, olenko vain kieltänyt itseltäni masentuneisuuteni, vai jotain muuta?

Voin kertoa vähän tämän hetken oireista. Olen todella väsynyt. Itkeskelen pienimmästäkin, olen todella herkillä. Kuin vereslihalla. Ja olen erittäin ärtynyt, kiukustun, noh, liiankin helposti. En kuitenkaan vakavissani, en tiedä mitä tämä on. Se vain on tunteeni. Pyrin olevani aina rauhallinen, mutta ärtyneisyys vaivaa minua helposti.

Tämäkin oleellinen kysymys, tuntuuko tulevaisuus toivottomalta? No, tuntuu. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta. En tiedä kykenenkö vielä pitkään aikaan normaaliin elämään, ja itken tuotakin varmaan päivittäin. Kuinka "en ole normaali", "kaikki menee pieleen" ja "en pärjää missään".

Myös itseinho on nostanut päätään. Suhteeni ruokaan oli pitkään "enemmän normaali", mutta taas ajatuksissa pyörii laihduttaminen. Eikä se ole vain ajatuksissa, vaan teoissa. Itseinhoni siis osuu juurikin ylipainooni. Tietenkin isommasta ylipainosta olisi aina hyvä päästä eroon ihan terveydellisistä syistä, mutta en tiedä onko tämä niin tervettä. Mutta ei asiasta sen enempää, ei tee mieli puhua asiasta - haluan vain kieltää sen.

Itsetuhoisuutta ei onneksi ole ollut, eikä tule varmasti olemaankaan. En halua vahingoittaa itseäni, en halua arpia, en halua kuolla vaikkei elämä aina ruusuista olekaan. Haluan kokea, elää, nähdä.

Nukun paljon, liikaa, suurimman osan päivästä. Jos herään yöllä, on vaikea saada taas unta. Mutta tuo on aika yleistä. Olen vain niin kamalan väsynyt, kuten jo mainitsinkin.

Vaikka ikäviä oireita on, en silti koe olevani masentunut, korkeintaan hieman alakuloinen, ahdistuneisuuden kera. Ja skitsofreniaanhan kuuluu masentuneisuus, tämän pitäisi olla tyypillistä sairaudelleni.

Mukavaa päivänjatkoa kaikille! Ja psst... tulossa postausta siitä, miten pääsin masennuksesta "eroon". Pysykää siis kuulolla!